Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Hevosenkengänkuva otsassa

Kuvan mallit eivät liity ainakaan tähän tapaukseen. Kuva: Hanna-Mari Lahtinen

Olin paikallisella terveysasemalla syysflunssan vuoksi ja istuin jonottamassa odotusaulassa lukien naistenlehtiä. Kun nostin päätäni, huomasin liukuovista tulevan ikäiseni miehen. Mies laahusti voivotellen kohti vastaanottotiskiä verestävä kavionjälki otsassaan. Horjuva mies selitti jotain tiskillä ja hänet passitettiin istumaan viereeni.

Huonosta olostaan huolimatta mies oli levoton ja pälyili ympärilleen. Mies piteli sylissään jotakin, jonka oli käärinyt takkinsa sisään. Mies otti kameran esiin ja käynnisti sen. En voinut välttää kiusausta kurkkia, miksi mies on niin salakähmäinen asiansa kanssa. Mies selaisi digikameransa näytöltä kuvia hevosesta ja naisesta. Viimein tuli esiin kuva, jossa kaunis, nuorehko autereisesti hymyilevä nainen ratsastaa valkoisessa pitsihameessa täyttä laukkaa kohti kameraa. Kuvakulma alaviistosta. Todella tyylikäs, suomalaisen naisen ja hevosen voimaa uhkuva taideteos.

Rohkaisin mieleni ja tokaisin miehelle:
– Hieno kuva, todella hieno. Miten se on oikein otettu?
Mies käänsi katseensa minuun ja muistin verisen ja sinertävän kavionkuvan hänen otsassaan.
– Mitäpä luulet?, vastasi mies totisena, ja piilotti kameran takaisin takkinsa sisään.
– Anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata. Ajattelin vain, että tuo vaatii todellista ammattilaisen otetta, vastasin.

Mies kutsuttiin nimellä lääkärin luo, mutta samalla liukuovista juoksi sisään nainen pitsihameessa ratsupiiska kädessään, jonka tunnistin valokuvien naiseksi. Mies piiloutui taakseni ja otti minua kädestä kiinni.

– Auta minua. Nyt mennään äkkiä lääkärin huoneeseen. Kävele vierelläni niin, ette tuo nainen huomaa., sanoi kameramies.

Tuumasta toimeen, kävelin niin leveänä kuin pystyin ja kiiruhdimme odotusaulan poikki. Nainen katsoi minua terävästi, ehkä huomasikin miehen jota piilottelin, muttei voinut enää estää pääsyämme lääkärin luo. Lukitsin oven ja paiskasin oven kiinni perässäni. Huh huh!

Huoneessa istui eläkeikää lähestyvä, ellei jo osa-aikaeläkkeellä oleva mieslääkäri, joka katseli ikkunasta ulos. Kun tulimme huoneeseen, mies huokaisi ja kääntyy pyörivällä tuolillaan meitä kohti kakkulat silmillään. Mies tipautti lasit nenälleen ja katsoi niiden yli meitä.
– Mitäs vaivaa?, lääkäri huokaisi.

Kengänkuva otsassaan oleva mies oli niin poissa tolaltaan ja vilkuili ovelle päin, että päätin kertoa hänen puolestaan sen minkä tiedän. Kerroin lääkärille, että mies on todennnäköisesti joutunut onnettomuuteen ottaessaan valokuvia naisesta ja hevosesta.

Lääkäri otti kakkulat käteensä, nojasi eteenpäin sanoi:
– Tämä on hyvin yleinen vammautumisen muoto nykyään. Hyvä ettei käynyt pahemmin. Muutamia valokuvaajamiesten kuolemantapauksiakin on jo ollut tänä vuonna. Sosiaalisen median aikakaudella on lisääntynyt naisten tarve ottaa itsestään mairittelevia valokuvia. Hevosnaiset eivät tee tässä poikkeusta, vaan päinvastoin. He ovat valmiitä mihin vain saadakseen vaikuttavia valokuvia itsestään ja hevosestaan. Valokuvaus- ja kuvankäsittelytaitoiset miehet ovat erityisen suuressa vaarassa. Kun halutaan lähikuvia, niin tämmöistä sattuu.

Valokuvaajamies oli edelleen pelosta shokissa, joten jatkoin kyselyä. Lääkärin arkinen suhtautuminen asiaan ihmetytti minua. Ja pyysin:
– Voisitteko kuitenkin tutkia miehen, hänellä saattaa olla jonkin sortin päävamma…

– Toki, vastasi lääkäri.
– Samalla kun tutkin potilasta, kerron hieman psykologista taustaa, jotta ymmärrätte kuinka vakavasta asiasta on kyse. Vakavasta siinä mielessä, että miesten pitää ehdottomasti välttää näiden naisten kanssa kaikkea kanssakäymistä, eikä suostua mihinkään ”voitko räppäistä mun puhelimelle yhden kuvan” juttuihin. Jos kuva on hyvä, niin siitä sitä ollaan. Ja varokaa erityisesti varttuneempia naisia, jos osaatte photoshopata. Jos hieman elähtäneempi hevosnainen saa sen selville selville, hukka teidät perii!

Lääkäri lopetti potilaan tutkimisen ja jatkoi:
Minä olen jo niin vanha mies, että voin puhua ihan suoraan asiat. Juuri niin kuin ne ovat. En enää pelkää kuolemaa, enkä naisia. Ymmärtäkää se, että naista ei kiinnosta miten asiat oikeasti ovat, vaan miten hyvältä ne näyttävät. Joku voi väittää tämän lauseen olevan sovinismia. Kysyn häneltä silloin, kumpi sukupuoli kulkee meikeillä kaunistettuna kadulla?

Kameramieskin oli jo hieman vironnut. Olimme kameramiehen kanssa vaiti ja kuuntelimme tätä kokenutta, vanhaa viisasta lääkäriä, joka oli kohdannut lukemattomia hevosvalokuvausonnettomuuksien miesuhreja. Oveen koputettiin vaativasti. Lääkäri katsoi meitä ja sanoi:
– Tämä mies selviää vammoistaan. Vastaanottoaika on päättynyt.

Ovea hakattiin jo rajusti. Siellä on varmasti hevosnainen, joka haluaa hävittää todisteet kamerasta, ja ehkä todistajankin, ajattelin.
Lääkäri avasi ikkunan ja sanoi:
– Tilasin teille taksin terveyskeskuksen taakse. Kiivetkää ikkunasta ulos, nopeasti. Tässä sosiaalitoimen taksisetelit, sanoi vanha viisas lääkäri ja kaivoi lompakkoaan.

Taksi odotti. Kiipesimme uhrin kanssa ikkunasta ulos, vilkaisin vielä taakseni lääkärin huoneeseen. Lääkäri oli jättänyt lompakkonsa pöydälle auki. Lompakon muovitaskussa oli vanha mustavalkoinen kuva. Lääkäri huomasi minun katselevan lompakkoa ja laittoi sen nopeasti kiinni.

Juoksimme taksiin, joka kaasutti pois. Taksissa mietin lääkäriä. Miten hän saattoi ymmärtää tätä kaltoinkohdeltua valokuvaajaa niin hyvin?

Ja miksi ihmeessä lääkärillä oli lompakossaan ikivanha valokuva naisesta ja hevosesta?

Äänetön yhtiökumppani

Pate työssään 5.4.2017 vetämässä kärryjä lastensynttäreillä. Kuva: Sami Saadetdin

Pate työssään 5.4.2017 vetämässä kärryjä lastensynttäreillä. Kuva: Sami Saadetdin

Sen nimi on Pate. En muuten koskaan sano ”hän”, ettei Patea luultaisi ihmiseksi. Pate on pyörittänyt Reipin tilaa kanssamme viimeiset neljä vuotta eli ihan toimintamme alusta asti.

Pate ei ajattele liikevaihdon kasvua, eikä omaa rooliaan toiminnassa. Pate elää hetken kerrallaan. Se reagoi tilanteisiin luonteensa, vaistojensa ja opittujen kokemustensa pohjalta. Pate lähtee joka päivä töihin mielellään. Se on tottunut siihen nuoresta lähtien. Nuorempana mentiin raveihin tai ratsastuskisoihin. Pate on saanut hyvän koulutuksen ja asialliset omistajat pitkän 25-vuotiaan elämänsä varrelle.

Virallisesti olen Paten omistaja, mutta en ajattele niin. Ajattelen Paten olevan kaikkien hevonen.

Laskujeni mukaan Patella on näiden neljän vuoden aikana ollut 150-200 synttärit, lukemattomat keväretkiajelutukset, tapahtumat ja ratsastuskerhot. Pelkästään Reipissä sen selässä tai kärryjen kyydissä on käynyt useampi tuhat lasta tai aikuista. Pikkutaaperosta lähtien, ja onpa joku yli 70-vuotiaskin noussut suomenhevosveteraanimme selkään ensimmäistä kertaa elämässään.

Autisti, mielenterveyspotilas, narkomaani, keskittymishäiriöinen, traumatisoitunut, anorektikko, dementikko, kuurosokea, vaikeavammainen. Erilaisten ihmisten lista on loputon. Naurua, liikutuksen kyyneliä. Hiljaista mielihyvää, onnistumisen iloa, pelon voittamista.
Pate ottaa kaiken tyynesti. Pate on arkinen olento. Se haluaa heinää, rehua ja vettä, ja lauman seuraa. Mutta Paten vaikutus, sen ilon tuottama määrä yltää pyhään.

Omalla 25-vuotiaalla elämäntaipaleellaan Pate on tehnyt 110-vuotiaan suomenhevosen eteen aika monen pollen edestä. Pate saa ihmiset innostumaan suomenhevosesta ja ehkä jopa hankkimaan nimenomaan suomenhevosen hevosekseen.

Pate lähtee mukaamme hevosmessuille, minne tulee myös Paten edellinen pitkäaikainen omistaja Maria Rintala. Hänen kanssaan esittelemme kaikille kiinnostuneille Paten neljännesvuosisadan mittaista elämäntarinaa. Tervetuloa moikkaamaan!

Hevosnaisten anonyymit uhrit: Vapaaruunarit

Kuka on tänä vuonna ohjastajien ruunaamaton kuningas? Sen tietää yksin Vapaaruunarit. Kuva: Hanna Laakso

Tapahtui eräänä tiistaina, että olin viettämässä ravi-iltaa etelä-suomalaisella raviradalla. Olin juonut muutaman keskioluen ja ajautunut eräässä seurueessa tallialueelle, kunnes luonnollinen tarve yllätti.  En ehtinyt vessaa etsimään, vaan kiipesin aidan yli ja menin männyn juureen päästelemään höyryäviä eritteitäni lumihankeen.

Oli pimeää, enkä nähnyt mitä edempänä oli, mutta miehen itkua kuulin. Huhuilin, mutta en kuullut vastausta. Virtsottuani laitoin vetoketjun kiinni ja tohotin kännykän valolla metsään päin. Mieshän siellä oli, peräpeili minuun päin. Mies makasi kyljellään kaksin kerroin lumihangessa, housut nilkoissa! Miehen haaroista tihkui verta. Hän vaikeroi hiljaa. Vaikka en mikään maaninen miesten sukuelinten vahtaaja ole, yritin ensiavullisessa mielessä katsoa, mistä veri tuli. Verta tuli kivespusseista. Tai tässä tapauksessa pusseista, sillä kiveksiä siellä ei enää ollut. Pelkät tyhjät pussit repsotti pitkin takareisiä!

Autoin miehen pystyyn ja vetelin mieheltä housuja ylös. Mies pysyi pystyssä, mutta hän ei ollut täysissä sielun ja ruumin voimissa. ”Ehkä hänet on huumattu”, ajattelin. Saattelin miehen katulamppujen alle, ja yritin kysellä mieheltä, mitä oikein on tapahtunut. Mies vain pudisteli päätään ja vaikeroi, mutta ei sanonut mitään. Kun tarkemmin katsoin miestä, niin jotenkin tutun näköinen hän oli. Nuori, tumma ja salskea kaveri. Hän olipukeutunut valkoisiin housuihin ja ohjastajantakkiin, jossa oli eräät nimikirjaimet, jotka jätän nyt intimiteettisyistä mainitsematta.

Nuori mies virkosi hieman, ja yritin kysellä häneltä, muistaako hän mitä on tapahtunut. Kun sanoin, että soitan poliisit ja ambulanssin, mies työnsi minut kumoon ja lähti juoksemaan kohti valjastuskatoksia. Jalat hänellä oli levällään kuin karjapaimenella ja juostessaan hän karjahteli kivusta. Surullinen näky. Miehen käyttäyminen sai minut mietteliääksi. Niinpä soitin ystävälleni, hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtajalle ja kerroin, mitä olin nähnyt.

– Voi voi. Tämä oli odotettavissa, puheenjohtaja huokaisi ja jatkoi:
– Et ehkä tiennyt, mutta raviohjastajat ovat ravimaailman rokkitähtiä, joista nuorilla ja komeilla on paljon naisfaneja. Nuorimies, jonka näit, oli raviohjastajien astumistilaston ja jälkeläislistauksen viime vuotinen ykkönen Semi Sutki (nimi muutettu). Sutki on ravireissuillaan astunut lukemattomia tallityttöjä ja ravinaisia, monet kantaviksi asti. Sutkilla on jälkeläisiä ympäri Eurooppaa. Mutta nyt se on loppu, sanoi puheenjohtaja huokaisi vielä syvempään.

– Miten niin loppu, tarkoitatko…, änkytin puhelimeen.
– Tarkoitan. Hevonaisten äärijärjestö Vapaaruunarit on tehnyt Sutkista uusimman varoittavan esimerkin. Heidän mukaansa vain hevoset saavat olla oreja. Miehet pitää ruunata. Semi on siis pystyruunattu. Vanhan ajan pystyruunauksessa ei kaadeta, eikä nukuteta, huumataan vain potilas. Haavat jätetään auki arpeutumaan itsekseen, näin vältetään infektiot ja tulehdukset. Vapaaruunareissa on eläinlääkäreitä jäseninä. Tekevät onneksi ruunauksia pääasiassa talviaikaan, mätäkuun aikaan voisi tulla paljon kuolemantapauksia…

Puheenjohtajan kertomus puistatti minua ja alavatsaani kouri. Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Aivan kuin viereisen rakennuksen ikkunasta tuijottaisi joku! Lähdin juoksemaan pakokauhun vallassa tietä pitkin ja juoksin parkkipaikalle autooni. Katsoin sivulle. Viereisessä autossa istui kaksi valkoisiin kaapuihin pukeutunutta naista, joilla oli omituiset hiippalakit päässään. Vänkärin paikalla istuneen naisen puvussa näkyi veritahroja. Naiset katsoivat minuun päin ja hymyilivät. Yritin startata autoa, mutta se ei ottanut käynnistyäkseen. Olin kuin kauhufilmissä, mutta tämä oli totisinta totta!
Toinen naisista nousi autosta ja tuli koputtamaan ikkunaani. Avasin varovasti ovea, sillä sähköikkuna ei toiminut.
– Hei mies, onko sinulla kaapelia?, kysyi nainen ja hymyili.
– Ei. Ei ole kaapelia, ei mitään. Vastasin ja olin laittamassa ovea kiinni, kun nainen tarttui oveen ja oli nojaavinaan siihen.
– Pystytkö työntelemään meitä hieman? nainen pyysi ja hymyili entistä maireammin.

Haukoin henkeäni ja aloin hyperventiloimaan. Veri pakeni päästä, tunsin kivekseni nousevan silkasta pelosta vatsaonteloon. Menetin tajuntani. En tiedä kauanko olin tajuttomana, mutta kun heräsin, olin autossa yksin. Naiset olivat poissa. Etsin vapisevin käsin kännykkääni ja soitin puheenjohtajalle.

– Valutko verta, onko vetoketjusi auki?, puheenjohtaja kysyi.
– En valu verta, mutta sammarien vetoketju on auki, vastasin.
– Ok. Olivat tarkistaneet kivestilanteesi, mutta nähtävästi eivät olleet löytäneet mitään ruunattavaa. Onni sinulle. Vai ei kai sinua ole jo ruunattu!?, puheenjohtaja kysyi huolissaan.

En kyennyt enää puhumaan. Laskin luurin ja huokaisin helpotuksesta. Minään orina en ollut itseäni koskaan pitänyt. Ehkä vatsanpeitteisiin nousseet kivekseni säästivät minut ruunaukselta. Tai ehkä Vapaaruunarit vain pitivät minua säälittävänä pietturina ja halusivat pilailla kanssani.

Ymmärrän nyt, miksi niin monet katsovat mieluummin raveja tototeeveestä, kuin lähtevät paikan päälle.
Mutta jos menette raveihin, suosittelen turvallisuussyistä käyttämään virallisia miesten wc-tiloja.

Uhrisivusto facebookissa