Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Äänetön yhtiökumppani

Pate työssään 5.4.2017 vetämässä kärryjä lastensynttäreillä. Kuva: Sami Saadetdin

Pate työssään 5.4.2017 vetämässä kärryjä lastensynttäreillä. Kuva: Sami Saadetdin

Sen nimi on Pate. En muuten koskaan sano ”hän”, ettei Patea luultaisi ihmiseksi. Pate on pyörittänyt Reipin tilaa kanssamme viimeiset neljä vuotta eli ihan toimintamme alusta asti.

Pate ei ajattele liikevaihdon kasvua, eikä omaa rooliaan toiminnassa. Pate elää hetken kerrallaan. Se reagoi tilanteisiin luonteensa, vaistojensa ja opittujen kokemustensa pohjalta. Pate lähtee joka päivä töihin mielellään. Se on tottunut siihen nuoresta lähtien. Nuorempana mentiin raveihin tai ratsastuskisoihin. Pate on saanut hyvän koulutuksen ja asialliset omistajat pitkän 25-vuotiaan elämänsä varrelle.

Virallisesti olen Paten omistaja, mutta en ajattele niin. Ajattelen Paten olevan kaikkien hevonen.

Laskujeni mukaan Patella on näiden neljän vuoden aikana ollut 150-200 synttärit, lukemattomat keväretkiajelutukset, tapahtumat ja ratsastuskerhot. Pelkästään Reipissä sen selässä tai kärryjen kyydissä on käynyt useampi tuhat lasta tai aikuista. Pikkutaaperosta lähtien, ja onpa joku yli 70-vuotiaskin noussut suomenhevosveteraanimme selkään ensimmäistä kertaa elämässään.

Autisti, mielenterveyspotilas, narkomaani, keskittymishäiriöinen, traumatisoitunut, anorektikko, dementikko, kuurosokea, vaikeavammainen. Erilaisten ihmisten lista on loputon. Naurua, liikutuksen kyyneliä. Hiljaista mielihyvää, onnistumisen iloa, pelon voittamista.
Pate ottaa kaiken tyynesti. Pate on arkinen olento. Se haluaa heinää, rehua ja vettä, ja lauman seuraa. Mutta Paten vaikutus, sen ilon tuottama määrä yltää pyhään.

Omalla 25-vuotiaalla elämäntaipaleellaan Pate on tehnyt 110-vuotiaan suomenhevosen eteen aika monen pollen edestä. Pate saa ihmiset innostumaan suomenhevosesta ja ehkä jopa hankkimaan nimenomaan suomenhevosen hevosekseen.

Pate lähtee mukaamme hevosmessuille, minne tulee myös Paten edellinen pitkäaikainen omistaja Maria Rintala. Hänen kanssaan esittelemme kaikille kiinnostuneille Paten neljännesvuosisadan mittaista elämäntarinaa. Tervetuloa moikkaamaan!

Hevosnaisten anonyymit uhrit: Vapaaruunarit

Kuka on tänä vuonna ohjastajien ruunaamaton kuningas? Sen tietää yksin Vapaaruunarit. Kuva: Hanna Laakso

Tapahtui eräänä tiistaina, että olin viettämässä ravi-iltaa etelä-suomalaisella raviradalla. Olin juonut muutaman keskioluen ja ajautunut eräässä seurueessa tallialueelle, kunnes luonnollinen tarve yllätti.  En ehtinyt vessaa etsimään, vaan kiipesin aidan yli ja menin männyn juureen päästelemään höyryäviä eritteitäni lumihankeen.

Oli pimeää, enkä nähnyt mitä edempänä oli, mutta miehen itkua kuulin. Huhuilin, mutta en kuullut vastausta. Virtsottuani laitoin vetoketjun kiinni ja tohotin kännykän valolla metsään päin. Mieshän siellä oli, peräpeili minuun päin. Mies makasi kyljellään kaksin kerroin lumihangessa, housut nilkoissa! Miehen haaroista tihkui verta. Hän vaikeroi hiljaa. Vaikka en mikään maaninen miesten sukuelinten vahtaaja ole, yritin ensiavullisessa mielessä katsoa, mistä veri tuli. Verta tuli kivespusseista. Tai tässä tapauksessa pusseista, sillä kiveksiä siellä ei enää ollut. Pelkät tyhjät pussit repsotti pitkin takareisiä!

Autoin miehen pystyyn ja vetelin mieheltä housuja ylös. Mies pysyi pystyssä, mutta hän ei ollut täysissä sielun ja ruumin voimissa. ”Ehkä hänet on huumattu”, ajattelin. Saattelin miehen katulamppujen alle, ja yritin kysellä mieheltä, mitä oikein on tapahtunut. Mies vain pudisteli päätään ja vaikeroi, mutta ei sanonut mitään. Kun tarkemmin katsoin miestä, niin jotenkin tutun näköinen hän oli. Nuori, tumma ja salskea kaveri. Hän olipukeutunut valkoisiin housuihin ja ohjastajantakkiin, jossa oli eräät nimikirjaimet, jotka jätän nyt intimiteettisyistä mainitsematta.

Nuori mies virkosi hieman, ja yritin kysellä häneltä, muistaako hän mitä on tapahtunut. Kun sanoin, että soitan poliisit ja ambulanssin, mies työnsi minut kumoon ja lähti juoksemaan kohti valjastuskatoksia. Jalat hänellä oli levällään kuin karjapaimenella ja juostessaan hän karjahteli kivusta. Surullinen näky. Miehen käyttäyminen sai minut mietteliääksi. Niinpä soitin ystävälleni, hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtajalle ja kerroin, mitä olin nähnyt.

– Voi voi. Tämä oli odotettavissa, puheenjohtaja huokaisi ja jatkoi:
– Et ehkä tiennyt, mutta raviohjastajat ovat ravimaailman rokkitähtiä, joista nuorilla ja komeilla on paljon naisfaneja. Nuorimies, jonka näit, oli raviohjastajien astumistilaston ja jälkeläislistauksen viime vuotinen ykkönen Semi Sutki (nimi muutettu). Sutki on ravireissuillaan astunut lukemattomia tallityttöjä ja ravinaisia, monet kantaviksi asti. Sutkilla on jälkeläisiä ympäri Eurooppaa. Mutta nyt se on loppu, sanoi puheenjohtaja huokaisi vielä syvempään.

– Miten niin loppu, tarkoitatko…, änkytin puhelimeen.
– Tarkoitan. Hevonaisten äärijärjestö Vapaaruunarit on tehnyt Sutkista uusimman varoittavan esimerkin. Heidän mukaansa vain hevoset saavat olla oreja. Miehet pitää ruunata. Semi on siis pystyruunattu. Vanhan ajan pystyruunauksessa ei kaadeta, eikä nukuteta, huumataan vain potilas. Haavat jätetään auki arpeutumaan itsekseen, näin vältetään infektiot ja tulehdukset. Vapaaruunareissa on eläinlääkäreitä jäseninä. Tekevät onneksi ruunauksia pääasiassa talviaikaan, mätäkuun aikaan voisi tulla paljon kuolemantapauksia…

Puheenjohtajan kertomus puistatti minua ja alavatsaani kouri. Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Aivan kuin viereisen rakennuksen ikkunasta tuijottaisi joku! Lähdin juoksemaan pakokauhun vallassa tietä pitkin ja juoksin parkkipaikalle autooni. Katsoin sivulle. Viereisessä autossa istui kaksi valkoisiin kaapuihin pukeutunutta naista, joilla oli omituiset hiippalakit päässään. Vänkärin paikalla istuneen naisen puvussa näkyi veritahroja. Naiset katsoivat minuun päin ja hymyilivät. Yritin startata autoa, mutta se ei ottanut käynnistyäkseen. Olin kuin kauhufilmissä, mutta tämä oli totisinta totta!
Toinen naisista nousi autosta ja tuli koputtamaan ikkunaani. Avasin varovasti ovea, sillä sähköikkuna ei toiminut.
– Hei mies, onko sinulla kaapelia?, kysyi nainen ja hymyili.
– Ei. Ei ole kaapelia, ei mitään. Vastasin ja olin laittamassa ovea kiinni, kun nainen tarttui oveen ja oli nojaavinaan siihen.
– Pystytkö työntelemään meitä hieman? nainen pyysi ja hymyili entistä maireammin.

Haukoin henkeäni ja aloin hyperventiloimaan. Veri pakeni päästä, tunsin kivekseni nousevan silkasta pelosta vatsaonteloon. Menetin tajuntani. En tiedä kauanko olin tajuttomana, mutta kun heräsin, olin autossa yksin. Naiset olivat poissa. Etsin vapisevin käsin kännykkääni ja soitin puheenjohtajalle.

– Valutko verta, onko vetoketjusi auki?, puheenjohtaja kysyi.
– En valu verta, mutta sammarien vetoketju on auki, vastasin.
– Ok. Olivat tarkistaneet kivestilanteesi, mutta nähtävästi eivät olleet löytäneet mitään ruunattavaa. Onni sinulle. Vai ei kai sinua ole jo ruunattu!?, puheenjohtaja kysyi huolissaan.

En kyennyt enää puhumaan. Laskin luurin ja huokaisin helpotuksesta. Minään orina en ollut itseäni koskaan pitänyt. Ehkä vatsanpeitteisiin nousseet kivekseni säästivät minut ruunaukselta. Tai ehkä Vapaaruunarit vain pitivät minua säälittävänä pietturina ja halusivat pilailla kanssani.

Ymmärrän nyt, miksi niin monet katsovat mieluummin raveja tototeeveestä, kuin lähtevät paikan päälle.
Mutta jos menette raveihin, suosittelen turvallisuussyistä käyttämään virallisia miesten wc-tiloja.

Uhrisivusto facebookissa

Hevoswoodoota

Kuvituskuva. Kuvan hevonen ei liity blogikirjoituksen tapauksiin. Kuva: Hanna Laakso

Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde nuokkui eräänä perjantai-iltapäivänä toimistonsa pöytää vasten. Viikko oli ollut rankka ja unet olivat jääneet vähiin.
Oveen koputettiin, mutta Jussi ei heti havahtunut. ”Jussi Lähde!”, kuului oven takaa huuto.

Viimein Jussi nousi tuoliltaan ja asteli ovelle. Jussi avasi oven, mutta ketään ei enää näkynyt. Koska Jussi on taikauskoinen, niin kuin kaikki hevosista kiinnostuneet ihmiset ovat, hän päätteli äänen olleen enneuni, joka käski lähtemään, eli irtisanoutumaan. Jussi raapusti irtisanomisilmoituksensa ja lähti viikonlopun viettoon. Näin siinä kävi. Lähtö hyväksyttiin.

Edellä kirjoitetut sanat ovat kiitokseni Jussille, kutsuit minut vuonna 2015 blogaamaan Hevosurheilu-lehteen. Tämä on ollut kivaa.

Tänään on perjantai 13.päivä, ja yritän olla hissukseen. Ehkä harjoitan varovaista hevoswoodoota. Tiedättehän mustan magian? Ostin hevospehmolelun. Annoin sille nimeksi Piian Liisi. Akupunkteeraan nuppineuloilla sen niveliä, hieron sitä rennoksi ja laulan sille tuutulauluja.

En edes ajattele ensi tiistaita, ettei mitään epäonnista tapahdu edes ajatuksissani sille oikealle Piian Liisi-hevoselle, joka juoksee ensi tiistaina Teivon raveissa. Muistatteko Isot keuhkot ja helppo ravi kirjoitukseni? Tämä on se sama peräkammarin tamma, jonka matka raveissa juoksevaksi ravihevoseksi on ollut täynnä jännitystä. Ehkäpä kerron niistä vaiheista joskus blogauksissani.

Piian Liisin fanittajaksi voit liittyä myös facebookissa, jonne perustin ravikuningatar 2020 sivun.

Tämä blogaus on lyhyt kuin Piian Liisin laukka…ei ei laukkaa, ei edes lyhyttä! Miten saatoinkaan keksiä noin ontuvan kielikuvan… ei ontuvan!

Tästä ei tule nyt mitään. Hyvää alkanutta vuotta kaikille, palataan aisaan!