Blogi – Pandoran ravilipas

Lapsen kanssa kilpasilla

Lähtörata 7, nopea mutta helposti väsyvä hevonen, nk. yhden kirin juoksija… sisäpuolella kovia lähtijöitä… ja ykkösradalla oma lapsi!
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessä… tyttären kanssa kilpasilla… onhan näitä isä-poika lähtöjä useinkin meillä… ei kait tämä sen kummempaa. Mitäs isät ajattelevat? – tai pojat?

Minä ajattelen tätä lasta jota suoraan synnytyslaitokselta vietiin raveihin… mietin isää joka veti lastenvaunuja valmennuskärryjen perässä… joka sitoi rattaat kävelykoneeseen että kyyti olisi tasaista ja jatkuvaa lapsen unen laadun takaamiseksi. Mietin niitä ensimmäisiä askeleita.. ja ensimmäisiä ratsastustunteja kolmen vanhana ponin selässä… Mieleen muistuu lapsen itsensä oman raviponin opettaminen hyvin nuorena, ponikoulunkäyntiä Kiikussa Packalenin Susannan ja Lindin Anun hellässä hoivassa… ponikortin korttikoulua, kortin suoritusta. Ne lukuisat ihanat poniravireissut halki Suomen, onnistumiset ja pettymykset ja kaikki muut lapset ja nuoret joihin sai tutustua…

Ja sitten tietenkin lapsen siirtymistä hevosten pariin… korttikurssi ja ajolupa. Monté tähtäimessä mutta myös kärrystä ajaen. Jännitystä ja pelonsekaista innostusta radan varrelta. Tämän kesän ensimmäinen onnistuminen hevosen rattailla…….. ei olisi Prix d’Amerique voitto voinut mukavemmalta tuntua kuin lapsen Orimattilan paikallisravien voitto, ja rataennätys!

Se on NYT…. hevoset ovat valjastettuina, lämmitykset ovat ajettu, kaksi kertaa kuten Ranskassa konsanaan, onhan meillä kunnon usainboltit, lihaskimppuhevosia. Välipesut suoritettu, pissitetty ja kaikki temput ja kuviot käyty läpi. Kypärä päähän ja menoksi. Kaikenlaisia kommentteja laukovia ja pulssintunnustelijoita pyörii lähistöllä. Lapsen isä lymyilee jossain nurkan takana, jännittääköhän? Pitää muistaa käskeä hengittämään välillä ettei käy huonosti.

Kävellytämme hevosiamme vielä tovin ennen esittelyyn menoa, pieni pyrähdys ja sitten odotan kuulutusta milloin lähteä auton taakse. Pitää vähän mutkitella että kärry mahtuu Villen ja Mikan kärryjen väliin. No niin hyvinhän se meni… Auto kiihdyttää, pidän lippumiestä silmällä että osaan heti tyyrätä sisäänpäin. Mikan ajokki laukkaa, en kait sitä töninyt? Lapsen olen hetkeksi unohtanut.

Kaitpa hän paremmin sitä omaa hevostaan ajaa omilta kärryiltään kuin minä tästä..? Sisärata löytyy helposti ja olen Villen turvallisessa selässä. Olen päättänyt soveltaa ”Daugeardit”- eli sisärataa niin pitkään kuin vain mahdollista. Vauhti on ihan reipasta, hevonen tuntuu luottavaiselta ja meno on hallittua, askel on vakaa. Lapsi on kolmantena sisällä ja pitää hyvin edessä olevan selkää. Taittuu puolikas, taittuu kierros. Joku hakeutuu ulospäin, toinenkin. Tulee laukkoja

Pidän lasta silmällä, tilanne on hallussa, hän pysyy paikallaan. Vauhti kiihtyy entisestään, aukaisen hevoselta korvat, jospa tuulenvire vähän piristäisi. Tullaan viimeistä kurvia, toiselle radalle erehtyneet väsyvät… olen lapseni selässä. Loppusuora aukeaa ja lapsi on unohtanut pyhän säännön, älä tee selästä tulevalle tilaa!!!!!! Hän sirtyy ulospäin ajatuksena ehkä ohittaa edessäolevaa..? Siinä samassa minun hevoseni saa edestään vapaan radan … huomaan kannustavani lapsen hevosta … mene hevonen, mene lapsi, mene, mene… ja sitten omani lipuu hänen ohitseen sisäpuolelta ja lapsi huudahtaa syyttävästi ” mammaaaa”!
Olikohan kommentti ensimmäinen laatuaan loppusuoralla?

Linkki videoon

VIP?

Kesän juhlaraveissa kansainväliset vieraat herättivät ihastusta (kenties myös vihastusta) olemalla elegantteja ja hyvälletuoksuvia, kuten muuan naispuolinen ravivalmentaja totesi. Ja onhan se totta. Ruotsinpojat ovat aina puhtaissa ”ravi”vaatteissa ja tukat hyvin, ranskalaiset sitten hallitsevat tämän tyylikkyyden ja tuoksupuolen. Meidän omat pojat korvaavat tuon ulkoisen kauneuden raisulla huulenheitolla ja hellyyttävällä lupsakkuudella… Mutta kyllä vähän silmäniloakin voisi välillä olla mukavaa.

Alamme ravipäättäjät ovat kyllä ravien alkumetreillä ihan esittelykelpoisia, ottamatta ulkoisiin avuihin kantaa. Tämän ryhmän pitäisi vaan muistaa olevansa töissä aina kun ovat raviurheilun lähettyvillä. Hyvä ja ystävällinen käytös ja siisti ulkoasu kuuluvat estradilla olemiseen. Rentoilu ja huvittelu eivät, vaikka kuinka olisi kavereita ja tuttavia mukana. Useat silmäparit seuraavat tiukkana miten herrat käyttäytyvät. Ovathan he läsnä ”firman” rahoilla, edustamassa, sopimassa, kuuntelemassa ja oppimassa (toivottavasti). Pienikin harha-askel tulkitaan helposti vastaiseksi. Siispä, muistakoon olevansa töissä.

Kesän juhlat ja suuret ravit ovat takanapäin, enää on edessä Derby ja Kriterium. Sitten ruvetaankin lyömään hevosia hokkikenkiin ja toppaloimiin, kaivautumaan poteroihimme ja muistelemaan mennyttä kesää ja suunnittelemaan seuraavaa. Pitäisikö ensi kautta varten miettiä mitä voisi tehdä toisin? Olisiko aika kääntää uusi sivu, siirtyä nykyaikaan, miettiä ravijuhlat uusiksi?

Tarvitsemmeko VIP-alueita? Tuoko se uusia ihmisiä raveihin? Eikö raveja tapahtumana ja urheiluna nimenomaan markkinoida tasavertaisuudella, että kaikenkarvaiset sopivat keskenään yhteisiin tiloihin, eikä ketään jätetä ulkopuoliseksi? Kesän suurravit ovat kansanjuhlia, niissä yleisön erottelu eritasoisiin vieraisiin ei ole raviurheilun hengen mukaista. Paikalle saapuu ihmisiä läheltä ja kaukaa jotka ehkä eivät muuten käy raveissa. Heillä on tuttuja vuosien takaa, joita he toivovat näkevänsä ja julkkisten bongaaminen olisi siinä vielä mukava lisä. Nyt osa juhlaväestä on karsinoitu erilleen muista, eikä heitä voi lähestyä. Tämä käytäntö ei ole tätä päivää. Onko VIP-alueet niin hyviä tulonlähteitä järjestäjille, että ne sen takia puolustavat paikkaansa? Onko siellä niin suuria kuuluisuuksia, ettei niitä voi tavallisten ihmisten joukkoon päästää? Onko ruoan laadusta niin suuria vaatimuksia, ettei ravijuhlaan voi tulla ravimakkaralounaalle? Eikö olisikin hyvä, että tämä väki, joka aitojen sisäpuolelle eristäytyy, altistuttaisi itsensä tuulipukukansalle? Jos pukeutuminen on se tärkeä seikka, niin onhan Lahti Ascot näyttänyt, että pukuloistoon pyhitetylle tapahtumalle on olemassa tilaus, mutta ne ovat silloin sen tapahtuman teemana. Silloin pääpaino on siinä yleisön ”fiiniydessä”. Suurravien VIP-alueilla taas ei montaa Gucci-laukkua vilahtele.

Tallialue, jossa hevosia valmistellaan lähtöjä varten, voisi sen sijaan olla hieman rajoitetumpi ulkopuolisilta. Ymmärrän, että siellä on kiva käydä, mutta hyvin markkinoituna uskon, että löytyy tahtotilaa antaa työrauha hevosten hoitajille ja ohjastajille. Puhumattakaan hevosista, jotka nekin tarvitsevat keskittymishetkensä ennen kisaa… Ja onhan myös se turvallisuusseikka.

Ehdotan ensi kesän ravien järjestäjille uskallusta tehdä asioita toisin. Ne taloudelliset voimavarat joita VIP-alueeseen sidotaan, voisi vaikka suunnata monipuolistamaan ja värittämään ravitapahtumaa. Voisipa vaikka käydä niin että löytyy aivan uusi kohderyhmä, joka odottaa kutsua! Suuret juottoalueet voisi korvata sirkustaiteijijoilla jotka samoilevat yleisön joukossa. Pieniä musikanttiryhmiä, räppäri siellä, viulutaiteilija tuolla, pantomiimiesiintyjiä, akrobaatteja, jonglöörejä, nukketeatteria, kuoroja, italialaisia aarioita laulavia tuoksuvia tenoreita, cancan-tanssijoita, klovneja, kaikenlaista hyvää ruokaa, kuten on ravintolapäivinä kaupungeissa tarjolla, ja kaikkea muuta mahdollista! Taivas on rajana!  Raveihin voi minuutintarkkaa suunnitelmaa soveltaen rakentaa hienon ja värikkään markkinafiiliksen, jossa mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Jokaiselle on jotakin ja fiilis on rento ja hyvä. Raviradalle ja -urheilulle tärkeitä vieraita kestitettäköön hyvällä lounaalla ennen raveja, asianmukaisissa tiloissa tai illanvieton yhteydessä ravien jälkeen, jolloin jutunaihettakin on enemmän.

Hyvää tulevaa kesää…. ensi vuonna.

Teen luovaa työtä

Tilan pitää olla järjestyksessä, siis samat kasat samassa paikassa aina toistuvasti. Jollei ole, on syytä pysähtyä miettimään miksi näin. Puhun tietenkin hevosen karsinasta. Jokaisella yksilöllä on omat kuvionsa aivan kuten meillä ihmisilläkin. Jos mielenrauha järkkyy, niin myös järjestys. Viidestä seitsemään kasaa kiinteää totutuissa paikoissa, märät yhdessä ja samassa paikassa. Siinä sitten näitä yksilöitä palvellessa tulee mieleen kaikenlaista ja paskafilosofia kukoistaa. LUON lantaa.

Miten tähän on tultu? Blogi tuskin on se paikka, mihin elämäntarinani selostan, eikä se varmaankaan ketään edes kiinnosta, mutta jotain sentään selitykseksi. Pidän hevosista, olen aina pitänyt, tai siis itse asiassa hevoset ovat intohimoni. Olleet siitä päivästä lähtien, kun kummitätini nosti minut hevosen selkään kukkivan omenapuun juurella, minun kerrotaan olleen kolmen vanha. Jonkinlainen hämärä muisto tästä on, tai sitten kertomus on iskeytynyt mieleen muiston muotoon. Sitten seurasi ratsastusharrastus, kaikki nelijalkaiset kelpasivat oli sitten kyseessä ratsu, ravuri tai vaikkapa työhevonen. Ikää oli jo sen verran, että koulumatkan varrella Vaasassa saattoi pysähtyä Hartmanin rautakaupan lastauspaikalle ja kiltti setä nosti hevosen selkään hetkeksi istumaan. Jossain vaiheessa ratsut vaihtuivat ravureihin ja sitten taas ravurit vaihtuivat lapsiin ja uraputkeen. Kunnes taas hevoset ja hevoselle tuoksuva karvainen mies vei kuin pässiä narussa ja sillä tiellä vielä ollaan. Se on laiffii, kuten hyppääjä Nykänen toteaa.

Tänä kesänä tulee yksitoista vuotta siitä, kun muutimme (takaisin) Suomeen tämän miehen ja lapsemme kanssa minulle Ranskan Normandiassa ravipyhätössä vietetyn kymmenen vuoden jälkeen. Nyt asumme Kärkölässä, keskeisesti sijoitettuna Suomen raviratoja ajatellen. Mutta Suomen raviurheilua kokien tulee kamala ikävä Normandiaan. Miksi täällä asiat tehdään niin nurinkurisesti? Miksi täällä ravilähdöt ajetaan kuin jääkiekko-ottelut, mutta vailla erotuomareita? Miksi täältä ei löydy yhteishenkeä urheilumme päättäjien ja tekijöiden väliltä? Miksi täällä naiset on alennettu kahvinkeittäjiksi ja pöydänpyyhkijöiksi päätöksiä tehdessä? Miksi täällä ollaan vaan omaan napaan tuijottajia? Voisimme hyvin olla osana kansainvälistä raviurheilua, siihen meillä olisi kaikki edellytykset asenteita muuttamalla! Mikä siinä on niin uhkaavaa?

Vuodesta toiseen käydään kvasiälykästä keskustelua ravirataluokituksista ja päätöksentekoelimen keventämisestä. Joku näkee asian selkeästi tietyllä tavalla ja toinen toisella. Yhteistä näillä näkökannoilla on kuitenkin se, että oma rata ja alue ei ainakaan ole se, jonka luokitusta alennetaan. Onhan se inhimillistä. Mutta olisiko syytä puhua itse asiasta eikä paketoida sitä johonkin peiteviittaan? Puhutaan kait kuitenkin rahasta? Minkä takia näiden lukuisten ratojen, olivat ne nyt sitten vaikka kuinka ainutlaatuisia ja historiaan sijoittuneita, täytyy ylläpitää jokaisen omaa toimihenkilörypästään? Luulisi, että ratojen henkilöstöä voisi yhdistää huomattavasti nykyistä tehokkaammin. Radalla on tietenkin kaikenlaista pientä touhuttavaa, mutta sehän on monessa paikassa ulkoistettu.

Entäs ilmot? Ne tehdään nykyään netissä ja ilmopäiviä on yksi viikossa. Ravitapahtumien markkinointi olisi varmaan tehokkaammin hoidettu asiansa osaavien käsissä ja keskitetysti edes alueellisesti. Me-hengen rakentaminen oman radan ympäri toteutuu joillain seuduilla, toisilla ei. Mikä siis on tärkeää?

Vertaan tietenkin Ranskaan, missä on muutamia raviurheilun keskusjärjestön omistamia ratoja (6 kpl) ja sitten valtava joukko pieniä ratoja (n. 250 kpl), joista osalla ajetaan sekä laukka- että ravilähtöjä, osalla vain toista lajia. Nämä pikkuradat toimivat vapaaehtoisten varassa.  On olemassa alueellinen toimisto, joka huolehtii, että mennään sääntöjen mukaan ja joka myös tarkistaa lähtöihin ilmoittautumiset. Kilpailupäivät jakaa keskusjärjestö. Olisiko tässä mallia meille? Ei nyt niin, että mitenkään kadehdin toisten työpaikkoja, mutta minulla on hirvittävän suuri huoli hevosenomistajien pitkämielisyyden säilymisestä. Palkintoihin tarvitaan kipeästi lisää rahaa! Jokainen sentti on tärkeä. Jollei löydy hevosenomistajiksi haluavia, niin ei tule olemaan myöskään hevosten kasvattajia, ja silloin loppuu tietenkin myös valmentajilta työ. Tokihan voimme alistua siihen, että raviurheilumme taantuu esimerkiksi Tanskan, Saksan tai Hollannin tasolle ja että meillä on vain harrastevalmentajia. Ei siinä mitään… Ratsastusurheilu on tätä nykyä jo kansainvälisempi urheilu kuin raviurheilumme. Ja se toimii pitkälti vapaaehtoisvoimin sekä harrastepohjalta. Pidetään vaan kiinni raviurheilun pönötyshallituksista, joissa hikisten tekokuitupaitojen haju sekoittuu huonolaatuiseen suodatinkahviin ja hilloviinereiden murusiin. Ollaan vaan niin hallitusta, että…! Ja mikään ei etene eikä mitään tapahdu. Vuodesta toiseen… Keskusjärjestömme ei minulta kovin korkeaa arvosanaa ansaitse.

Näiden vuosien aikana olen seurannut miten politikkoja on haalittu hallituksiin yhteiskunnallisen arvostuksen saavuttamiseksi ja päätösten voitelemiseksi. Mutta miten kävi? Aiheita on loputtomasti, mutta päällimmäisenä on nyt tämä peliyhtiöt, fuusioittaminen vai ei. Oli Traces- järjestelmäkysymys eläinten hyvinvoinnista kuljetuksen aikana, ts. Eviran ja Hippoksen saumaton yhteistyö. Oli lantakysymys. Sitten oli hevosen hyvinvointi ja EU-direktiivin tulkinta karsina- ja elinolosuhteista. Oli myös rehujen alv-vero. Oli kuljetuslupakysymys….. Mikä rooli näiden ratkaisuissa on ollut meidän keskusjärjestöllämme? Ollankos sitä siellä hereillä? Ollaankos sitä siellä ajan tasalla ja keskustelemessa asioista silloin, kun keskustelun aika on, siis ennen päätöksiä? Nyt pitäisi jaksaa tämän kaiken jälkeen luottaa, että samat tahot osaavat pyyteettömästi, omia etujaan ajattelematta pitää lajin puolia. (?!)

Miksi meidän päättävistä elimistämme puuttuvat nuoret? Maamme eduskuntaan hyväksytään nuoria, fiksuja ja lahjakkaita miehiä ja naisia päättämään asioistamme. Ministereinä on henkilöitä, jotka ikänsä puolesta voisivat olla lapsiani. Raviurheilun päättäviin elimiin valitaan ikäryhmän edustajia, joilla varmaankin on kokemusta kaikenlaisesta, mutta harvalla Twitter-tiliä. Halutaan uudistua, mutta ei silti haluta. Mikä mättää?

Ravitapahtuman myyminen yleisölle polkee paikallaan. Iloinen lupaus uudesta näkemyksestä on Lakeuden ensi kesän tapahtuma yksityisin varoin rakennetulla radalla. ”Että uskaltaa… ravitapahtuma.. näinä vaikeina aikoina…” Loistavaa, sanon minä. Ihailtavaa rohkeutta ja näkemyksellisyyttä! Ravitapahtuma on vivahteikas, jännittävä näytelmä, mutta siitä täytyy osata kertoa. Muumikirjassa jo lukee, että eihän sinua voida kutsua, jollemme tiedä, että olet täällä (tämä oli Nyytille, joka kärkkyi varjoissa juhlivien ikkunoiden takana). Samaa omituista vähättelyä itsensä suhteen podetaan raviurheilun markkinoinnissa. Lajista pitää tehdä haluttava, sitä pitää uskaltaa tuoda esiin sellaisena kuin se on, siitä pitää kertoa ne miljoonat tarinat, ihmiset pitää päästää lähelle ja osallisiksi, ja ennen kaikkea ravitapahtumalle pitää kirjoittaa käsikirjoitus − ja huolehtia, että sitä noudatetaan. Niin tehdään muissakin lajeissa. On hölmöä luottaa, että tunnelma tulee itsestään tai kaljateltasta. Niin ei käy. Se pitää rakentaa eikä jättää sattuman varaan.

Hyvä opintokohde ei ole kovinkaan kaukana Solvallassa. Katsokaa, miten Elitloppet-viikonloppuna tunnelma rakennetaan ja tiivistetään tietoisesti. Miten kaikki saavat olla mukana, keski-ikäiset ja vanhemmat tädit laulavat kansanlauluja sydämensä kyllydestä niin, että läskit hyllyvät ja tunnelma kohoaa prinsessan ja prinssin laukatessa pinkeissään pitkin etusuoraa! Tehkää perässä, kyllä meillä riittää osaamista ja tarinoita. Annetaan nuorten astua kehiin tuoreine ideoineen. He tarvitsevat kokemuksen turvaa ja tukea, mutta ideat heillä on paljon tuoreemmat kuin meillä vanhoilla.

Raviratojen ja siellä olevien rakennusten hyödyntämistä on mietittävä. On katettuja ja usein lämmitettyjä tiloja, vessoja, keittiöitä, parkkipaikkoja jne, ja pahimmassa tapauksessa vain yhtä iltaa varten viikossa…! Luulisi, että näille tiloille löytyisi nykyistä parempi käyttöaste. Miksi niiden ylipäänsä pitää olla katettuja ja lämmitettyjä? Eihän hiihtoladun varrellakaan ole kuin mehutelttoja ja silti väkeä riittää. Tiivis tunnelma saadaan tiivistämällä. Entä totoluukut; mihin niitä tarvitaan, jos nettipelaamisessa on tulevaisuus? Muutama mukava henkilö, miehiä ja naisia opastamaan ihmisiä pelaamiseen joko automaatilla tai omalla kännykällä. Taas säästyisi henkilöstökuluja, jotka vapautuisivat palkintoihin. Tiedän, joku vastaa jotain momenteista, mutta nyt saavat momentit kyytiä. Nyt tarvitaan rahaa palkintoihin.

Ähkyä pukkaa. Palkinnot laskevat laskemistaan. Hilpeys on tilanteesta kaukana, kun teen omistajille laskua… Hevonen sai lounareissa viimeiset rahat, hyvässä lykyssä 50€. Siitä valmentajalle 15% tarkoittaa 7,50€. Ohjastajalle maksetaan 20€ + 5%, eli  22,50€, ja sitten veloitetaan omistajalta vielä kilometrikorvaus. Jäikö jotain? Laskutuslisää en kehtaa laittaa. Olen kovin onnellinen, kun saan maksun ajallaan. Hevosen suorituksesta yritetään löytää positiivisia piirteitä ja ollaan seuraavana päivänä kiitollisia, että hevonen on ehjä ja käyttäytyy pirteästi. Onhan tämä hohdokasta!

Tiedän, tämä on valinta.

Tongin niitä kasoja joka päivä ja mietin, että onko sillä kilpurilla nyt kaikki hyvin. Hevoselle on uusi lähtö katsottu ja heinääkin pitäisi ostaa ensi talven varalle, mieluiten vintti täyteen. Ajellaan me vain hevosia, ja annetaan päättäjien huolehtia meistä. Mutta huolehtivatko?

Raotin Pandoran rasiani kantta.