Teen luovaa työtä

Tilan pitää olla järjestyksessä, siis samat kasat samassa paikassa aina toistuvasti. Jollei ole, on syytä pysähtyä miettimään miksi näin. Puhun tietenkin hevosen karsinasta. Jokaisella yksilöllä on omat kuvionsa aivan kuten meillä ihmisilläkin. Jos mielenrauha järkkyy, niin myös järjestys. Viidestä seitsemään kasaa kiinteää totutuissa paikoissa, märät yhdessä ja samassa paikassa. Siinä sitten näitä yksilöitä palvellessa tulee mieleen kaikenlaista ja paskafilosofia kukoistaa. LUON lantaa.

Miten tähän on tultu? Blogi tuskin on se paikka, mihin elämäntarinani selostan, eikä se varmaankaan ketään edes kiinnosta, mutta jotain sentään selitykseksi. Pidän hevosista, olen aina pitänyt, tai siis itse asiassa hevoset ovat intohimoni. Olleet siitä päivästä lähtien, kun kummitätini nosti minut hevosen selkään kukkivan omenapuun juurella, minun kerrotaan olleen kolmen vanha. Jonkinlainen hämärä muisto tästä on, tai sitten kertomus on iskeytynyt mieleen muiston muotoon. Sitten seurasi ratsastusharrastus, kaikki nelijalkaiset kelpasivat oli sitten kyseessä ratsu, ravuri tai vaikkapa työhevonen. Ikää oli jo sen verran, että koulumatkan varrella Vaasassa saattoi pysähtyä Hartmanin rautakaupan lastauspaikalle ja kiltti setä nosti hevosen selkään hetkeksi istumaan. Jossain vaiheessa ratsut vaihtuivat ravureihin ja sitten taas ravurit vaihtuivat lapsiin ja uraputkeen. Kunnes taas hevoset ja hevoselle tuoksuva karvainen mies vei kuin pässiä narussa ja sillä tiellä vielä ollaan. Se on laiffii, kuten hyppääjä Nykänen toteaa.

Tänä kesänä tulee yksitoista vuotta siitä, kun muutimme (takaisin) Suomeen tämän miehen ja lapsemme kanssa minulle Ranskan Normandiassa ravipyhätössä vietetyn kymmenen vuoden jälkeen. Nyt asumme Kärkölässä, keskeisesti sijoitettuna Suomen raviratoja ajatellen. Mutta Suomen raviurheilua kokien tulee kamala ikävä Normandiaan. Miksi täällä asiat tehdään niin nurinkurisesti? Miksi täällä ravilähdöt ajetaan kuin jääkiekko-ottelut, mutta vailla erotuomareita? Miksi täältä ei löydy yhteishenkeä urheilumme päättäjien ja tekijöiden väliltä? Miksi täällä naiset on alennettu kahvinkeittäjiksi ja pöydänpyyhkijöiksi päätöksiä tehdessä? Miksi täällä ollaan vaan omaan napaan tuijottajia? Voisimme hyvin olla osana kansainvälistä raviurheilua, siihen meillä olisi kaikki edellytykset asenteita muuttamalla! Mikä siinä on niin uhkaavaa?

Vuodesta toiseen käydään kvasiälykästä keskustelua ravirataluokituksista ja päätöksentekoelimen keventämisestä. Joku näkee asian selkeästi tietyllä tavalla ja toinen toisella. Yhteistä näillä näkökannoilla on kuitenkin se, että oma rata ja alue ei ainakaan ole se, jonka luokitusta alennetaan. Onhan se inhimillistä. Mutta olisiko syytä puhua itse asiasta eikä paketoida sitä johonkin peiteviittaan? Puhutaan kait kuitenkin rahasta? Minkä takia näiden lukuisten ratojen, olivat ne nyt sitten vaikka kuinka ainutlaatuisia ja historiaan sijoittuneita, täytyy ylläpitää jokaisen omaa toimihenkilörypästään? Luulisi, että ratojen henkilöstöä voisi yhdistää huomattavasti nykyistä tehokkaammin. Radalla on tietenkin kaikenlaista pientä touhuttavaa, mutta sehän on monessa paikassa ulkoistettu.

Entäs ilmot? Ne tehdään nykyään netissä ja ilmopäiviä on yksi viikossa. Ravitapahtumien markkinointi olisi varmaan tehokkaammin hoidettu asiansa osaavien käsissä ja keskitetysti edes alueellisesti. Me-hengen rakentaminen oman radan ympäri toteutuu joillain seuduilla, toisilla ei. Mikä siis on tärkeää?

Vertaan tietenkin Ranskaan, missä on muutamia raviurheilun keskusjärjestön omistamia ratoja (6 kpl) ja sitten valtava joukko pieniä ratoja (n. 250 kpl), joista osalla ajetaan sekä laukka- että ravilähtöjä, osalla vain toista lajia. Nämä pikkuradat toimivat vapaaehtoisten varassa.  On olemassa alueellinen toimisto, joka huolehtii, että mennään sääntöjen mukaan ja joka myös tarkistaa lähtöihin ilmoittautumiset. Kilpailupäivät jakaa keskusjärjestö. Olisiko tässä mallia meille? Ei nyt niin, että mitenkään kadehdin toisten työpaikkoja, mutta minulla on hirvittävän suuri huoli hevosenomistajien pitkämielisyyden säilymisestä. Palkintoihin tarvitaan kipeästi lisää rahaa! Jokainen sentti on tärkeä. Jollei löydy hevosenomistajiksi haluavia, niin ei tule olemaan myöskään hevosten kasvattajia, ja silloin loppuu tietenkin myös valmentajilta työ. Tokihan voimme alistua siihen, että raviurheilumme taantuu esimerkiksi Tanskan, Saksan tai Hollannin tasolle ja että meillä on vain harrastevalmentajia. Ei siinä mitään… Ratsastusurheilu on tätä nykyä jo kansainvälisempi urheilu kuin raviurheilumme. Ja se toimii pitkälti vapaaehtoisvoimin sekä harrastepohjalta. Pidetään vaan kiinni raviurheilun pönötyshallituksista, joissa hikisten tekokuitupaitojen haju sekoittuu huonolaatuiseen suodatinkahviin ja hilloviinereiden murusiin. Ollaan vaan niin hallitusta, että...! Ja mikään ei etene eikä mitään tapahdu. Vuodesta toiseen… Keskusjärjestömme ei minulta kovin korkeaa arvosanaa ansaitse.

Näiden vuosien aikana olen seurannut miten politikkoja on haalittu hallituksiin yhteiskunnallisen arvostuksen saavuttamiseksi ja päätösten voitelemiseksi. Mutta miten kävi? Aiheita on loputtomasti, mutta päällimmäisenä on nyt tämä peliyhtiöt, fuusioittaminen vai ei. Oli Traces- järjestelmäkysymys eläinten hyvinvoinnista kuljetuksen aikana, ts. Eviran ja Hippoksen saumaton yhteistyö. Oli lantakysymys. Sitten oli hevosen hyvinvointi ja EU-direktiivin tulkinta karsina- ja elinolosuhteista. Oli myös rehujen alv-vero. Oli kuljetuslupakysymys….. Mikä rooli näiden ratkaisuissa on ollut meidän keskusjärjestöllämme? Ollankos sitä siellä hereillä? Ollaankos sitä siellä ajan tasalla ja keskustelemessa asioista silloin, kun keskustelun aika on, siis ennen päätöksiä? Nyt pitäisi jaksaa tämän kaiken jälkeen luottaa, että samat tahot osaavat pyyteettömästi, omia etujaan ajattelematta pitää lajin puolia. (?!)

Miksi meidän päättävistä elimistämme puuttuvat nuoret? Maamme eduskuntaan hyväksytään nuoria, fiksuja ja lahjakkaita miehiä ja naisia päättämään asioistamme. Ministereinä on henkilöitä, jotka ikänsä puolesta voisivat olla lapsiani. Raviurheilun päättäviin elimiin valitaan ikäryhmän edustajia, joilla varmaankin on kokemusta kaikenlaisesta, mutta harvalla Twitter-tiliä. Halutaan uudistua, mutta ei silti haluta. Mikä mättää?

Ravitapahtuman myyminen yleisölle polkee paikallaan. Iloinen lupaus uudesta näkemyksestä on Lakeuden ensi kesän tapahtuma yksityisin varoin rakennetulla radalla. ”Että uskaltaa… ravitapahtuma.. näinä vaikeina aikoina…” Loistavaa, sanon minä. Ihailtavaa rohkeutta ja näkemyksellisyyttä! Ravitapahtuma on vivahteikas, jännittävä näytelmä, mutta siitä täytyy osata kertoa. Muumikirjassa jo lukee, että eihän sinua voida kutsua, jollemme tiedä, että olet täällä (tämä oli Nyytille, joka kärkkyi varjoissa juhlivien ikkunoiden takana). Samaa omituista vähättelyä itsensä suhteen podetaan raviurheilun markkinoinnissa. Lajista pitää tehdä haluttava, sitä pitää uskaltaa tuoda esiin sellaisena kuin se on, siitä pitää kertoa ne miljoonat tarinat, ihmiset pitää päästää lähelle ja osallisiksi, ja ennen kaikkea ravitapahtumalle pitää kirjoittaa käsikirjoitus − ja huolehtia, että sitä noudatetaan. Niin tehdään muissakin lajeissa. On hölmöä luottaa, että tunnelma tulee itsestään tai kaljateltasta. Niin ei käy. Se pitää rakentaa eikä jättää sattuman varaan.

Hyvä opintokohde ei ole kovinkaan kaukana Solvallassa. Katsokaa, miten Elitloppet-viikonloppuna tunnelma rakennetaan ja tiivistetään tietoisesti. Miten kaikki saavat olla mukana, keski-ikäiset ja vanhemmat tädit laulavat kansanlauluja sydämensä kyllydestä niin, että läskit hyllyvät ja tunnelma kohoaa prinsessan ja prinssin laukatessa pinkeissään pitkin etusuoraa! Tehkää perässä, kyllä meillä riittää osaamista ja tarinoita. Annetaan nuorten astua kehiin tuoreine ideoineen. He tarvitsevat kokemuksen turvaa ja tukea, mutta ideat heillä on paljon tuoreemmat kuin meillä vanhoilla.

Raviratojen ja siellä olevien rakennusten hyödyntämistä on mietittävä. On katettuja ja usein lämmitettyjä tiloja, vessoja, keittiöitä, parkkipaikkoja jne, ja pahimmassa tapauksessa vain yhtä iltaa varten viikossa...! Luulisi, että näille tiloille löytyisi nykyistä parempi käyttöaste. Miksi niiden ylipäänsä pitää olla katettuja ja lämmitettyjä? Eihän hiihtoladun varrellakaan ole kuin mehutelttoja ja silti väkeä riittää. Tiivis tunnelma saadaan tiivistämällä. Entä totoluukut; mihin niitä tarvitaan, jos nettipelaamisessa on tulevaisuus? Muutama mukava henkilö, miehiä ja naisia opastamaan ihmisiä pelaamiseen joko automaatilla tai omalla kännykällä. Taas säästyisi henkilöstökuluja, jotka vapautuisivat palkintoihin. Tiedän, joku vastaa jotain momenteista, mutta nyt saavat momentit kyytiä. Nyt tarvitaan rahaa palkintoihin.

Ähkyä pukkaa. Palkinnot laskevat laskemistaan. Hilpeys on tilanteesta kaukana, kun teen omistajille laskua… Hevonen sai lounareissa viimeiset rahat, hyvässä lykyssä 50€. Siitä valmentajalle 15% tarkoittaa 7,50€. Ohjastajalle maksetaan 20€ + 5%, eli  22,50€, ja sitten veloitetaan omistajalta vielä kilometrikorvaus. Jäikö jotain? Laskutuslisää en kehtaa laittaa. Olen kovin onnellinen, kun saan maksun ajallaan. Hevosen suorituksesta yritetään löytää positiivisia piirteitä ja ollaan seuraavana päivänä kiitollisia, että hevonen on ehjä ja käyttäytyy pirteästi. Onhan tämä hohdokasta!

Tiedän, tämä on valinta.

Tongin niitä kasoja joka päivä ja mietin, että onko sillä kilpurilla nyt kaikki hyvin. Hevoselle on uusi lähtö katsottu ja heinääkin pitäisi ostaa ensi talven varalle, mieluiten vintti täyteen. Ajellaan me vain hevosia, ja annetaan päättäjien huolehtia meistä. Mutta huolehtivatko?

Raotin Pandoran rasiani kantta.

Related Stories

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi