Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Hevosnaisten anonyymit uhrit: Vapaaruunarit

Kuka on tänä vuonna ohjastajien ruunaamaton kuningas? Sen tietää yksin Vapaaruunarit. Kuva: Hanna Laakso

Tapahtui eräänä tiistaina, että olin viettämässä ravi-iltaa etelä-suomalaisella raviradalla. Olin juonut muutaman keskioluen ja ajautunut eräässä seurueessa tallialueelle, kunnes luonnollinen tarve yllätti.  En ehtinyt vessaa etsimään, vaan kiipesin aidan yli ja menin männyn juureen päästelemään höyryäviä eritteitäni lumihankeen.

Oli pimeää, enkä nähnyt mitä edempänä oli, mutta miehen itkua kuulin. Huhuilin, mutta en kuullut vastausta. Virtsottuani laitoin vetoketjun kiinni ja tohotin kännykän valolla metsään päin. Mieshän siellä oli, peräpeili minuun päin. Mies makasi kyljellään kaksin kerroin lumihangessa, housut nilkoissa! Miehen haaroista tihkui verta. Hän vaikeroi hiljaa. Vaikka en mikään maaninen miesten sukuelinten vahtaaja ole, yritin ensiavullisessa mielessä katsoa, mistä veri tuli. Verta tuli kivespusseista. Tai tässä tapauksessa pusseista, sillä kiveksiä siellä ei enää ollut. Pelkät tyhjät pussit repsotti pitkin takareisiä!

Autoin miehen pystyyn ja vetelin mieheltä housuja ylös. Mies pysyi pystyssä, mutta hän ei ollut täysissä sielun ja ruumin voimissa. ”Ehkä hänet on huumattu”, ajattelin. Saattelin miehen katulamppujen alle, ja yritin kysellä mieheltä, mitä oikein on tapahtunut. Mies vain pudisteli päätään ja vaikeroi, mutta ei sanonut mitään. Kun tarkemmin katsoin miestä, niin jotenkin tutun näköinen hän oli. Nuori, tumma ja salskea kaveri. Hän olipukeutunut valkoisiin housuihin ja ohjastajantakkiin, jossa oli eräät nimikirjaimet, jotka jätän nyt intimiteettisyistä mainitsematta.

Nuori mies virkosi hieman, ja yritin kysellä häneltä, muistaako hän mitä on tapahtunut. Kun sanoin, että soitan poliisit ja ambulanssin, mies työnsi minut kumoon ja lähti juoksemaan kohti valjastuskatoksia. Jalat hänellä oli levällään kuin karjapaimenella ja juostessaan hän karjahteli kivusta. Surullinen näky. Miehen käyttäyminen sai minut mietteliääksi. Niinpä soitin ystävälleni, hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtajalle ja kerroin, mitä olin nähnyt.

– Voi voi. Tämä oli odotettavissa, puheenjohtaja huokaisi ja jatkoi:
– Et ehkä tiennyt, mutta raviohjastajat ovat ravimaailman rokkitähtiä, joista nuorilla ja komeilla on paljon naisfaneja. Nuorimies, jonka näit, oli raviohjastajien astumistilaston ja jälkeläislistauksen viime vuotinen ykkönen Semi Sutki (nimi muutettu). Sutki on ravireissuillaan astunut lukemattomia tallityttöjä ja ravinaisia, monet kantaviksi asti. Sutkilla on jälkeläisiä ympäri Eurooppaa. Mutta nyt se on loppu, sanoi puheenjohtaja huokaisi vielä syvempään.

– Miten niin loppu, tarkoitatko…, änkytin puhelimeen.
– Tarkoitan. Hevonaisten äärijärjestö Vapaaruunarit on tehnyt Sutkista uusimman varoittavan esimerkin. Heidän mukaansa vain hevoset saavat olla oreja. Miehet pitää ruunata. Semi on siis pystyruunattu. Vanhan ajan pystyruunauksessa ei kaadeta, eikä nukuteta, huumataan vain potilas. Haavat jätetään auki arpeutumaan itsekseen, näin vältetään infektiot ja tulehdukset. Vapaaruunareissa on eläinlääkäreitä jäseninä. Tekevät onneksi ruunauksia pääasiassa talviaikaan, mätäkuun aikaan voisi tulla paljon kuolemantapauksia…

Puheenjohtajan kertomus puistatti minua ja alavatsaani kouri. Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Aivan kuin viereisen rakennuksen ikkunasta tuijottaisi joku! Lähdin juoksemaan pakokauhun vallassa tietä pitkin ja juoksin parkkipaikalle autooni. Katsoin sivulle. Viereisessä autossa istui kaksi valkoisiin kaapuihin pukeutunutta naista, joilla oli omituiset hiippalakit päässään. Vänkärin paikalla istuneen naisen puvussa näkyi veritahroja. Naiset katsoivat minuun päin ja hymyilivät. Yritin startata autoa, mutta se ei ottanut käynnistyäkseen. Olin kuin kauhufilmissä, mutta tämä oli totisinta totta!
Toinen naisista nousi autosta ja tuli koputtamaan ikkunaani. Avasin varovasti ovea, sillä sähköikkuna ei toiminut.
– Hei mies, onko sinulla kaapelia?, kysyi nainen ja hymyili.
– Ei. Ei ole kaapelia, ei mitään. Vastasin ja olin laittamassa ovea kiinni, kun nainen tarttui oveen ja oli nojaavinaan siihen.
– Pystytkö työntelemään meitä hieman? nainen pyysi ja hymyili entistä maireammin.

Haukoin henkeäni ja aloin hyperventiloimaan. Veri pakeni päästä, tunsin kivekseni nousevan silkasta pelosta vatsaonteloon. Menetin tajuntani. En tiedä kauanko olin tajuttomana, mutta kun heräsin, olin autossa yksin. Naiset olivat poissa. Etsin vapisevin käsin kännykkääni ja soitin puheenjohtajalle.

– Valutko verta, onko vetoketjusi auki?, puheenjohtaja kysyi.
– En valu verta, mutta sammarien vetoketju on auki, vastasin.
– Ok. Olivat tarkistaneet kivestilanteesi, mutta nähtävästi eivät olleet löytäneet mitään ruunattavaa. Onni sinulle. Vai ei kai sinua ole jo ruunattu!?, puheenjohtaja kysyi huolissaan.

En kyennyt enää puhumaan. Laskin luurin ja huokaisin helpotuksesta. Minään orina en ollut itseäni koskaan pitänyt. Ehkä vatsanpeitteisiin nousseet kivekseni säästivät minut ruunaukselta. Tai ehkä Vapaaruunarit vain pitivät minua säälittävänä pietturina ja halusivat pilailla kanssani.

Ymmärrän nyt, miksi niin monet katsovat mieluummin raveja tototeeveestä, kuin lähtevät paikan päälle.
Mutta jos menette raveihin, suosittelen turvallisuussyistä käyttämään virallisia miesten wc-tiloja.

Uhrisivusto facebookissa

Hevoswoodoota

Kuvituskuva. Kuvan hevonen ei liity blogikirjoituksen tapauksiin. Kuva: Hanna Laakso

Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde nuokkui eräänä perjantai-iltapäivänä toimistonsa pöytää vasten. Viikko oli ollut rankka ja unet olivat jääneet vähiin.
Oveen koputettiin, mutta Jussi ei heti havahtunut. ”Jussi Lähde!”, kuului oven takaa huuto.

Viimein Jussi nousi tuoliltaan ja asteli ovelle. Jussi avasi oven, mutta ketään ei enää näkynyt. Koska Jussi on taikauskoinen, niin kuin kaikki hevosista kiinnostuneet ihmiset ovat, hän päätteli äänen olleen enneuni, joka käski lähtemään, eli irtisanoutumaan. Jussi raapusti irtisanomisilmoituksensa ja lähti viikonlopun viettoon. Näin siinä kävi. Lähtö hyväksyttiin.

Edellä kirjoitetut sanat ovat kiitokseni Jussille, kutsuit minut vuonna 2015 blogaamaan Hevosurheilu-lehteen. Tämä on ollut kivaa.

Tänään on perjantai 13.päivä, ja yritän olla hissukseen. Ehkä harjoitan varovaista hevoswoodoota. Tiedättehän mustan magian? Ostin hevospehmolelun. Annoin sille nimeksi Piian Liisi. Akupunkteeraan nuppineuloilla sen niveliä, hieron sitä rennoksi ja laulan sille tuutulauluja.

En edes ajattele ensi tiistaita, ettei mitään epäonnista tapahdu edes ajatuksissani sille oikealle Piian Liisi-hevoselle, joka juoksee ensi tiistaina Teivon raveissa. Muistatteko Isot keuhkot ja helppo ravi kirjoitukseni? Tämä on se sama peräkammarin tamma, jonka matka raveissa juoksevaksi ravihevoseksi on ollut täynnä jännitystä. Ehkäpä kerron niistä vaiheista joskus blogauksissani.

Piian Liisin fanittajaksi voit liittyä myös facebookissa, jonne perustin ravikuningatar 2020 sivun.

Tämä blogaus on lyhyt kuin Piian Liisin laukka…ei ei laukkaa, ei edes lyhyttä! Miten saatoinkaan keksiä noin ontuvan kielikuvan… ei ontuvan!

Tästä ei tule nyt mitään. Hyvää alkanutta vuotta kaikille, palataan aisaan!

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Orapihlajan Aaroni ja Ero-Riita

Kuva: Hanna Laakso

Kuva: Hanna Laakso

 

Olen melko meritoitunut Hevosnaisten anonyymien uhrien puolestapuhujana ja puheenjohtajan sanansaattajana. Minuun otetaan yhteyksiä monin tavoin, mutta pari viikkoa sitten sattui kaikkein kummallisin tapaus. Tapasin nimittäin puhuvan orapihlajapensaan.

Olin olosuhteiden pakosta katsomassa erästä piirikunnallista ratsastuskilpailua. Nojailin puoliunessa aitaan, kunnes yhtäkkiä kuulin vierestäni orapihlajapensaasta ähinää ja manailua. Huhuilin puskaan, onko sinne kaatunut joku ja tarvitseeko se joku apua. Tuskainen ääni vastasi:

– Shh, ole hiljaa ja kuuntele, katsele vain eteenpäin. Kukaan ei saa huomata minua, ai s…tana. Pahuksen teräviä nuo piikit.

Otin kameraa esiin, olinhan kuvaustehtävissä. Hain kasvoilleni kilpailusta kiinnostunutta ilmettä. Ääni puskasta jatkoi:

– Minulla on Ratsunaisten ensi- ja turpakoti ry:n langettava ikuinen lähestymiskielto 10 kilometrin säteelle sieltä, missä rakas Ero-Riitani on. Minun käy huonosti, jos tulen huomatuksi. Ero-Riita katoaa elämästäni..nyyh.

Yritin lohduttaa miestä ja sanoin, että eikö jatkuva riitely voisi jo loppua eron jälkeen? Että eikö nimen omaan olisi hyvä asia, jos eroriita lopetettaisiin?

Puska alkoi täristä kuin haavanlehti myrskyssä. Mies alkoi itkemään ja jatkoi:

– Välillä mietin itsekin samaa, mutta en voi toivoa oman rakkaan viattoman hevoseni murhaamista. Olen varsasta asti maksanut kuukausimaksut, hoivannut, soseuttanut väkirehuja, vaihtanut kuivikkeisiin, laulanut vanhoja rekituutulauluja… nyt olen täällä hemmetin puskassa kaikki isännälliset oikeudet vietynä….Oma kupeiltani löytyvän lompakon hedelmä on tuolla jossain, en saa enää koskaan koskea häntä, silittää hänen pehmoista turpaansa ja kaulaansa…

Nyt ymmärsin, kyseessä olikin hevonen nimeltä Ero-Riita! Ero-nimiä on ollut suomenhevosilla kautta aikain. Ero-Lohkon vuoksi on varmaankin eron tullen lohkottu omaisuutta. Suikun Ero ja Ero-Ralli, onhan näitä. Totta kai, miksen tätä aiemmin tajunnut! Orapihjalamies taitaa olla yleistyvän Erohevos-ilmiön uhrina, josta olin kuullut aiemminkin juttuja. Meinasin möläyttää, että johan olitte osuvan nimen yhteiselle varsallenne paiskanneet, mutta sain suitsittua suuni. Sidoin nenäliinan itselleni kielisiteeksi ja mies sai jatkaa purkaustaan.

– Tajuatko yhtään mistä puhun? Tai ethän sinä voi tajuta, jollet ole tällaista kokenut. Kun on varsasta asti ollut yhdessä joka päivä, tehnyt kaikkensa varsan eteen, uhrannut kaiken vapaa-ajan ja nähnyt hänen kasvavan ja oppivan uutta… ja sitten yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt on jotenkin väärin.
Minuun ei voi muka luottaa varsan kasvattajana, opetan sille vääriä asioita väärällä tavalla. Kaiken huipuksi exäni väitti, että olen ollut uhkaavan oloinen Ero-riitaa kohtaan, ja siitä lähti pyörät pyörimään. Minua kuulematta Hevonaisten ensi- ja turpakoti lätkäytti lähestymiskiellon ja kaikki oikeuteni vietiin.

Kysyin, onko exällä todisteita uhkaamisesta.

– En ole olut uhkaava Ero-Riidalle, hän on kolmevuotias ori ja olemme halunneet antaa hänelle vapaan kasvatuksen ja antaa hänen oivaltaa itse asioita. Kerran, aivan suhteemme loppuvaiheessa Ero-Riita potkaisi minua kavionpuhdistustilanteessa kylkeen. Kaksi kylkiluuta meni poikki, ja tuli pikku keuhkoruhje, mutta se on sivuseikka. Potku oli varmasti vahinko…

Suuntasin lumemielessä kameraa ratsastusareenaa kohti ja kysyin, miten ihmeessä se, että hevonen potkaisee miestä, voidaan tulkita uhkaavaksi miehen taholta? Mies oli hetken vaiti ja ääni muuttui suorastaan kuiskaukseksi:

– No, minulla on sellainen helmasynti, että satuttaessa itseni kiroan aika pahasti. Ei pitäisi. Noiduin potkun jälkeen napakasti, että ”per…le” ja exäni ja hänen ystävänsä kuulivat sen satulahuoneeseen. Hevoseen en koskenut! Mutta siinä se sitten oli. Olin kuulemma todistajan läsnäollessa kironnut hevosellemme ja uhannut sitä väkivallalla. Naiset huusivat kuorossa, että mitään raviäjien touhuja ei enää nykyään suvaita. Se aikakausi on ohi.

Tiesin miehen puhuvan totta. Samaan tapaan tulee käymään hevosille kuin koirillekin, joihin ei miehillä enää oikeuksia ole. Tiesin myös että minulta odotetaan tulosta eli laadukkaita valokuvia tapahtumasta. Kerroin puskamiehelle, että meidän pitää nyt lopettaa. Kerroin myös, että olen erittäin pahoillani hänen puolestaan, ja kysyin mitä hän aikoo tehdä Ero-Riidan suhteen. ”Orapihlajan Aaroniksi” salaa ristimäni miehen ääni muistutti lähes rukousta.

– En voi tehdä mitään. Tämä on viimeinen piilopaikkani, josta saan silloin tällöin nähdä Ero-Riidan. Tämän piiloni paljastuttua Ero-Riidan tarina on osaltani ohi. Annoin alkurakkauden huumassa kaikki omistusoikeudet exälleni. Enkä halua tapella, se ei ole hevosen etu. Ero-Riita ei ansaitse toisilleen vihaisia omistajia.
Mutta en enää koskaan alistu hevosnaisen uhriksi. Kerro lukijoillesi, että etsin mieskumppania, jonka kanssa liisata kohtu ja tehdä yhteinen varsa.

Mies heitti puskasta käyntikorttinsa. Otin kortin talteen ja lupasin kertoa hänen tarinansa varoittavana esimerkkinä julkisuuteen.

Eli halukkaat miehet, jotka haluavat varsahommiin mukavan miehen kanssa, laittakaa viestiä Hevosnaisten anonyymien uhrien facebooksivulle!