Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Varsakuumetta

1064722

Kuva: Hanna Laakso

Istuin eilen keinutuolissa ja selailin Hevosurheilu-lehteä, kun puhelin soi. ”Tuntematon numero”. Vastasin ja kuulin tutun ääneen. Hevonaisten anonyymien uhrien puheenjohtajahan se siellä.

”Ota nopeasti paperia ja kynä ja soita numeroon xxx xxxxxxx! Siellä on ihminen, joka haluaa puhua kanssasi… mun pitää lopettaa, moi.”
Kuulin vielä luurin päästä ennen puhelun loppumista kimakan, käskyttävän naisäänen. Taisi tulla hommia puheenjohtajalle, mietin ja soitin hänen antamaansa numeroon. Epävarman oloinen miesääni tervehti. Välillä lievästi falsetissakin käyvä korkeahko ääni alkoi kertomaan:

”Puheenjohtaja kertoi, että sinä välität aidosti ja sinuun voi luottaa. Tilanteeni on ollut vaikea jo vuosia, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen kolmekymentäviisivuotias tavallinen suomalainen mies, jonka haaveet elämästä on aika perinteiset. Kiva työpaikka, oma talo ja pihamaa, vaimo ja lapsia.
Kaikki muu on, paitsi niitä lapsia. En tiedä, onko miehellä biologista kelloa, mutta kovasti kaipaisin jatkumoa ja uutta merkitystä elämäämme. Olemme olleet vaimon kanssa kanssa jo kymmenen vuotta yhdessä, minä olen jo vuosia ollut valmis lisääntymiseen, mutta kumppani on sitä mieltä, että aika ei ole vielä sopiva.”

Kysyin, miten tämä liittyy hevosmiesten anonyymeihin uhreihin, mies jatkoi:

”Olen hyvässä ammatissa, it-alan yrittäjä ja olen suoraan sanottuna todella hyvätuloinen. Myin muutama vuosi sitten yritykseni ja jäin kotiin pyörittämään sijoituksiani. Teen jonkin verran start-uppeihin bisnesenkelöintiä. Rahaa on, ja sitä maallista hyvää olen jakanut vaimollenikin. Minulla on ollut huono omatunto takavuosien liiallisen matkustelun johdosta. Vaimo toki aina sanoi, ettei se häntä haittaa. Hänellä kuluu kyllä aika. Asumme nimittäin Nurmijärvellä maaseudulla ja ostimme vanhan perinnekartanon, jonka hevostalliksi kustomoidussa kivinavetassa vaimo on saanut toteuttaa rakasta hevosharrastustaan. Se on hänen intohimonsa numero yksi.”

Otin huomaamattani terapeutin roolia ja kysyin, mitä se haittaa. Eikö ole hyvä, että vaimo on viihtynyt itsenäisestikin ja antanut miehen toteuttaa uraansa? Mies puhelimessa jatkoi:

”Kyllä toki, mutta nyt tuntuu siltä, että olemme vieläkin kauempana toisistamme, kun olen paljon kotona. Keväät on pahempia vuosi vuodelta. Vaimolle nimittäin nousee varsakuume, jonka tyydyttämiseen hän käyttää kaiken energiansa. Hänellä on parikin ykköspalkinnolla palkittua kantakirjasiitostammaa, joiden astuttaminen ja täydellisen orikandidaatin metsästys on hänen elämäntehtävänsä.
Hän käy lukemattomia skype-puheluita ja somekeskusteluja aiheesta. Rakenteen merkitystä ei voi liikaa korostaa, kilpahevoselle pitää jalostaa myös luonnetta, paras pitää astuttaa parhaalla ja niin edelleen, hän vaahtoa puhelimeen.”

”Minä yritän parhaani mukaan vihjailla omista toiveistani. Kerran olin ottanut pari lasi punaviiniä ja sanoin jopa hieman suoremmin, että eikö tänä keväänä olisi meidän vuoromme lisääntyä, kummallakin tammalla on jo kaksi jälkeläistä. Vaimo suuttui ja alkoi huutamaan, enkö tajua, että astutusvuorossa olevalla tammalla on kaksi orivarsaa, ne saatetaan joutua ruunaamaan, tammavarsaa on pakko yrittää nyt, jotta saadaan tulevaisuudessakin tämä hieno sukulinja jatkumaan!”

”Tajusinhan minä. En ole tämän jälkeen uskaltanut juoda enää viiniä, suorapuheisuuteni kadutti niin paljon. Hevoset ovat vaimoni perheenjäseniä. Varsat ovat hänen lapsiansa. Niiden geneettisessä olemuksessa näkyy hänen rakkaudellinen visionsa. Mutta minulle se ei riitä.”

Kysyin, voisiko hän jotenkin itse yrittää herättää vaimonsa mielenkiinnon. Samaan tapaan kuin ne oriit, jotka viimein läpäisevät vaimon tarkan seulan. Heti kysyttyäni tajusin, miksi terapeuteilla on koulutus ja minulla ei. Kysymys oli huono. Miehen ääni alkoi karkailla entistä useammin falsettiin hänen jatkaessaan:

”En ole lihava, mutta en myöskään erityisen atleettinen vartaloltani. Teini-ikääni kuuluivat tietokoneet, eikä jääkiekko ja punttisali. Olen yrittänyt käydä juoksulenkillä, ja kokeillut jopa personal-trainerin palkkaamista, mutta ei siitä ole mitään tullut. Selkäni kipeytyy rasituksessa, sillä toinen jalkani on neljä senttiä lyhyempi kuin toinen. Tykkään kävellä luonnossa koiriemme kanssa, mutta en juosta hiki hatussa. Olen halunnut ennemmin kehittää aivojani kuin vartaloani.”

”Huomasin kerrankin, miten vaimo minua katseli aamulla suihkun jälkeen. Jalkojeni erimittaisuudesta johtuen näyttäisi aivan siltä kuin minulla olisi käyrät kintereet. Hän katsoi minua kuin oria rakennekuvassa, eikä varmasti pitänyt näkemästään. Minulla on myös atooppista ihottumaa ja lukuisia erilaisia allergioita. Vaimo on täysin oikeassa. Eihän sellaisella oriilla voi ketään astuttaa, jolla on käyrät kintereet ja perinnöllisiä sairauksia!”

Mies kiekui niin korkealta ja kovaa viimeisen lauseen, että minun täytyi laittaa luuri kauemmaksi korvasta. Pyysin anteeksi, että olin kysymykselläni saanut hänet kiihdyksiin. Mies alkoi itkemään.
Mietin, olisinko ehdottanut miehelle oman siitostamman hankkimista esimerkiksi Thaimaasta, mutta tämä traaginen hevosnaisen uhri ei ollut enää vastaanottavaisessa tilassa.
Mies kuitenkin jatkoi:

”Pyydän anteeksi suuttumistani. Minun täytyy nyt koota itseni ja mennä sanomaan heipat vaimolle. Vaimon taksi odottaa pihassa. Hän on lähdössä pitkäksi viikonlopuksi Milanon All Dente -oripäiville tutkimaan erilaisia siirtospermavaihtoehtoja.”

Meinasin ihmetellä ääneen, että en ole koskaan sellaisista oripäivistä kuullutkaan, mutta sain viime hetkellä suuni suppuun. Aloin hieman oppia terapeutin roolia. Usein on parempi malttaa mieli ja kuunnella hiljaa.

Varsinkin kun asiakkaana on hevosnaisen uhri.

Liity myös  facebookissa uhrien tukiryhmään!

Pehtoorin uuden vuoden puhe 2016

Valokuvaaja Vesa Tyni kävi meillä kylässä viime kesänä. Olin juuri lähdössä kyyhkysjahtiin. Itse en nähnyt arkisessa tilanteessa mitään kuvaamisen arvoista, mutta nyt sekin on ikuistettu.

Valokuvaaja Vesa Tyni kävi meillä kylässä viime kesänä. Olin juuri lähdössä Paten kanssa kyyhkysjahtiin, täytyyhän jotain syödä. Itse en nähnyt arkisessa tilanteessa mitään kuvaamisen arvoista, mutta nyt sekin on ikuistettu.

Pehtoorin uuden vuoden puhe 2016

Kansalaiset. Hevosettomat ja hevoselliset. Tarkoitukseni oli tehdä teille ennustuksia vuodelle 2016, mutten löytänyt mistään kaupasta hokillisia tinakenkiä. Liukasteluksi olisi mennyt. Tämä on epäkohta, minkä kauppiaiden soisi korjaavan. Tyydyn vain kirjoittelemaan vapaata tajunnanvirtaa, mitä mieleeni tulevi.

Aloitin blogaamisen 12.5 ”Hevonen on uusi koira” kirjoituksella. Lupasin silloin kirjoittaa monikäyttösuomenhevosen mahdollisuuksista tulevaisuuden hevostaloudessa. Kirjoitin aiheesta myös yhden näkökulmakirjoituksen Hevosurheilu-lehden sivuille. Olen myös ilokseni huomannut, etten ole ainoa jota asia kiinnostaa.

Kirjoitin myös hevosten parissa kohtaamistani ihmisistä. Viimeisimpänä Hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtajan tilitys, jonka riipaiseva avoimuus ja rehellisyys kosketti ihmisiä laajalti. Uusia HE ANON- uhrien avautumisia saattaa olla tulossa muun muassa varsakuumeesta, värimaniasta ja slow feedingistä.

Uuden vuoden puheessani keskityn kuitenkin hevostalouteen. Olen pienyrittäjä elämyksellisen hevostalouden saralla ja riippuvainen hevostyöntekijöideni osaamisesta. Kuvaavaa on, että 24-vuotiaaksi kääntyvä Pate-suomenhevoseni on tienannut rahaa Reipissä muutaman vuoden aikana enemmän kuin koko raviurallaan. Se elättää pari muuta joutilaampaa hummaa siinä sivussa. Pate on edelleen korvaamaton kärry- tai rekikaveri erilaisissa tapahtumissa ja virkeä ratsu. Silti rauhallinen ja luotettava. Koko ajan etsin Patelle seuraajaa, mutta ne tuntuvat olevan kiven alla, jos sielläkään. Pate on luonteeltaankin poikkeusyksilö, jolle on sattunut elämänsä varrelle osaavia kouluttajia. Muun muassa edellinen omistaja Maria Rintala. Minä en ole opettanut Patelle mitään.

Väitän suomenhevosrodun olevan huonommassa jamassa kuin uskalletaan ääneen sanoakaan. Suomenhevosen painolastina on kansallisromanttinen valhe, jota ylläpitävät myös hevostalouden (eli raviurheilun) instituutiot. Muitakin esimerkkejä olisi, mutta otetaan tähän blogiin yksi:

Kuuntelin syksyllä Roman Shatzsin Maamme-kirjaa, jossa puhuttiin suomenhevosen uhanalaisuudesta. Keskustelussa oli mukana Ypäjän hevosopiston kehittämispäällikkö Päivi Laine ja Raviurheilun vaikuttaja Roger Johansson.

Mietin vähän väliä kuunnellessani, että miksi nämä keskustelijat väittävät suomenhevosen olevan jotakin sellaista, mitä se on ollut joskun talvisodan aikaan? Sitten tajusin, että he eivät ehkä tiedä tämän päivän realiteetteja. Heidän palkkaansa ei maksa pankinjohtaja, joka haluaa suomenhevosen vetonaulaksi liikekeskuksen pihaan. Tai pienen ratsastajatytön äiti, joka pelkää tyttärensä putoamista ja haluaa minimoida riskit. Tai hieman arka keski-ikäinen nainen, joka haluaa aloittaa työkaverinsa kanssa rennon maastoiluharrastuksen 20 vuoden tauon jälkeen. Tämän päivän suomenhevosen varmuutta ja rauhallisuutta ylistävät eivät voi olla elämyksellisen hevostalouden yrittäjiä. Näistä yrittäjistä suurin osa valitsee suosiolla issikan tai eestinhevosen. Virolaiset vie meidän hevostenkin työt.

Tosiasiassa suomenhevosten enemmistö on pienellä prosentilla onnistuvia ravureita, jotka ovat kuumia, jyriä, levottomia ja säpsyjä, joilla ei tee mitään esim. ratsu- ja elämystaloudessa raviuran jälkeen. Osa ajetaan radalla myös rikki, ettei uudelleenkoulutus ole tämänkään vuoksi mahdollista. Lisäksi ravurin uudelleenkoulutus ratsuksi vaatii valtavan paljon aikaa ja osaamista. Lopputulos voi olla osaavalle ratsastajalle sopiva harrastehevonen, muttei elämystalouden vaatimukset täyttävä.

”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.” Se oli Paasikiven motto ja Helsingin ytimessä olevaan monumenttiinkin tämä on painettu. Mietin sitä viimeksi kun kävin Helsingissä Hevosurheilu-lehden 90-vuotisjuhlassa ja kuljin patsaan ohi.

Kaikesta suomenhevoskritiikistäni huolimatta, tai siitä johtuen teen uuden vuoden lupauksen: Astutan ainakin yhden suomenhevostamman ensi vuonna. Jos varsa syntyy vuonna 2017, siitä tehdään monikäyttösuomenhevonen.

Lähden nyt viemään hevosille vettä. Haluan kiittää Hevosurheilu-lehteä mielenkiintoisesta mahdollisuudesta toimia blogaajana verkkosivuillanne. Kiitos myös lukijoille ja kaikille blogauksia kommentoineille.

Hyvää ja totuudellista uutta vuotta 2016!

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry

Vermo 1 001

Kuva: Hanna Laakso

Tapasin keski-ikäisen miehen raviradan tallialueella. Olen ottanut tavakseni kysellä raveissa tapaamiltani ihmisiltä, mikä heidät on innostanut raviurheilun pariin. Mies katsoi minuun merkitsevästi, madalsi ääntään. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja vannotti, etten kertoisi kenellekään. Lupasin pyhästi hevosmiehen kunniasanalla.

”Mulla ei ole paljon aikaa, kerron nopeasti. Muija on tallikahvilassa ja tulee kohta. Olen Hevosnaisten anonyymit uhrit ry:n puheenjohtaja. Toimimme salaseurana. Oma uhriuteni alkoi huoltoasemalta kymmenen vuotta sitten. Olin tankkaamassa ja näin tuntemattoman naisen kiroilemassa autonsa vieressa, jonka perässä oli hevoskoppi. Menin kysymään mikä on hätänä. Auton rengas oli puhki ja naisella oli kiire raveihin. Renkaan paikkuuseen ei ollut aikaa, eikä sopivia välineitä ollut. Minulla oli vapaapäivä ja vetokoukullinen auto. En tiedä mikä minuun meni, mutta tarjouduin lähtemään kuskiksi naisen ravireissulle.

Tarjotessani kyytiä, en aavistanut että matkaa ravipaikalle oli 200 kilometriä. Luvattu mikä luvattu, sinne lähdettiin. Nainen loisti vierellä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko ja kehui, kuinka hyvin ajan hevosyhdistelmää. Hän kysyi mikä kortti minulla on. Kun kerroin, että minulla on oikeus raskaiden ajoneuvoyhdistelmien kuljettamiseen, naisen ääni muuttui vielä maireammaksi. Enkä minä pahalainen aavistanut mitään. Päästiin ravipaikalle ajoissa ja naisen hevonen voitti oman lähtönsä. Nainen hehkui onnesta ja suitsutti korvaamatonta apuani. Väitti myös, että minä toin sen hyvän fiiliksen ja onnen tähän touhuun, minkä hevonenkin aistii. Voitto oli jotenkin myös minun ansioitani. Näin jälkikäteen ajatellen olisi jo tästä pitänyt tajuta monta asiaa, mutta enhän minä yksin elävä poikamies päästänyt järjen ääntä mieleeni.

Naisen voitonhuuma jatkui nimittäin vielä kotimatkallakin ja sitä hän halusi pysähtyä jakamaan minulle heti ensimmäisellä seisakkeella maantielle päästyämme. Kestihän sitä hienoa aikaa tovi. Muutin naisen ja hänen hevostensa luokse. En ollut hevosista kiinnostunut, eikä minulta alkuun vaadittukaan mitään hevoshommia. Mutta pikkuhiljaa autokuskin hommien lisäksi minulle alettiin kuin huomaamattaan määräämään vesien kantoa ja karsinoiden puhdistamista, kun ne olin ensin naisen tarkan valvovan silmän alla täsmälleen oikein oppinut tekemään. Aamun lehti ja kahvittelu ennen töihin lähtöä vaihtui kiireiseen kahvikupilliseen, palaseeseen suuhun ja aamutallien tekoon. Ja illalla hevoshommat jatkui. Omat kaverit ja harrastukset jäi nopeasti.

Minusta oli muutamassa kuukaudessa tullut hevosnaisen uhri. Minulle alettiin myös antaa vastuuta hevosten kanssa. Nainen sanoi, että olin voimakas mies, minun piti käyttää voimiani johonkin hyödylliseen. Ainoa henkireikäni punttisali sai jäädä. Nainen osti erittäin kovasuisen suomenhevosen, jonka treenaaminen lankesi vastuulleni. Päivittäiset niska- ja päänsäryt tulivat jokapäiväisiksi ystävikseni.

Kunpa se kirottu koni ei olisi voittanut silloin! Se jäi nimittäin ainoaksi voitoksi, jota olen ollut todistamassa. Nyt kotimatkat hylkyjen ja peränpitämisten jälkeen kuluvat siihen, kun pettynyt nainen etsii vikoja minun tekemisistäni. Seisakkeilla ei paljoa pysähdellä. Milloin olin ajanut hevosta liian lujaa tai liian hiljaa treenissä, käärinyt pintelit liian tiukalle, tai laittanut liikaa linimenttiä… aina löytyy joku syy, jonka voi kääntää meikäläiseen.

Sellaista on ravinaisen uhrin elämä. Ja usko tai älä, meitä on paljon. Ratsunaisten anonyymejä uhreja on myös satoja yhdistyksessämme. Ehkä yritän lohduttaa itseäni, että jollakulla toisella on vielä huonommin kuin minulla, mutta väitän että ratsupuolella naiset ovat astetta sekopäisempiä. Hevosia käytetään enkeliterapioissa ja miehen negatiivinen aura pilaa hoidot ja sen sellaista – sori mun pitää mennä nyt.”

Sinne häipyi Hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtaja. Syksyiseen ravi-iltaan, leuka rinnassa kohti uusia tappioita.