Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Hevoswoodoota

Kuvituskuva. Kuvan hevonen ei liity blogikirjoituksen tapauksiin. Kuva: Hanna Laakso

Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde nuokkui eräänä perjantai-iltapäivänä toimistonsa pöytää vasten. Viikko oli ollut rankka ja unet olivat jääneet vähiin.
Oveen koputettiin, mutta Jussi ei heti havahtunut. ”Jussi Lähde!”, kuului oven takaa huuto.

Viimein Jussi nousi tuoliltaan ja asteli ovelle. Jussi avasi oven, mutta ketään ei enää näkynyt. Koska Jussi on taikauskoinen, niin kuin kaikki hevosista kiinnostuneet ihmiset ovat, hän päätteli äänen olleen enneuni, joka käski lähtemään, eli irtisanoutumaan. Jussi raapusti irtisanomisilmoituksensa ja lähti viikonlopun viettoon. Näin siinä kävi. Lähtö hyväksyttiin.

Edellä kirjoitetut sanat ovat kiitokseni Jussille, kutsuit minut vuonna 2015 blogaamaan Hevosurheilu-lehteen. Tämä on ollut kivaa.

Tänään on perjantai 13.päivä, ja yritän olla hissukseen. Ehkä harjoitan varovaista hevoswoodoota. Tiedättehän mustan magian? Ostin hevospehmolelun. Annoin sille nimeksi Piian Liisi. Akupunkteeraan nuppineuloilla sen niveliä, hieron sitä rennoksi ja laulan sille tuutulauluja.

En edes ajattele ensi tiistaita, ettei mitään epäonnista tapahdu edes ajatuksissani sille oikealle Piian Liisi-hevoselle, joka juoksee ensi tiistaina Teivon raveissa. Muistatteko Isot keuhkot ja helppo ravi kirjoitukseni? Tämä on se sama peräkammarin tamma, jonka matka raveissa juoksevaksi ravihevoseksi on ollut täynnä jännitystä. Ehkäpä kerron niistä vaiheista joskus blogauksissani.

Piian Liisin fanittajaksi voit liittyä myös facebookissa, jonne perustin ravikuningatar 2020 sivun.

Tämä blogaus on lyhyt kuin Piian Liisin laukka…ei ei laukkaa, ei edes lyhyttä! Miten saatoinkaan keksiä noin ontuvan kielikuvan… ei ontuvan!

Tästä ei tule nyt mitään. Hyvää alkanutta vuotta kaikille, palataan aisaan!

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Orapihlajan Aaroni ja Ero-Riita

Kuva: Hanna Laakso

Kuva: Hanna Laakso

 

Olen melko meritoitunut Hevosnaisten anonyymien uhrien puolestapuhujana ja puheenjohtajan sanansaattajana. Minuun otetaan yhteyksiä monin tavoin, mutta pari viikkoa sitten sattui kaikkein kummallisin tapaus. Tapasin nimittäin puhuvan orapihlajapensaan.

Olin olosuhteiden pakosta katsomassa erästä piirikunnallista ratsastuskilpailua. Nojailin puoliunessa aitaan, kunnes yhtäkkiä kuulin vierestäni orapihlajapensaasta ähinää ja manailua. Huhuilin puskaan, onko sinne kaatunut joku ja tarvitseeko se joku apua. Tuskainen ääni vastasi:

– Shh, ole hiljaa ja kuuntele, katsele vain eteenpäin. Kukaan ei saa huomata minua, ai s…tana. Pahuksen teräviä nuo piikit.

Otin kameraa esiin, olinhan kuvaustehtävissä. Hain kasvoilleni kilpailusta kiinnostunutta ilmettä. Ääni puskasta jatkoi:

– Minulla on Ratsunaisten ensi- ja turpakoti ry:n langettava ikuinen lähestymiskielto 10 kilometrin säteelle sieltä, missä rakas Ero-Riitani on. Minun käy huonosti, jos tulen huomatuksi. Ero-Riita katoaa elämästäni..nyyh.

Yritin lohduttaa miestä ja sanoin, että eikö jatkuva riitely voisi jo loppua eron jälkeen? Että eikö nimen omaan olisi hyvä asia, jos eroriita lopetettaisiin?

Puska alkoi täristä kuin haavanlehti myrskyssä. Mies alkoi itkemään ja jatkoi:

– Välillä mietin itsekin samaa, mutta en voi toivoa oman rakkaan viattoman hevoseni murhaamista. Olen varsasta asti maksanut kuukausimaksut, hoivannut, soseuttanut väkirehuja, vaihtanut kuivikkeisiin, laulanut vanhoja rekituutulauluja… nyt olen täällä hemmetin puskassa kaikki isännälliset oikeudet vietynä….Oma kupeiltani löytyvän lompakon hedelmä on tuolla jossain, en saa enää koskaan koskea häntä, silittää hänen pehmoista turpaansa ja kaulaansa…

Nyt ymmärsin, kyseessä olikin hevonen nimeltä Ero-Riita! Ero-nimiä on ollut suomenhevosilla kautta aikain. Ero-Lohkon vuoksi on varmaankin eron tullen lohkottu omaisuutta. Suikun Ero ja Ero-Ralli, onhan näitä. Totta kai, miksen tätä aiemmin tajunnut! Orapihjalamies taitaa olla yleistyvän Erohevos-ilmiön uhrina, josta olin kuullut aiemminkin juttuja. Meinasin möläyttää, että johan olitte osuvan nimen yhteiselle varsallenne paiskanneet, mutta sain suitsittua suuni. Sidoin nenäliinan itselleni kielisiteeksi ja mies sai jatkaa purkaustaan.

– Tajuatko yhtään mistä puhun? Tai ethän sinä voi tajuta, jollet ole tällaista kokenut. Kun on varsasta asti ollut yhdessä joka päivä, tehnyt kaikkensa varsan eteen, uhrannut kaiken vapaa-ajan ja nähnyt hänen kasvavan ja oppivan uutta… ja sitten yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt on jotenkin väärin.
Minuun ei voi muka luottaa varsan kasvattajana, opetan sille vääriä asioita väärällä tavalla. Kaiken huipuksi exäni väitti, että olen ollut uhkaavan oloinen Ero-riitaa kohtaan, ja siitä lähti pyörät pyörimään. Minua kuulematta Hevonaisten ensi- ja turpakoti lätkäytti lähestymiskiellon ja kaikki oikeuteni vietiin.

Kysyin, onko exällä todisteita uhkaamisesta.

– En ole olut uhkaava Ero-Riidalle, hän on kolmevuotias ori ja olemme halunneet antaa hänelle vapaan kasvatuksen ja antaa hänen oivaltaa itse asioita. Kerran, aivan suhteemme loppuvaiheessa Ero-Riita potkaisi minua kavionpuhdistustilanteessa kylkeen. Kaksi kylkiluuta meni poikki, ja tuli pikku keuhkoruhje, mutta se on sivuseikka. Potku oli varmasti vahinko…

Suuntasin lumemielessä kameraa ratsastusareenaa kohti ja kysyin, miten ihmeessä se, että hevonen potkaisee miestä, voidaan tulkita uhkaavaksi miehen taholta? Mies oli hetken vaiti ja ääni muuttui suorastaan kuiskaukseksi:

– No, minulla on sellainen helmasynti, että satuttaessa itseni kiroan aika pahasti. Ei pitäisi. Noiduin potkun jälkeen napakasti, että ”per…le” ja exäni ja hänen ystävänsä kuulivat sen satulahuoneeseen. Hevoseen en koskenut! Mutta siinä se sitten oli. Olin kuulemma todistajan läsnäollessa kironnut hevosellemme ja uhannut sitä väkivallalla. Naiset huusivat kuorossa, että mitään raviäjien touhuja ei enää nykyään suvaita. Se aikakausi on ohi.

Tiesin miehen puhuvan totta. Samaan tapaan tulee käymään hevosille kuin koirillekin, joihin ei miehillä enää oikeuksia ole. Tiesin myös että minulta odotetaan tulosta eli laadukkaita valokuvia tapahtumasta. Kerroin puskamiehelle, että meidän pitää nyt lopettaa. Kerroin myös, että olen erittäin pahoillani hänen puolestaan, ja kysyin mitä hän aikoo tehdä Ero-Riidan suhteen. ”Orapihlajan Aaroniksi” salaa ristimäni miehen ääni muistutti lähes rukousta.

– En voi tehdä mitään. Tämä on viimeinen piilopaikkani, josta saan silloin tällöin nähdä Ero-Riidan. Tämän piiloni paljastuttua Ero-Riidan tarina on osaltani ohi. Annoin alkurakkauden huumassa kaikki omistusoikeudet exälleni. Enkä halua tapella, se ei ole hevosen etu. Ero-Riita ei ansaitse toisilleen vihaisia omistajia.
Mutta en enää koskaan alistu hevosnaisen uhriksi. Kerro lukijoillesi, että etsin mieskumppania, jonka kanssa liisata kohtu ja tehdä yhteinen varsa.

Mies heitti puskasta käyntikorttinsa. Otin kortin talteen ja lupasin kertoa hänen tarinansa varoittavana esimerkkinä julkisuuteen.

Eli halukkaat miehet, jotka haluavat varsahommiin mukavan miehen kanssa, laittakaa viestiä Hevosnaisten anonyymien uhrien facebooksivulle!

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Varsakuumetta

1064722

Kuva: Hanna Laakso

Istuin eilen keinutuolissa ja selailin Hevosurheilu-lehteä, kun puhelin soi. ”Tuntematon numero”. Vastasin ja kuulin tutun ääneen. Hevonaisten anonyymien uhrien puheenjohtajahan se siellä.

”Ota nopeasti paperia ja kynä ja soita numeroon xxx xxxxxxx! Siellä on ihminen, joka haluaa puhua kanssasi… mun pitää lopettaa, moi.”
Kuulin vielä luurin päästä ennen puhelun loppumista kimakan, käskyttävän naisäänen. Taisi tulla hommia puheenjohtajalle, mietin ja soitin hänen antamaansa numeroon. Epävarman oloinen miesääni tervehti. Välillä lievästi falsetissakin käyvä korkeahko ääni alkoi kertomaan:

”Puheenjohtaja kertoi, että sinä välität aidosti ja sinuun voi luottaa. Tilanteeni on ollut vaikea jo vuosia, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen kolmekymentäviisivuotias tavallinen suomalainen mies, jonka haaveet elämästä on aika perinteiset. Kiva työpaikka, oma talo ja pihamaa, vaimo ja lapsia.
Kaikki muu on, paitsi niitä lapsia. En tiedä, onko miehellä biologista kelloa, mutta kovasti kaipaisin jatkumoa ja uutta merkitystä elämäämme. Olemme olleet vaimon kanssa kanssa jo kymmenen vuotta yhdessä, minä olen jo vuosia ollut valmis lisääntymiseen, mutta kumppani on sitä mieltä, että aika ei ole vielä sopiva.”

Kysyin, miten tämä liittyy hevosmiesten anonyymeihin uhreihin, mies jatkoi:

”Olen hyvässä ammatissa, it-alan yrittäjä ja olen suoraan sanottuna todella hyvätuloinen. Myin muutama vuosi sitten yritykseni ja jäin kotiin pyörittämään sijoituksiani. Teen jonkin verran start-uppeihin bisnesenkelöintiä. Rahaa on, ja sitä maallista hyvää olen jakanut vaimollenikin. Minulla on ollut huono omatunto takavuosien liiallisen matkustelun johdosta. Vaimo toki aina sanoi, ettei se häntä haittaa. Hänellä kuluu kyllä aika. Asumme nimittäin Nurmijärvellä maaseudulla ja ostimme vanhan perinnekartanon, jonka hevostalliksi kustomoidussa kivinavetassa vaimo on saanut toteuttaa rakasta hevosharrastustaan. Se on hänen intohimonsa numero yksi.”

Otin huomaamattani terapeutin roolia ja kysyin, mitä se haittaa. Eikö ole hyvä, että vaimo on viihtynyt itsenäisestikin ja antanut miehen toteuttaa uraansa? Mies puhelimessa jatkoi:

”Kyllä toki, mutta nyt tuntuu siltä, että olemme vieläkin kauempana toisistamme, kun olen paljon kotona. Keväät on pahempia vuosi vuodelta. Vaimolle nimittäin nousee varsakuume, jonka tyydyttämiseen hän käyttää kaiken energiansa. Hänellä on parikin ykköspalkinnolla palkittua kantakirjasiitostammaa, joiden astuttaminen ja täydellisen orikandidaatin metsästys on hänen elämäntehtävänsä.
Hän käy lukemattomia skype-puheluita ja somekeskusteluja aiheesta. Rakenteen merkitystä ei voi liikaa korostaa, kilpahevoselle pitää jalostaa myös luonnetta, paras pitää astuttaa parhaalla ja niin edelleen, hän vaahtoa puhelimeen.”

”Minä yritän parhaani mukaan vihjailla omista toiveistani. Kerran olin ottanut pari lasi punaviiniä ja sanoin jopa hieman suoremmin, että eikö tänä keväänä olisi meidän vuoromme lisääntyä, kummallakin tammalla on jo kaksi jälkeläistä. Vaimo suuttui ja alkoi huutamaan, enkö tajua, että astutusvuorossa olevalla tammalla on kaksi orivarsaa, ne saatetaan joutua ruunaamaan, tammavarsaa on pakko yrittää nyt, jotta saadaan tulevaisuudessakin tämä hieno sukulinja jatkumaan!”

”Tajusinhan minä. En ole tämän jälkeen uskaltanut juoda enää viiniä, suorapuheisuuteni kadutti niin paljon. Hevoset ovat vaimoni perheenjäseniä. Varsat ovat hänen lapsiansa. Niiden geneettisessä olemuksessa näkyy hänen rakkaudellinen visionsa. Mutta minulle se ei riitä.”

Kysyin, voisiko hän jotenkin itse yrittää herättää vaimonsa mielenkiinnon. Samaan tapaan kuin ne oriit, jotka viimein läpäisevät vaimon tarkan seulan. Heti kysyttyäni tajusin, miksi terapeuteilla on koulutus ja minulla ei. Kysymys oli huono. Miehen ääni alkoi karkailla entistä useammin falsettiin hänen jatkaessaan:

”En ole lihava, mutta en myöskään erityisen atleettinen vartaloltani. Teini-ikääni kuuluivat tietokoneet, eikä jääkiekko ja punttisali. Olen yrittänyt käydä juoksulenkillä, ja kokeillut jopa personal-trainerin palkkaamista, mutta ei siitä ole mitään tullut. Selkäni kipeytyy rasituksessa, sillä toinen jalkani on neljä senttiä lyhyempi kuin toinen. Tykkään kävellä luonnossa koiriemme kanssa, mutta en juosta hiki hatussa. Olen halunnut ennemmin kehittää aivojani kuin vartaloani.”

”Huomasin kerrankin, miten vaimo minua katseli aamulla suihkun jälkeen. Jalkojeni erimittaisuudesta johtuen näyttäisi aivan siltä kuin minulla olisi käyrät kintereet. Hän katsoi minua kuin oria rakennekuvassa, eikä varmasti pitänyt näkemästään. Minulla on myös atooppista ihottumaa ja lukuisia erilaisia allergioita. Vaimo on täysin oikeassa. Eihän sellaisella oriilla voi ketään astuttaa, jolla on käyrät kintereet ja perinnöllisiä sairauksia!”

Mies kiekui niin korkealta ja kovaa viimeisen lauseen, että minun täytyi laittaa luuri kauemmaksi korvasta. Pyysin anteeksi, että olin kysymykselläni saanut hänet kiihdyksiin. Mies alkoi itkemään.
Mietin, olisinko ehdottanut miehelle oman siitostamman hankkimista esimerkiksi Thaimaasta, mutta tämä traaginen hevosnaisen uhri ei ollut enää vastaanottavaisessa tilassa.
Mies kuitenkin jatkoi:

”Pyydän anteeksi suuttumistani. Minun täytyy nyt koota itseni ja mennä sanomaan heipat vaimolle. Vaimon taksi odottaa pihassa. Hän on lähdössä pitkäksi viikonlopuksi Milanon All Dente -oripäiville tutkimaan erilaisia siirtospermavaihtoehtoja.”

Meinasin ihmetellä ääneen, että en ole koskaan sellaisista oripäivistä kuullutkaan, mutta sain viime hetkellä suuni suppuun. Aloin hieman oppia terapeutin roolia. Usein on parempi malttaa mieli ja kuunnella hiljaa.

Varsinkin kun asiakkaana on hevosnaisen uhri.

Liity myös  facebookissa uhrien tukiryhmään!