Enpä olisi arvannut

Kun minä aloitin ratsastuksen, oli 70-luku. Ratsastuskouluja oli Etelä-Suomessa vielä maltillinen määrä ja tunnit olivat kalliita, 25 markkaa tunnilta. Hyvällä tuurilla jostain taajaman kupeessa olevalta pellolta löytyi ravihevonen, jota sai harjata ja erikoistuurilla myös ruokkia. Näin minun ikäluokkani oppi horsemanshipiä – vanhat ravimiehet opettivat.

Ratsastuskouluissa oli harvojen valta, ja vain sinnikkäällä väijymisellä oli mahdollisuus päästä ratsastuskouluhevosen hoitajaksi. Se tuntui melkein siltä, kuin olisi oma hevonen, sillä juuri kenelläkään sellaista ei ollut. Aivan erityisiä olivat yksityishevosten hoitajat. Yksityishevosten omistajat luokiteltiin automaattisesti rikkaiksi, joten hoitajatkin olivat lähes samaa kastia.

Muistan miettineeni, että sitten kun olen rikas, ostan hevosen. Tänä päivänä, kahden hevosen omistajana, tajuan väitteen paradoksaalisuuden. Saattaisin olla äveriäs, jos minulla ei olisi hevosia.

1970-luvulla talleille kulkeminen oli vielä melkoista hommaa. Julkiset eivät vieneet juuri mihinkään, ja tallit olivat kaukana. Kun joku sai kyydin vanhemmiltaan, se autoparka survottiin aina täyteen tallityttöjä, sakkojenkin uhalla. Sanomattakin lie selvää, että ne kyydit olivat ikimuistoisen hauskoja.

Pääsääntöisesti tallitytön yleisin kulkuväline oli polkupyörä. Monesti tallille vievä tie oli niin kuoppainen, että termospullot menivät rikki tärinästä. En muista kenenkään koskaan valittaneen asioiden vaikeudesta – hommaahan tehtiin hevosten takia!

Yhteydenpito oli lankapuhelimien varassa, joten tallitytön sanaan piti voida luottaa. Jos jotain sovittiin, niin tehtiin, koska sanaa ei saanut eteenpäin. Räkä nenästä valuen tallille taivallettiin paukkupakkasessa, lumi huopatossun alla nirskuen. Useiden kilometrien taivallukset talviaamuina olivat ihan normaaleja. Tokihan hevoset piti harjata ja laittaa kuntoon ensimmäisille ratsastajille.

Tänä päivänä niin moni asia on paremmin. Hevoset voivat paremmin, varusteet ovat kehittyneet huimasti ja ihmisetkin ovat monelta kantilta viisaampia. Väkivalta hevosia kohtaan on vähentynyt merkittävästi. Tietotaito on lisääntynyt jopa niin paljon, että eri koulukunnat pääsevät nujakoimaan asioiden oikeellisuudesta.

Tallityttö-käsite on vanhentunut, tai ennemminkin muuttunut tallitäti-käsitteeksi. Ne, jotka nyt ovat valmiita antamaan kaikkensa hevosen eteen, ovatkin aikuisia naisia, kenties entisiä tallityttöjä. Harva tyytyy enää hoitamaan ratsastuskouluhevosia, oma pitää saada jossain vaiheessa.

En olisi koskaan nuorena uskonut, että tulevaisuudessa tädit hallitsevat talleja. Ennenhän tädeille (ja ratsastuskouluissa käyville miehille) naurettiin. Nykyään molemmat ovat tallien oletusarvoisia asiakkaita.

Mikä mahtaa olla tulevaisuuden näkymä, jota emme voi kuvitella? Mopopoikien siirtyminen hevosiin? Hevosten integroituminen ihmisasutuksiin? Kilparatsastuksen luhistuminen varojen puuttuessa? Ai niin, mutta sehän täällä jo onkin.

Katja Ståhl
Toimittaja, tv-kasvo ja Kavioliitossa-bloggari

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi