Blogi – Pesupaikka

Hevonen 2.0

Hevosenomistajat ovat valmiita paranneltuihin versioihin nykyhevosista.

Hevonen on upea, evoluution ja intohimoisten jalostajien muovaava olento. Se on vuosisatojen aikana innoittanut taiteilijoita, urheilijoita, sotapäällikköjä, lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Nykyään hevosen ympärillä pyörii jopa täällä kaukana Suomessa kokonainen elinkeino.

Ongelmana voidaan nähdä se, että erityisesti ammattilaisten parissa hevonen otetaan sellaisena kuin se on. Ehkä kutenkin pitäisi uskaltaa ajatella out of the box. Ehkä pitäisi miettiä, millainen olisi uuden aikakauden hevonen. Kunnolla parannettu hevonen, eikä vain häthätäisen kasvojenkohotuksen läpikäymä malli. Eikö ainakin hevosten rasittavimmista ominaisuuksista olisi aika päästä eroon?

Ensimmäisenä pakoeläimyys. Onko siinä järkeä? Ei täällä ole mitään vaarallista. Ei täällä ole mitään petoja. Miksi hukkaamme kallista aikaamme selittäen sitä hevosille kaikilla mahdollisilla keinoilla? Miksi insinöörit eivät ole kehittäneet hevosta, joka ymmärtää luonnostaan, että jos joku hänet jonain päivänä syö, se ei ole kuuluisa muovipussi, postilaatikko, maneesinkulmassa asuva mörkö tai tallinpitäjän rasittava russeli, joka juoksee ojassa. Ennemmin jonain päivänä se laumanjohtaja, kouluttaja ja omaihminen kyllästyy järjettömään poukkoiluun, ja lähettää hevosensa palvaamoon, josta sen saa takaisin helposti käsiteltävässä muodossa.

Hevosen parempi versio olisi myös kiitollisempi. Se ei olisi iloinen vain täydestä heinäpussista ja laitumesta, vaan myös joka kuukauden tallivuokrasta, rivin rasvaamisesta ja klinikkakäynneistä. Se ei jättäisi psylliumia syömättä, vaan ymmärtäisi, että hänen vatsastaanhan sitä hiekkaa yritetään saada pois. Ja että hänen hyväkseen se kaviohaude laitetaan, ja on aivan vastuutonta nykiä hauteenkäärijältä selkä kipeäksi. Se yrittäisi olla ontumatta, luimimatta ja pudottelematta esteitä, sillä hänen takiaan omistaja on uhrannut monta sataa lämmintä koti-iltaa, muutaman parisuhteen ja ainakin kymmenen etelänlomaa.

Hevonen 2.0 ei olisi myöskään laumaeläin. Kun se olisi yksin tallissa, se olisi sille omaa, hyvää aikaa. Se ymmärtäisi, että eivät ne kaverit katoa, vaikka niitä ei näe koko aikaa. Se vahtimisjuttukin on niin ajanlaskun alkua!

Lisäksi korjattavaa on erityisesti kommunikontitaidoissa ja älynlahjoissa. Uuden ajan hevonen lopettaa sen korviin sattuvan hirnumisen, ja sen sijaan näyttää valotaululta, onko kipeä kohta sillä vatsassa, kaviossa vai SI-nivelessä. Se ymmärtää, että jäisellä pohjalla mennään rauhakseltaan, ajatuksen kanssa.

Sillä on suhteellisuuden tajua, ja se osaa katsoa kokonaisuutta. Se on riittävän tyhmä toimiakseen yhteistyössä ihmisen kanssa, mutta riittävän viisas kehittääkseen itsekin kärsivällisyyttään, henkistä tasapainoaan ja miksei myös fyysistä olemustaan fiksun syömisen ja esimerkiksi venyttelyn kautta.

Miia Lahtinen
Toimittaja

Forsténin aika

Se oli otsikko Hevosurheilussa toukokuussa 2015. Silloin lopussa oli kysymysmerkki, koska juttu julkaistiin ennen esteratsastuksen päävalmentajan valintaa. Ei tullut Forsténista liittovalmentajaa. Vuodesta 2018 alkaa kuitenkin Forsténin aika, SRL:n puheenjohtajana.

Siinä on monelle nielemistä. Pitkällä urheiljan urallaan hän on ehtinyt suututtaa ihmisiä. Hän on ollut äreä usein ennen starttia, joskus startin jälkeenkin. Ensimmäinen kosketukseni häneen oli 90-luvun puolivälissä derbykentällä, kun hän valitti, että estenumerot on väärin laitettu. Toki hän oli oikeassa, mutta eivät numeroiden laittajatkaan ihan väärässä – kyse oli banketista. Siitä on jo vuosia vierähtänyt, mutta asia on yleisesti yhä merkittävä. Jokaisen ratsastuskouluopettajan, liiton työntekijän tai luottamushenkilön olisi mietittävä, millaista ilmapiiriä ratsastuksessa luodaan.

Sen jälkeen on paljon esteitä ylitetty, ja monta haastattelua tehty. Vaalitaistelun hyörinnässä vastustajat pyrkivät luomaan Forsténista kuvaa ratsastavan Suomen donaldtrumpina. Se on ylilyönti. Forstén uhrasi pyrkimiseen aikaa ja hän näki vaivaa, rahasta ei ollut kyse. Sen sijaan oli motivaatiota, joka tuotti tulosta. Nostamme hattua! Möläyttelijäkään Forstén ei ainakaan julkisuudessa ole. Sen sijaan hän on analyyttinen ja hänellä on ajatuksia. Hyvä haastateltava.

Aivan erikoista on piikittely siitä, että TKK jäi aikanaan kesken. Niinhän se jäi, mutta niin monien asioiden pitää silloin jäädäkin, kun ihminen alkaa seurata lahjakkuuttaan ja intohimoaan. Jos Rembrandt olisi syntynyt Suomessa, varmaan yhä valitettaisiin siitä, että hän ei valmistunut yliopistosta, vaan alkoi jotain piirrellä.

Tyttäreni teki, tai no kopioi Wikipediasta, neljännellä luokalla koulussa esitelmän Mikael Forsténista, koska tämä on ainoa suomalainen maailmancupin osakilpailun esteratsastuksessa voittanut henkilö. Sen lisäksi hän muistaa varmaankin ikuisesti, että Forstén on ohjeistanut häntä kohteliaisuussäännöistä. Että jos haluaa jotain, kuten suklaapatukan, tulee kysyä kauniisti.

Kauniisti puhumista tarvitaan nyt puolin ja toisin. Sotakirveet on pakko haudattava. Demokratia on demokratiaa, ja nyt pitää löytää se lajin paras. Forsténin aika on saatava käyntiin innolla ja hyvällä tuella, ja myös Sundwallin pitkä ura kunnialla maaliin. Niin epäpopulistista kuin se onkin sanoa, hän on saanut kokonaisvaltaisesti ratsastukselle tehtyä paljon hyvää.

Siitä voidaan olla varma, että asioita tulee tapahtumaan. 99 ihmistä sadasta sanoo toiselle ennen pitkää ajomatkaa, että turvallista matkaa. Kun lähdin Keski-Suomesta Kirkkonummelle tekemään alussa mainittua haastattelua, Forsténilla oli erilainen ohje. ”Aja niin lujaa kuin uskallat.”

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Ei tullut mieleen mainita?

 

Tapasin talliyrittäjän, joka oli vetänyt nuorten ratsastusleirin. Yksi leiriläisistä oli ollut erityisen rauhaton ja lisäksi aggressiivinen. Hän oli aiheuttanut konfliktin toisensa perään ja käynyt käsiksi myös ohjaajiin.
Tallinpitäjä sanoi kaipaavansa koulutusta, jonka avulla osaisi kohdata tällaiset asiakkaat. Minä sanoin, että minulla on sellainen koulutus, mutta en silti pystyisi käsittelemään aggressiivista nuorta osana isoa ryhmää.

Minä kaipaisin lasten vanhemmilta jonkinlaista kohtuullisuutta ja tilannetajua. Lapsen erityispiirteissä ei ole mitään väärää tai pahaa. Minä en osaa laulaa, eikä se tee minusta ihmisenä yhtään sen huonompaa kuin muut. En silti kuvittelisikaan liittyväni kuoroon. Ylivilkas lapsi on aivan yhtä arvokas kuin muutkin, mutta onko oikein lähettää hänet leirille, jos hän ei ole vielä kykenevä toimimaan ryhmässä?
Oli lapsella diagnoosi tai ei, vanhemmat varmasti tietävät hänen luonteensa ja toimintatapansa. Ymmärrän täysin, että vanhemmat voivat haluta viiden päivän loman omasta murupullastaan, mutta minusta on väärin lähettää hänet johonkin, missä ohjaajat eivät pärjää hänen kanssaan.

Minusta on väärin lähettää hänet johonkin, missä muut lapset joutuvat jatkuvasti osaksi konfliktia tai vaihtoehtoisesti jäävät vaille ohjaajien huomiota, kun kaikki energia on suunnattuna erityislapsen taltuttamiseen.
Se on väärin myös lasta itseään kohtaan. Pahimmassa tapauksessa hänen kauan odottamansa ratsastusleirinsä päättyy toisena päivänä, kun hänet joudutaan lähettämään kotiin juuri ennen ensimmäistä estetuntia.

Erityislasten ottaminen osaksi ns. normaalien lasten ryhmää ei ole mitenkään mahdotonta, ja mielestäni se on jopa kannustettavaa. Mutta ohjaajalla on oltava lapsen erityispiirteestä tieto ennakkoon. Palvelun tarjoajalla pitää mielestäni olla mahdollisuus etukäteen arvioida pystyykö erityislapsi osallistumaan toimintaan, ja jos pystyy, mitä lisäresursseja se vaatii.

Tallinpitäjillä ja leirien ohjaajilla on valtava vastuu. Heidän vastuullaan on vieraiden ihmisten lapset, eikä sen suurempaa vastuuta voi kenellekään antaa. Lisäksi he ovat vastuussa käyttämisensä hevosten hyvinvoinnista.

Nykyään ei ole varmaan edes sallittua kysyä, onko lapsi tyttö, poika, vai joku muu. Monikaan tallinpitäjä ei henno kysyä, onko lapsella erityispiirteitä, ennen kuin ottaa hänet vastuulleen. Pitäisin kohtuullisena silti luetella ilmoittautumisen yhteydessä kaikki aat, deed ja hoot, mitä lapsella on.

Puhuin melkein heti perään toisen tallinpitäjän kanssa. Hänelle oli tulossa hevonen täyshoitopaikalle. Perussimppeli, kiltti, ulos aamulla ja sisälle illalla. Omistaja käy vain kerran viikossa. Tästä hyvästä viisikymppiä alennusta hoitomaksuun.

Vähän ennen kuin hevosen piti tulla, tallinpitäjä kuuli muuta kautta, että hevosella oli ankara kaviokuumetausta. Omistajalta kysyttäessä kävi ilmi, että hevosen heinät täytyy liottaa, ja koska hän halusi hevosensa tarhattavan laumassa niin toki kaikkien hevosten heinät pitää sitten liottaa. Ei vaan tullut mieleen kertoa etukäteen.

Edellinen paatokseni pätee tähänkin. Lapsi, jolla on erityistarpeita. Hevonen, jolla on erityistarpeita. Opetelkaa lausumaan. Lausukaa tarvittaessa. Jooko?

Veera Ahlgrén