Kolmenvartinkaheli

Viisi kertaa Vuoden valmentajaksi USA:ssa valittu Jimmy Takter ilmoitti muutama viikko sitten, että hän keskeyttää valmennustoimintansa vuonna 2019.

Syyksi hän ilmoitti motivaation puutteen, ja myönsi, että hänellä on vahva taipumus masennukseen. On kovaa, kun olen alamaissa, Takter sanoi Harness Racing Updatesin haastattelussa.

Nämä kaksi käyvät käsi kädessä, masennus ja motivaation puute. Sen huomasin, kun itse sairastuin kaksi vuotta sitten.

Minulle jäi kolme ohjetta lapsuuskodista: Oikea mies pärjää aina omillaan, hän ei apua pyydä. Oikea mies ei itke. Aina pitää syödä lautanen tyhjäksi, että kasvaa oikeaksi mieheksi. Näitä olen pyrkinyt noudattamaan, viimeksi mainittua turhankin tunnollisesti.

Pidän todella paljon työstäni. Yht'äkkiä kaksi vuotta sitten homma ei enää maittanutkaan. Ajatukset harhailivat syvissä vesissä, eikä työstettävässä artikkelissa. Mikäpä tällaisessa tilassa on loogisempaa, kuin ahnehtia itselleen lisää töitä. Yrittää näin todistaa itselle ja muille, että kyllä työ sujuu.

Synnyin aikakauteen, jolloin mielenterveysongelmat olivat hävettäviä asioita. Kun naapuri kännissä sirklasi kolme sormeaan irtipoikki, se oli kotikyläläisteni mielestä lähinnä hassu anekdootti, jota oli mukava kahvipöydässä kertoilla. Mutta kun toinen naapuri vetäytyi pipo silmillä pannuhuoneeseen, kunnes hänet sieltä piipaa-autolla haettiin, niin siitä oltiin visusti hiljaa.

Kun sairastuin, menivät yöt parin tunnin unilla. Jouduin myös rikkomaan lapsuuskodin toista sääntöä enemmän kuin aiemmassa elämässä yhteensä. Itku oli herkässä.

Oli kuin olisin tippunut pimeään kaivantoon. Määrätystä kulmasta kun katsoin ylöspäin, niin saatoin nähdä päivänvalon. Mutta kun yritin kiivetä sitä kohti, petti seinämä aina jalan alta ja tipuin takaisin mustuuteen.

En ollut puolihullu, olin jo kolmenvartinkaheli. Tein kaikkeni salatakseni tämän muilta, ja varsinkin itseltäni. Sen verran järki lopulta vielä pelasi, että rikoin lapsuuskotini ensimmäistäkin sääntöä. Hain apua. Sain diagnoosin: vaikea työuupumus, vaikea ahdistus ja keskivaikea masennus.

Vielä kerran vääränlainen turhamaisuus nosti kuitenkin päätään. Minulle suositeltiin osastopaikkaa sairaalan psykiatriselle puolelle. Lahtelaiset kutsuvat paikkaa kivasti Muumilaaksoksi. Ylpeyteni ei antanut periksi mennä sinne.  Todennäköisesti vieläkin kesken oleva paranemisprosessi olisi siellä saanut paremman startin.

Hevosihmiset ovat tiukkaa sakkia. Olemme tottuneet vastuuseen. Silti jokainen tuntee alalta kanssakulkijan, joka on paennut paineita kurkkaamalla aseen piippuun, hirttosilmukkaan tai ainakin pullonsuuhun.

Masennus on kuolettava sairaus. Avun hakeminen on sallittua. Näin vältytään monelta turhalta uhrilta. Myös hevosuhrilta, sillä säännöllisesti tulee ilmi tapauksia, jossa ei ole jaksettu huolehtia edes eläimistä.

Kaikki eivät voi olla Jimmy Taktereita ja heittäytyä sapatille. Mutta jokainen voi olla ihminen ihmiselle jos näkee kaverilla menevän heikosti. Jokainen voi myös olla armollinen itselleen. Antaa itselle luvan olla heikko. Hakea ilmaa siipien alle, kun tuntuu, ettei ne yksin jaksa kantaa.

Harri Lind