Blogi – Pesupaikka

Kesän kaipuun kaatopaikka

Ratsastajainliiton syyskokous pidetään rohkeasti marraskuun lopussa. Se on paras mahdollinen aika. Koko marraskuu on aikaa miettiä, valittaa ja marista. Marraskuu on kuoleman, pimeyden ja masennuksen kuukausi. Voisiko sanoa kritiikin kuukausi? Päivät raahautuvat kuin varisparvi, ja illalla on hyvää aikaa nokkia muita.

Kuka tunnustaa ajatelleensa marraskuussa, että pitäisi lopettaa koko harrastus, myydä hevoset, perua tunnit, sammuttaa tallista lopullisesti valot? Entä kuka on ajatellut samaa heinäkuun alussa, kun maastoon voi lähteä kello 23, hevosten turkit kiiltävät, ja suurin murhe tuntuu olevan leppäkertun pelastaminen juoma-asiasta.

Marraskuun valottomuus paljastaa kaikesta kehnoimmat puolet. Jos hevonen hyppää tai liikkuu hyvin, se melkein harmittaa, sillä kisakauteen on liikaa aikaa. Hyvät marras- ja joulukuu ennustavat sitä, että tammikuussa alkaa jokin vähän tuntua huonolta, helmikuussa mietitään, että miksi en osaa enää ratsastaa ja maaliskuussa käytetään kolmasosa kesähäiden budjetista klinikalla niihin kaikkiin uusiin nivel- ja jännehoitoihin, joista on saatu lupaavia tuloksia.

Ja varsat. Kevään valvomisen palkitsi varsan ryhti, pitkät jalat ja ennennäkemätön laatu. Nyt varsa on karvainen, puree ja yskii, ja sen tarha on liian liukas tai liian hiekkainen, eikä varsaa ainakaan kukaan halua ostaa.

Harrastajakin miettii. Kaikki muut kotoilevat, hyggeilevät, kokeilevat uusia reseptejä ja hankkivat neulomiseen uutta, aivan ihanan pehmeää lankaa. Itse ottaa hevoseltaan kuraisen loimen pois, huomaa kengän irronneen ja harmittelee sitä, että valo on niin surkea, että #myholsteiner tai #dressagefun ei saa kuin pari hassua tykkäystä.

Hevoset vaihtavat ikäänsä vuoden vaihteessa, mutta suomalaiset hevosihmiset vanhenevat vuodella tai kymmenellä vuodella joka marraskuu. Tuntuu että on koko ajan flunssa, jalka ei nouse ja hartioita kivistää. Silloin tekee mieli inhota ihmisiä kunnantaloilla, teräsmieskilpailuissa, toimistoissa, sunshine-tourilla ja lämpimissä maneeseissaan. Ensin sitä lohduttaa itseään, että raviurheilijoilla asiat ovat vielä kurjemmin, mutta sitten tajuaa, että päivänvalon sammuttua he voivat jättää hevoset seuraavalle päivälle. Sitä paitsi nehän liikuttavat hevosiaan vain noin kahdesti viikossa!

Onneksi marraskuu on vain kerran vuoteen. Ja se on vain 30 päivää, lyhyttä päivää. Sen jälkeen tulee joulu, ja valo lisääntyy. Oripäivät, leskenlehdet, ensimmäiset ulkokisat. Me melkein kaikki selvittiin taas.

Ja siellähän se liittokin sinnittelee. Harvalla siitä on hyvää sanottavaa silloinkaan, mutta keväällä se ei ole niin vakavaa. Näin mahtavaa harrastusta ei voi pilata oikein mikään.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Kuka pelkää hevoskauppiasta?

Hevoskauppa on monivaiheinen tapahtuma, johon liittyy ehkä joitain taikauskoisiakin menetelmiä. Itse aion seuraavalla kerralla soittaa ainakin kymmenelle hevoskuiskaajalle, eläinlääkärille, ravimiehelle ja ongelmahevosratsuttajalle, kun yritän tehdä kauppaa jostain kavioeläimestä. Toiset meistä ostotarkastavat halvankin hevosen kavionkärjistä korvatupsuihin. Jos vikaa ei löydy, voidaan ehkä lyödä kättä päälle ja hevonen lähtee uuteen kotiin.

Hevoskauppias on taitava maalaaja. Ei hän taidetta maalaa, mutta kertoo hevosesta melkein kaiken oleellisen ja sitten vaikka naapurihevosen ominaisuudet siihen päälle. Esimerkiksi hengenvaarallinen hevonen on hänen kuvauksensa mukaan ”herkkä”, ”ei sovi ihan kaikille” ja ”eikö tyttö osaa ratsastaa?” Vastaan, että ”Juu! Osaisinhan minä, jos se elukka vain päästäisi selkäänsä” samalla, kun yritän epätoivoisesti totuttaa muka ratsutettua 5-vuotiasta villiponia satulaan. Niinpä niin, ongelmia voi siis olla monia.

Hevoskauppa on kauppaa, jossa laki ei ole sinun puolella, mikäli olet itse tehnyt virhearvion ja uskonut sokeasti hevoskauppiaan maalaamia sanoja. Hevoskauppias on kertonut, että kyseessä on lahjakas hevonen, jonka hyppykyky on niin valtava, että ensiviikolla hinta ei olekaan enää sama, se on tuplat. Hevonen on vain vähän ”herkkä”.

Ajattelet, että no kyllähän nyt sinun kokemuksesi varassa voidaan muutamasta asiasta joustaa ja herkkyyshän on vain hyvä asia! Tässä kohtaa saattaa tuudittautua jopa vuosikymmenien kokemukseen, (tai hyvään tuuriin…), miten sen nyt kukakin haluaa itselleen muotoilla.

Kauppakirja allekirjoitetaan ja hevonen on sinun. Vitsit kun kävi tuuri! Säästit 5000 euroa, sillä ensi viikolla hevonen oli maksanut sen verran enemmän. Soitat Marjolle, Pirjolle, Päiville, Kepalle, Rapelle, äidille, mummille ja siskoille. Puolisolle ei kannata soittaa; ei tuo kuitenkaan taas ymmärtäisi miksi tuhlasit opintolainasi villiponiin ja annoit rahat hevosia jobbaavalle ratsastuskouluyrittäjälle.

Ensimmäisenä yhteisenä päivänä mietin jo, että olikohan villiponi rauhoitettu kokeilutilanteessa? Miksi satula oli jo valmiiksi selässä ja ratsastaja kyydissä, kun saavuit paikanpäälle? Ylimielisesti kuitenkin olit ottanut tietoisen riskin ja ajatellut, että kokemuksella selviää.

Menee päiviä, kunnes viimein otat yhteyttä ongelmahevosen ratsuttajaan. Hän sanoo, että villiponilla on iso ongelma. Mistään ongelmasta ei kuitenkaan ostohetkellä puhuttu, villiponi oli vain ”herkkä”. Villiponi nousee pystyyn ja pukittaa joka kerta, kun yrität päästä sen satulaan.

Yhtenä kauniina iltapäivänä huomaat ilmalentosi aikana miettiväsi, että saattoikohan hevoskauppias valehdella? Lennät maahan ja villiponi potkii vielä saattajaisiksi. Päätät olla viisas. Kaupasta on vasta kuukausi aikaa ja olet kaikin konstein yrittänyt saada villiponin sopeutumaan tai sopeutua itse. Ei onnistu. On aika myöntää tappio.

Soitat hevoskauppiaalle, joka ei kuulemma työkseen myykään hevosia vaan on tosiaan pelkkä ratsastuskouluyrittäjä. Vain epäsopivat hevoset ja ponit myydään! Pohdiskelet, onko epäsopivia tosiaan kymmenittäin vuodessa? Myyjä ei ole suostuvainen purkamaan kauppaa, vaikka haluaisit rahoja takaisin puolet vähemmän kuin maksoit villiponista. Soitat lakimiehelle ja kuulet, että laki ei ole puolellasi. Hevoskauppias oli kertonut ponin olevan ”herkkä”, niinpä niin.

Seuraavaksi soitat Pirjolle ja kysyt, onko hän kuullut hyvästä hevoskuiskaajasta? Lapsesi opetat leikkimään vanhaa leikkiä uusilla sanoilla ”kuka pelkää hevoskauppiasta”, jotta virhe ei toistuisi ja pojasta polvi paranisi.

Sonja Mäkelä
Hevosurheilija ja kukkaponihattutäti sekä hullujen hollantilaisten tammojen pelastaja.

Kolmenvartinkaheli

Viisi kertaa Vuoden valmentajaksi USA:ssa valittu Jimmy Takter ilmoitti muutama viikko sitten, että hän keskeyttää valmennustoimintansa vuonna 2019.

Syyksi hän ilmoitti motivaation puutteen, ja myönsi, että hänellä on vahva taipumus masennukseen. On kovaa, kun olen alamaissa, Takter sanoi Harness Racing Updatesin haastattelussa.

Nämä kaksi käyvät käsi kädessä, masennus ja motivaation puute. Sen huomasin, kun itse sairastuin kaksi vuotta sitten.

Minulle jäi kolme ohjetta lapsuuskodista: Oikea mies pärjää aina omillaan, hän ei apua pyydä. Oikea mies ei itke. Aina pitää syödä lautanen tyhjäksi, että kasvaa oikeaksi mieheksi. Näitä olen pyrkinyt noudattamaan, viimeksi mainittua turhankin tunnollisesti.

Pidän todella paljon työstäni. Yht’äkkiä kaksi vuotta sitten homma ei enää maittanutkaan. Ajatukset harhailivat syvissä vesissä, eikä työstettävässä artikkelissa. Mikäpä tällaisessa tilassa on loogisempaa, kuin ahnehtia itselleen lisää töitä. Yrittää näin todistaa itselle ja muille, että kyllä työ sujuu.

Synnyin aikakauteen, jolloin mielenterveysongelmat olivat hävettäviä asioita. Kun naapuri kännissä sirklasi kolme sormeaan irtipoikki, se oli kotikyläläisteni mielestä lähinnä hassu anekdootti, jota oli mukava kahvipöydässä kertoilla. Mutta kun toinen naapuri vetäytyi pipo silmillä pannuhuoneeseen, kunnes hänet sieltä piipaa-autolla haettiin, niin siitä oltiin visusti hiljaa.

Kun sairastuin, menivät yöt parin tunnin unilla. Jouduin myös rikkomaan lapsuuskodin toista sääntöä enemmän kuin aiemmassa elämässä yhteensä. Itku oli herkässä.

Oli kuin olisin tippunut pimeään kaivantoon. Määrätystä kulmasta kun katsoin ylöspäin, niin saatoin nähdä päivänvalon. Mutta kun yritin kiivetä sitä kohti, petti seinämä aina jalan alta ja tipuin takaisin mustuuteen.

En ollut puolihullu, olin jo kolmenvartinkaheli. Tein kaikkeni salatakseni tämän muilta, ja varsinkin itseltäni. Sen verran järki lopulta vielä pelasi, että rikoin lapsuuskotini ensimmäistäkin sääntöä. Hain apua. Sain diagnoosin: vaikea työuupumus, vaikea ahdistus ja keskivaikea masennus.

Vielä kerran vääränlainen turhamaisuus nosti kuitenkin päätään. Minulle suositeltiin osastopaikkaa sairaalan psykiatriselle puolelle. Lahtelaiset kutsuvat paikkaa kivasti Muumilaaksoksi. Ylpeyteni ei antanut periksi mennä sinne.  Todennäköisesti vieläkin kesken oleva paranemisprosessi olisi siellä saanut paremman startin.

Hevosihmiset ovat tiukkaa sakkia. Olemme tottuneet vastuuseen. Silti jokainen tuntee alalta kanssakulkijan, joka on paennut paineita kurkkaamalla aseen piippuun, hirttosilmukkaan tai ainakin pullonsuuhun.

Masennus on kuolettava sairaus. Avun hakeminen on sallittua. Näin vältytään monelta turhalta uhrilta. Myös hevosuhrilta, sillä säännöllisesti tulee ilmi tapauksia, jossa ei ole jaksettu huolehtia edes eläimistä.

Kaikki eivät voi olla Jimmy Taktereita ja heittäytyä sapatille. Mutta jokainen voi olla ihminen ihmiselle jos näkee kaverilla menevän heikosti. Jokainen voi myös olla armollinen itselleen. Antaa itselle luvan olla heikko. Hakea ilmaa siipien alle, kun tuntuu, ettei ne yksin jaksa kantaa.

Harri Lind