Blogi – Pesupaikka

Mitä jos lopettaisit – tai edes vähentäisit?

Kuva: Joonas Teerikorpi

Sain 10-vuotiaalta lapseltani WhatsApp-viestin. ”Lopetan kohta koko ratsastuksen kun v*tuttaa ja kaikki on ihan p*rseestä!” (Alkuperäinen viesti oli sensuroimaton, mutta en halua että kenenkään lapsi lukee lehdestä sellaisia sanoja, joita omani kirjoittaa.)

Kasvattaja minussa oli hyvin, hyvin vihainen kielenkäytöstä. Kirjailija minussa oli iloinen siitä, että lause oli aloitettu isolla kirjaimella ja päättyi välimerkkiin, sekä siitä, että ilmaisu oli ytimekästä. Hevosharrastaja minussa nauroi itsensä kipeäksi ja huusi ”niinhän sinä luulet”.

Neuvoteltuani hetken kaikkien sivupersoonieni kanssa, vastasin hillitysti: ”Lopeta toki, jos tuntuu noin pahalta. Perun huomisen kisailmon.”

Tiedän, että nykynuoriso kirjoittaa viestejä salamannopeasti, mutta tässä tuli testattua kuinka nopeasti. Vastaus, jossa ehdottomasti kiellettiin perumasta kisailmoa, tuli ennen kuin oma viestini oli kunnolla lähtenytkään.

Ratsastuksen lopettamisesta ei ole sen koommin ollut puhetta. Mehän kaikki jo tiesimme tämän, mutta 10-vuotias ei välttämättä tiennyt. Hän saattoi todella hetken kuvitella, että pystyy lopettamaan hevosharrastuksen.

Hevosharrastus ei lopu. Siitä on varmaan vaikeampi päästä eroon kuin liiallisesta kolan juonnista, lohtusyömisestä tai kannabiksesta. Samaan tapaan kuin huumeisiinkin, hevosharrastukseen ajaudutaan. Kaveritkin harrastaa, vanhemmatkin harrastaa, minä vaan vähän kokeilen. Sitten olet jo koukussa. Ja vaikka huomaat, että tähän menee kaikki rahat, omat ja kerjätyt, niin irti et pääse.

Huomaat, että sosiaaliset suhteesi kärsivät, tai ainakin lähipiirisi koostuu enimmäkseen vain muista saman henkisistä ihmisistä. Aluksi kaikki on upeaa. Sitten alkaa tulla huonoja trippejä. Minulla on ollut todella huonoja trippejä Vermoon, Forssaan, Killerille, mihin milloinkin. Silti ”lopetan kohta koko raviurheilun” on enää pelkkä vitsi. En lopeta kuitenkaan.

Hevosharrastus vaatii kovaa luonnetta. Mutta vielä kovempaa luonnetta tuntuu vaativan siitä eroon pääseminen. Itse olen yrittänyt kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kestin kolme kuukautta. Tosin työskentelin koko sen ajan tallilla, mutta en harrastanut hevosia, tein sitä vain työkseni. (Itsepetos on yksi addiktion merkki.)

Toisella kerralla päätös piti kaksi viikkoa, siihen asti, kun olisi pitänyt tehdä ensimmäinen kolmen hevosen myynti-ilmoituksista. En kirjoittanut riviäkään. Lähdin ratsastamaan.

Hevosharrastusta kelluttaa huonojen trippien välissä tulevat euforiset kokemukset. Aivan kuin joku hevosihmisten oma haltijakummi heittäisi sinulle aina väliin toffeekaramellin, että ”hyvä sie, kato, siun hevonen voitti ravikilpailuissa, eikö ole hieno harrastus tämä, häh?”

Yksi voittaa jonkun aran eläimen luottamuksen, toinen saa viimein vasemman laukan nousemaan käynnistä ja kolmas hyppää ensimmäisen puhtaan 80 sentin ratansa. Ja niin tämä porukka kelluu taas yli seuraavien pettymysten ja niiden hetkien, kun v*tuttaa ja kaikki on p*rseestä.

Ja hyvä niin. Olen kuullut sanottavan, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä, että oppivat niitä sietämään. Minulle jää paljon vähemmän tehtävää tällä saralla, kun lapset häärivät hevosharrastuksen parissa. Harrastus tuottaa pettymyksen ja minä äitinä näytän miten siitä selvitään: lohtusuklaalla.

Veera Ahlgrén
Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä.

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista