Blogi – Pesupaikka

Mitä jos lopettaisit – tai edes vähentäisit?

Kuva: Joonas Teerikorpi

Sain 10-vuotiaalta lapseltani WhatsApp-viestin. ”Lopetan kohta koko ratsastuksen kun v*tuttaa ja kaikki on ihan p*rseestä!” (Alkuperäinen viesti oli sensuroimaton, mutta en halua että kenenkään lapsi lukee lehdestä sellaisia sanoja, joita omani kirjoittaa.)

Kasvattaja minussa oli hyvin, hyvin vihainen kielenkäytöstä. Kirjailija minussa oli iloinen siitä, että lause oli aloitettu isolla kirjaimella ja päättyi välimerkkiin, sekä siitä, että ilmaisu oli ytimekästä. Hevosharrastaja minussa nauroi itsensä kipeäksi ja huusi ”niinhän sinä luulet”.

Neuvoteltuani hetken kaikkien sivupersoonieni kanssa, vastasin hillitysti: ”Lopeta toki, jos tuntuu noin pahalta. Perun huomisen kisailmon.”

Tiedän, että nykynuoriso kirjoittaa viestejä salamannopeasti, mutta tässä tuli testattua kuinka nopeasti. Vastaus, jossa ehdottomasti kiellettiin perumasta kisailmoa, tuli ennen kuin oma viestini oli kunnolla lähtenytkään.

Ratsastuksen lopettamisesta ei ole sen koommin ollut puhetta. Mehän kaikki jo tiesimme tämän, mutta 10-vuotias ei välttämättä tiennyt. Hän saattoi todella hetken kuvitella, että pystyy lopettamaan hevosharrastuksen.

Hevosharrastus ei lopu. Siitä on varmaan vaikeampi päästä eroon kuin liiallisesta kolan juonnista, lohtusyömisestä tai kannabiksesta. Samaan tapaan kuin huumeisiinkin, hevosharrastukseen ajaudutaan. Kaveritkin harrastaa, vanhemmatkin harrastaa, minä vaan vähän kokeilen. Sitten olet jo koukussa. Ja vaikka huomaat, että tähän menee kaikki rahat, omat ja kerjätyt, niin irti et pääse.

Huomaat, että sosiaaliset suhteesi kärsivät, tai ainakin lähipiirisi koostuu enimmäkseen vain muista saman henkisistä ihmisistä. Aluksi kaikki on upeaa. Sitten alkaa tulla huonoja trippejä. Minulla on ollut todella huonoja trippejä Vermoon, Forssaan, Killerille, mihin milloinkin. Silti ”lopetan kohta koko raviurheilun” on enää pelkkä vitsi. En lopeta kuitenkaan.

Hevosharrastus vaatii kovaa luonnetta. Mutta vielä kovempaa luonnetta tuntuu vaativan siitä eroon pääseminen. Itse olen yrittänyt kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kestin kolme kuukautta. Tosin työskentelin koko sen ajan tallilla, mutta en harrastanut hevosia, tein sitä vain työkseni. (Itsepetos on yksi addiktion merkki.)

Toisella kerralla päätös piti kaksi viikkoa, siihen asti, kun olisi pitänyt tehdä ensimmäinen kolmen hevosen myynti-ilmoituksista. En kirjoittanut riviäkään. Lähdin ratsastamaan.

Hevosharrastusta kelluttaa huonojen trippien välissä tulevat euforiset kokemukset. Aivan kuin joku hevosihmisten oma haltijakummi heittäisi sinulle aina väliin toffeekaramellin, että ”hyvä sie, kato, siun hevonen voitti ravikilpailuissa, eikö ole hieno harrastus tämä, häh?”

Yksi voittaa jonkun aran eläimen luottamuksen, toinen saa viimein vasemman laukan nousemaan käynnistä ja kolmas hyppää ensimmäisen puhtaan 80 sentin ratansa. Ja niin tämä porukka kelluu taas yli seuraavien pettymysten ja niiden hetkien, kun v*tuttaa ja kaikki on p*rseestä.

Ja hyvä niin. Olen kuullut sanottavan, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä, että oppivat niitä sietämään. Minulle jää paljon vähemmän tehtävää tällä saralla, kun lapset häärivät hevosharrastuksen parissa. Harrastus tuottaa pettymyksen ja minä äitinä näytän miten siitä selvitään: lohtusuklaalla.

Veera Ahlgrén
Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä.

Taiteilijaelämää

Hevosen kanssa eläminen koettelee ihmisen luovuuden rajoja. En näe ainoatakaan syytä sille, mikseivät hevosihmiset olisi oikeutettuja taiteilija-apurahoihin siinä missä muutkin kirjavantasoiset artistit.

Viime vuonna Sveitsissä järjestetyssä Euroopan nykytaiteen biennaalissa eniten huomiota keräsi teos The Zurich Load, joka on amerikkalaisen taiteilija Mike Bouchet’n näkemys 80 000 kilogrammasta ulostetta. Toisin sanoen esillä on ollut jättimäinen monumentti kuivatettua paskaa, ja sitä katsoakseen on pitänyt maksaa pääsylipun hinta. Mutta koska se on ”taiteilijan näkemys”, se on taidetta.

Samanmoisia taideteoksia hiotaan tallien takapihoilla päivät pääksytysten. Kun tallityöntekijä lähtee täyteen talikoidun kottikärryn puikoissa etenemään kohti lantalaa, käytännönläheisyys yhdistyy akrobatiaan ja tarkkaan visuaaliseen suunnitteluun. Ohutta lankkua pitkin on työnnyttävä rivakasti kommunistilaulua laulaen (niistä saa kaikenlaiseen tekemiseen mukavasti potkua), mutta samalla herkkävaistoisesti, jottei kärry kellahda liian varhaisessa vaiheessa nurin ja taideteos pilaannu. Hevosenlannasta muotoillut kasat on taiten rakennettu, kuin siveltimellä vedetty, jotta niihin kulku on mutkatonta. Idyllisimmillään tällaisen teoksen taustana on lisää taidetta; puhdas suomalainen luonto koivunrunkoineen ja linnunlauluefekteineen. Tallityöntekijän näkemys muotoilutaiteesta voisi olla nimeltään vaikka The Juva Road.

Taiteen edistämiskeskus jakoi tälle vuodelle 445 000 euroa muotoilun kohdeapurahoja, ja tuettujen listalla oli sellaistakin ympäristötaidetta, jolle The Juva Road olisi luonnollinen jatkumo.

Performanssitaide on ujuttautunut apurahakomiteoiden lempilapseksi. Sama edistämiskeskus myönsi kolmivuotisen apurahan eräälle palloja ilmaan heittelevälle performanssitaiteilijalle, muttei kehdannut paljastaa summaa julkisuudessa.

Hevosenomistajilla on liuta hevosia, joiden kanssa elo on yhtä performanssia.  Olen nähnyt kolmetuntisen traileriinlastausspektaakkelin, joka alkoi tavanomaisella ”mees ny” -äsähdyksellä, eteni porkkanatarjoiluun, noitumiseen, takatuuppareihin, juuttisäkin peittämiin silmiin ja lopulta trailerin peräovien kiinnilaittamiseen – ilman hevosta. Viihdyttävää performanssia seurattiin tiiviisti mökkinaapurin pihalta, oli kaljat korkattu ja kaikki.

Entäs varsan opetus ajolle? Siinä performanssitaide yhdistyy muotokieleen. Tovi ohjista-ajamista, sitten kärryt perään. Metsälenkillä varsa säikähtää, kiertää kärryt ensin puun ympärille ja mätkähtää sitten voipuneena ojaan. Varsalle ei koskaan käy kuinkaan, mutta kärryistä on väistämättä tuloksena kansallisromanttinen monumentti, moderni metallinen taideteos, joka kertoo, ettei puhdaslinjainen suomalainen muotokieli ole pelkkä myytti.

Suomen kulttuurirahasto myönsi tänä vuonna anojalle 10 000 euroa ”sattumanvaraisuuden keinoja käyttävään muotoiluprojektiin”, joten perusteet groteskin kärrytaiteen tukemiseen ovat vahvasti olemassa.

Installaatioksi tavataan kutsua taidetta, joka käyttää ympärillä olevaa tilaa hyväkseen. Installaatio syntyy tallirakennukseen, kun hevonen räplää karsinanovensa auki ja järjestelee sisustuksen uuteen uskoon. ”Hevosen ja tilan suhde ihmisolemuksen muokkaajana” on minun mielestäni vähintään kymppitonnin apurahan arvoinen suoritus.

Ellei tukieuroja ala herua, aina on olemassa residenssipaikat, joita voi hakea taidelautakunnilta. Italialaisessa pitsihuvilassa paikallisista tertuista puristettua viiniä siemaillen on helppo hakea inspiraatiota taiteentekoon. Miksei ravi- tai ratsuvalmentaja ole oikeutettu tällaiseen? Tulokset paranisivat, taiteenteosta nauttisi taas.

En silti ole varma, kannattaako luovuuden metsästämiseen käyttää liikaa aikaa. Runoilija Eino Leino vietti pitkiä ajanjaksoja italialaisessa residenssissä ja kuoli kuppaan jo 47-vuotiaana.

Koneen Säätiö myönsi viime vuonna 16 520 euron apurahan nuoren taiteilijan pyhiinvaellusmatkalle, jonka hän tekee kävellen Hangosta Nuorgamiin. Matkalla syntyneitä tuntemuksia artisti käsittelee valmistamalla valokuva-, kollaasi-, ja videoteossarjan.

Kai ehdit täyttää apurahahakemuksen, Lauri Hyvönen? (Niille, jotka eivät tiedä: raviselostaja Lauri Hyvönen hävisi vedonlyönnin ja lähtee polkupyörällä Joensuusta Uumajaan. Materiaalia verkkoon päivittyy matkan varrelta.)

Stiina Ikonen
Kirjoittaja on Hevosurheilun päätoimittaja, jonka mielestä parhain taidenautinto on hevosen katseleminen.

Sinkkuravit hallitusohjelmaan

Hevosihminen on hevosihminen, oli päässä sitten ratsastus- tai ravikypärä.

Tutustuin pari vuotta sitten Joensuun Kuninkuusraveissa mahtavaan pariskuntaan. Aluksi toki vouhotimme porukalla meneillään olevista raveista, mutta aika nopeasti keskustelut alkoivat mennä suuntaan jos toiseenkin. Pariskunnalla oli itsellään ravitalli ja siellä muutama napakka juoksija. Kyselivät minulta olenko itse ravi-ihminen. Totesin, että olen enemmänkin hevosihminen, mutta omistan ratsuja. Asiaa ei taivasteltu lainkaan. Myöhemmin kävi ilmi, että parivaljakon naispuoleinen henkilö harrasti itsekin ratsastusta.

Jäin oikein miettimään näitä ihmisiä. Miten kiva oli jutella sellaisten ravi-ihmisten kanssa, joiden mielestä en ole harhaoppinen, vaikka olenkin ratsuporukkaa. He kokivat minun rämpivän ihan samassa ”onkohan sillä hankkarivamma” tai ”pitääkö vähentää kauraa” -suossa kuin hekin. Hevoskaupasta oltiin yhteisesti ihmeissämme. Lähinnä kummastutti se, että ratsupuolella on jatkuvasti meneillään oikeusprosesseja, kun hankittu hevonen ei olekaan miellyttänyt ostajaa. Ravipuolella sellaista ei juurikaan tapahdu. Epäonnistunutta ostosta kiroillaan hiljaa metsätietä ajellessa. Tulipahan hankittua, perhana vieköön!

Tämä lounaissuomalainen parisuhde edustaa minulle ideaalia. Kaksi hevosihmistä puhaltaa yhteiseen hiileen miettien yksinomaan tärkeimpiä asioita: miten pidämme työmme/harrastuksemme taloudellisesti järkevänä ja hevosemme mahdollisimman terveinä. Siitä viis kuka harrastaa mitäkin. Hyvällä tuurilla raveista saa rahaa, normaalituurilla ei juurikaan. Ratsut pelkästään syövät rahaa. Yhteinen nimittäjä on syvään juurtunut tarve olla jatkuvasti hevosten kanssa tekemisissä. Voiko parisuhteelle olla parempaa pohjaa kuin yhteinen intohimo?

Eri hevostelulajien anti ihmisille on periaatteessa sama. Kaikki huseeraavat hevosten kanssa, koska se on parasta mitä on. En usko, että ongelmia syntyy eri lajien välisistä painotuseroista, vaan ennemminkin ihmisten tarpeista olla aina oikeassa ja viisaimpia. Ihminen, joka suhtautuu uuteen ja vieraaseen uteliaasti, on paljon puoleensavetävämpi kuin ihminen, joka epäilee kaikkea. Olen nähnyt tätiratsastajan ja sirkusratsastajan rakastuvan. Olen nähnyt toimivan ravi-ratsuparin. Olen nähnyt myös pareja, joissa molemmat ovat ravi- tai ratsastuspuolelta. Suhteen ongelmat eivät ole koskaan piilleet tavassa käyttää hevosta. Mahdolliset riidan aiheet ovat useimmiten johtuneet joko rahasta tai ihan vain toisen ärsyttävästä luonteesta.

En tiedä, onko Vermon sinkkuravien seurauksena syntynyt joko parisuhteita tai jopa lapsia, mutta olisihan se suotavaa. Miettikää nyt, naiset: hevosmiehelle ei tarvitse valehdella kun on ostanut hevosen. Hevosmies ei myöskään katso pitkään, jos sanot käyttäneesi hevosen eläinlääkärillä vuosihuollossa ja lasku oli tonnin luokkaa. Hevosmies tietää, että keräät vaikka pulloja jotta saat rahat kasaan.

Miettikääpä hevosmiehet tätä: Hevosnainen ei koskaan purnaisi miehen kansallispuvusta eli työhaalarista, tahi hevoselle haisevasta toppatakista. Hevosnaiselle mies on juuri sopiva, kun se asettaa hevosen itsensä edelle. Hienostelijat jäävät täysin vaille huomiota.

On kaikkien onnellisuuden kannalta järkevää, että hevosalan ekumeeninen ajattelutapa leviää myös parisuhteisiin. Näin sekä lajikohtainen tieto, että suoranainen viisaus ujuttautuu yli lajirajojen. Menkää siis, siskot ja veljet, ja täyttäkää maa uudella satsilla hevosihmisiä. Let’s make hevosmaailma great again!

Katja Ståhl
Kirjoittaja on toimittaja, juontaja ja HIHS:in tiedottaja