Blogi – H-aaveratsastaja

Syksy

Aamut alkavat olla pimeitä ja illat hämärtyy koko ajan aiemmin ja aiemmin. Takassa on pitänyt pitää tulia jo useampana iltana. Puintityöt on vihdoin päästy aloittamaan. On tullut syksy.

Syksy tuo tullessaan pimeyden lisäksi märkyyden. Kohta on taas tallit täynnä märkiä loimia, kuraisia jalkoja ja tarhat muttuu kuravelliksi. Joka vuosi sama tarina, huomaa taas odottavansa ensimmäisiä pakkasia.

En ole mikään syksyihminen, mutta silti alku syksystä tykkään fiilistellä niitä kauniita värejä mitä luonto maalaa. Pohjosessa ruska olikin ihan oikea ruska, täällä etelässä lähinnä tuntuu siltä, että: ”jaa, nyt ne lehet tippuu”. Viime vuonna lähdin mummon luo Kuusamoon katsomaan syksyä. Olinkin vähän myöhässä ja jouduin ostaa Röllille toppatakin ja itselle paksummat housut. Liukastelin kesärenkailla lumisohjossa, mutta tulihan käytyä. On myös ihana lähteä ratsastamaan keskelle ei mitään ja nauttia siitä lehtisateesta. Päästää kiitoa sänkipellolla, eikä tarvitse ajatella mitään. Antaa vaan mennä! Kotona saa sytytellä kynttilöitä ja joskus oikein kiireisen työpäivän jälkeen voin illan tuijottaa vain takkatulta.

Mulla on nyt joku puskaratsuiluvaihde menossa. Ruuna ei meinaa päästä millään taaskaan mukaan sarjoihin, joten pakko on jotain mielenvirikettä keksiä ihan jo oman innostuksenkin takia. Ollaan tehty enemmän ratsastusharjoituksia. Kylläkin vasta käynnissä, mutta tehdään nyt kunnolla kerta on alettu. Maastoesteitähän me ollaan hypitty ennenkin, mutta tarkoitus olisi päästä kokeilemaan ihan normaaleja esteitä. Nyt on hyvä aika koittaa, kun pelloille pääsee ja sieltä ei ainakaan tila lopu! Mistäs sitä tietää millainen rusettihai kylmäköstä vielä tulee 😉

Vauhtijuhlan humua!

Hola!

Nyt onkin pari seuraavaa viikonloppua buukattu hienoille ravitapahtumille. Ensin käydään katsastamassa Kymi GP -ravit, joissa Tejas kilpailee vuorostaan kärrylähdössä. Mieltä hieman latistaa huono lähtöpaikka (rata 12), sillä hevonen on kotona treenannut tosi hienosti. Olisin jopa hieman odottanut jotain, mutta nyt lähdetään vain ns. koittamaan onnea. Viimeksi Tejas kilpaili Eurajoella montélähdössä, jossa se hävisi niukasti Tementerille, joka vastaili keulasta loppuun asti. Ruuna tuntui pitkästä aikaa satula selässäkin terävältä.

Päälähdössä kilpailee muutama tuttu ja erityisesti pidän peukkuja Bret Bokolle ja tietysti hänen hoitajalleen Suville!

Seuraavana viikonloppuna tapahtuukin isosti ihan tässä omilla nurkilla. Ensin perjantaina ravataan Jokimaalla Ascot -ravit, johon meiltä töistä osallistuu hameväkeä. On kiva päästä leidien kanssa nauttimaan ravien tunnelmasta vähän koreammin pukeutuneena, tietysti Ascot-tyyliin hatut päässä. Voi toki olla mahdollista, että allekirjoittanut on hieman ’ei niin tyylikäs’, sillä samoissa raveissa ajetaan suomenhevosmontén SM-karsinta. Illalla on vielä Forssan iltaravit ennen kuin päästään virittäytymän oikein kunnolla Suur-Hollolan tunnelmiin.

Suur-Hollolassa ajetaan toista kertaa Jokimaan Montétähti -kilpailu. Tätä lähtöä varten on ajettu karsintalähdöt jo aiemmin, joista parhaat mittelevät lauantaina 5000€ palkinnosta sekä hienosta tittelistä ja kunniasta. Karsintojen perusteella finaalista on tulossa tosi kovatasoinen, mikä tietysti sopii kuin valettu tämmöiseen isoon viikonloppuun. Sitten, kun työt on hoidettu, päästään picnic-aluelle nauttimaan siitä mahtavasta Suur-Hollola -tunnelmasta. Suosittelen kyllä kaikille tuloa paikanpäälle, varsinkin, jos kelit on kohdallaan!

Hyvän urheilijan merkki, vai onko?

Kuulin viime viikolla Seinäjoen raveissa Antti Pylkkäsen kuuluttavan, että olin juuri ajanut 400. kilpailuni. Lukuna se tuntuu tosi isolta, sillä siihen lukuun on pitänyt monta kertaa lähteä ja kilometrejä on tullut paljon. Pääsääntöisesti montékuskit ajavat raveissa vain yhden lähdön. Se vaatii vähän huumoria, jos esimerkiksi Rovaniemeltä tuleekin hylätty pitkä laukka.

Tästä päästään aasinsiltana siihen, montako kertaa pitää ajaa kilpaa, ettei enää jännitä? Omalla kohdallani näköjään aika monta. Noista 400:stä lähdöstä vain kourallinen on lähtöjä, joita en ole jännittänyt. Kuulen tosi usein sitä, että kuinka näin paljon kilpaa ajava voi vielä jännittää? En todellakaan tiedä. Olen kuitenkin huomannunt sen, että jos en jännitä, en pärjää. Ehkä minun kroppani tarvitsee jonkun adrenaliinipiikin ollaakseen täydessä tikissä. Jännitys loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun nousen satulaan. Näin siis melkein aina, mutta muistan kyllä tilanteen, kun auton taakse kokoontuessa käteni ovat olleet aivan makaroonia.

Jännitys ilmenee monella eri lailla. Minä haukottelen paljon, puhaltelen, haukon happea kuin kala kuivalla maalla ja minua oksettaa. Kaikki hyvän krapulan oireet! Mitä isompi lähtö, sitä huonompi olo. Sama tapahtuu autokisoissa, kun ahtaudun ratin ja penkin väliin. Kerran kysyin huoltomieheltä, että oksennanko ikkunaa suojaavaan Nascar-verkkoon vai vaihdekeppiin. En kuulemma kumpaankaan. Sitten, kun menen lähtöviivalle, ei jännityksestä ole tietoakaan. Mutta muuttuuko jännitys joskus raivoksi tai sumentaako se kaikkea muuta ympärillä tapahtuvaa?

Joskus montéssakin tulee sellaisia tilanteita, mitä jälkikäteen mietitään, että mitä sen päässä liikkui? Tämä karrikoidusti sanoen. Vastaus voi olla ei välttämättä mitään. Joskus vähemmän ajavilta kärrykuskeiltakin näkee ihan puolihulluja ajosuorituksia, esteratsastuskilpailuissa saattaa tehdä jonkun ’kamikaze’ tien esteeltä toiselle − miksi? Saako kilpailutilanteen aiheuttama jännitys tekemään meidät asioita tai valintoja, jotka olisi voinut jättää tekemättä? Varsinkin autokilpailuissa itsestäni huomaan sen, että voitontahto menee joskus järjen edelle. Siinä vaiheessa sitten yleensä tuleekin Vatasen jalat ja omat kädet − lopun voi arvata.

Minä vihaan sitä, että jännitän. Inhoan sitä, että minusta tulee kärttyisä, minulla on huono olo ja ahdistaa. Kuitenkin se toinen voitontahtoinen persoona, joka minussa asuu, nauttii siitä ja saa minut suorittamaan paremmin. Joku viisaampi onkin sanonut, että sitten voi lopettaa, kun ei enää jännitä.

Summa summarum: Erota pelko ja jännitys. Käännä se tunne eduksesi ja ota siitä kaikki irti. Se on hyvän urheilijan merkki, että jännittää!

 

Don Jovi Rok, St. Michel -13.  Kuva:  Anette Naroma

Don Jovi Rok, St. Michel 2013. Kuva: Anette Naroma