Lapsen kanssa kilpasilla
Lähtörata 7, nopea mutta helposti väsyvä hevonen, nk. yhden kirin juoksija… sisäpuolella kovia lähtijöitä… ja ykkösradalla oma lapsi!
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessä… tyttären kanssa kilpasilla… onhan näitä isä-poika lähtöjä useinkin meillä… ei kait tämä sen kummempaa. Mitäs isät ajattelevat? – tai pojat?
Minä ajattelen tätä lasta jota suoraan synnytyslaitokselta vietiin raveihin… mietin isää joka veti lastenvaunuja valmennuskärryjen perässä… joka sitoi rattaat kävelykoneeseen että kyyti olisi tasaista ja jatkuvaa lapsen unen laadun takaamiseksi. Mietin niitä ensimmäisiä askeleita.. ja ensimmäisiä ratsastustunteja kolmen vanhana ponin selässä… Mieleen muistuu lapsen itsensä oman raviponin opettaminen hyvin nuorena, ponikoulunkäyntiä Kiikussa Packalenin Susannan ja Lindin Anun hellässä hoivassa… ponikortin korttikoulua, kortin suoritusta. Ne lukuisat ihanat poniravireissut halki Suomen, onnistumiset ja pettymykset ja kaikki muut lapset ja nuoret joihin sai tutustua…
Ja sitten tietenkin lapsen siirtymistä hevosten pariin… korttikurssi ja ajolupa. Monté tähtäimessä mutta myös kärrystä ajaen. Jännitystä ja pelonsekaista innostusta radan varrelta. Tämän kesän ensimmäinen onnistuminen hevosen rattailla…….. ei olisi Prix d’Amerique voitto voinut mukavemmalta tuntua kuin lapsen Orimattilan paikallisravien voitto, ja rataennätys!
Se on NYT…. hevoset ovat valjastettuina, lämmitykset ovat ajettu, kaksi kertaa kuten Ranskassa konsanaan, onhan meillä kunnon usainboltit, lihaskimppuhevosia. Välipesut suoritettu, pissitetty ja kaikki temput ja kuviot käyty läpi. Kypärä päähän ja menoksi. Kaikenlaisia kommentteja laukovia ja pulssintunnustelijoita pyörii lähistöllä. Lapsen isä lymyilee jossain nurkan takana, jännittääköhän? Pitää muistaa käskeä hengittämään välillä ettei käy huonosti.
Kävellytämme hevosiamme vielä tovin ennen esittelyyn menoa, pieni pyrähdys ja sitten odotan kuulutusta milloin lähteä auton taakse. Pitää vähän mutkitella että kärry mahtuu Villen ja Mikan kärryjen väliin. No niin hyvinhän se meni… Auto kiihdyttää, pidän lippumiestä silmällä että osaan heti tyyrätä sisäänpäin. Mikan ajokki laukkaa, en kait sitä töninyt? Lapsen olen hetkeksi unohtanut.
Kaitpa hän paremmin sitä omaa hevostaan ajaa omilta kärryiltään kuin minä tästä..? Sisärata löytyy helposti ja olen Villen turvallisessa selässä. Olen päättänyt soveltaa ”Daugeardit”- eli sisärataa niin pitkään kuin vain mahdollista. Vauhti on ihan reipasta, hevonen tuntuu luottavaiselta ja meno on hallittua, askel on vakaa. Lapsi on kolmantena sisällä ja pitää hyvin edessä olevan selkää. Taittuu puolikas, taittuu kierros. Joku hakeutuu ulospäin, toinenkin. Tulee laukkoja
Pidän lasta silmällä, tilanne on hallussa, hän pysyy paikallaan. Vauhti kiihtyy entisestään, aukaisen hevoselta korvat, jospa tuulenvire vähän piristäisi. Tullaan viimeistä kurvia, toiselle radalle erehtyneet väsyvät… olen lapseni selässä. Loppusuora aukeaa ja lapsi on unohtanut pyhän säännön, älä tee selästä tulevalle tilaa!!!!!! Hän sirtyy ulospäin ajatuksena ehkä ohittaa edessäolevaa..? Siinä samassa minun hevoseni saa edestään vapaan radan … huomaan kannustavani lapsen hevosta … mene hevonen, mene lapsi, mene, mene… ja sitten omani lipuu hänen ohitseen sisäpuolelta ja lapsi huudahtaa syyttävästi ” mammaaaa”!
Olikohan kommentti ensimmäinen laatuaan loppusuoralla?
