Hevosnaisten anonyymit uhrit: Vapaaruunarit
Tapahtui eräänä tiistaina, että olin viettämässä ravi-iltaa etelä-suomalaisella raviradalla. Olin juonut muutaman keskioluen ja ajautunut eräässä seurueessa tallialueelle, kunnes luonnollinen tarve yllätti. En ehtinyt vessaa etsimään, vaan kiipesin aidan yli ja menin männyn juureen päästelemään höyryäviä eritteitäni lumihankeen.
Oli pimeää, enkä nähnyt mitä edempänä oli, mutta miehen itkua kuulin. Huhuilin, mutta en kuullut vastausta. Virtsottuani laitoin vetoketjun kiinni ja tohotin kännykän valolla metsään päin. Mieshän siellä oli, peräpeili minuun päin. Mies makasi kyljellään kaksin kerroin lumihangessa, housut nilkoissa! Miehen haaroista tihkui verta. Hän vaikeroi hiljaa. Vaikka en mikään maaninen miesten sukuelinten vahtaaja ole, yritin ensiavullisessa mielessä katsoa, mistä veri tuli. Verta tuli kivespusseista. Tai tässä tapauksessa pusseista, sillä kiveksiä siellä ei enää ollut. Pelkät tyhjät pussit repsotti pitkin takareisiä!
Autoin miehen pystyyn ja vetelin mieheltä housuja ylös. Mies pysyi pystyssä, mutta hän ei ollut täysissä sielun ja ruumin voimissa. "Ehkä hänet on huumattu", ajattelin. Saattelin miehen katulamppujen alle, ja yritin kysellä mieheltä, mitä oikein on tapahtunut. Mies vain pudisteli päätään ja vaikeroi, mutta ei sanonut mitään. Kun tarkemmin katsoin miestä, niin jotenkin tutun näköinen hän oli. Nuori, tumma ja salskea kaveri. Hän olipukeutunut valkoisiin housuihin ja ohjastajantakkiin, jossa oli eräät nimikirjaimet, jotka jätän nyt intimiteettisyistä mainitsematta.
Nuori mies virkosi hieman, ja yritin kysellä häneltä, muistaako hän mitä on tapahtunut. Kun sanoin, että soitan poliisit ja ambulanssin, mies työnsi minut kumoon ja lähti juoksemaan kohti valjastuskatoksia. Jalat hänellä oli levällään kuin karjapaimenella ja juostessaan hän karjahteli kivusta. Surullinen näky. Miehen käyttäyminen sai minut mietteliääksi. Niinpä soitin ystävälleni, hevosnaisten anonyymien uhrien puheenjohtajalle ja kerroin, mitä olin nähnyt.
- Voi voi. Tämä oli odotettavissa, puheenjohtaja huokaisi ja jatkoi:
- Et ehkä tiennyt, mutta raviohjastajat ovat ravimaailman rokkitähtiä, joista nuorilla ja komeilla on paljon naisfaneja. Nuorimies, jonka näit, oli raviohjastajien astumistilaston ja jälkeläislistauksen viime vuotinen ykkönen Semi Sutki (nimi muutettu). Sutki on ravireissuillaan astunut lukemattomia tallityttöjä ja ravinaisia, monet kantaviksi asti. Sutkilla on jälkeläisiä ympäri Eurooppaa. Mutta nyt se on loppu, sanoi puheenjohtaja huokaisi vielä syvempään.
- Miten niin loppu, tarkoitatko…, änkytin puhelimeen.
- Tarkoitan. Hevonaisten äärijärjestö Vapaaruunarit on tehnyt Sutkista uusimman varoittavan esimerkin. Heidän mukaansa vain hevoset saavat olla oreja. Miehet pitää ruunata. Semi on siis pystyruunattu. Vanhan ajan pystyruunauksessa ei kaadeta, eikä nukuteta, huumataan vain potilas. Haavat jätetään auki arpeutumaan itsekseen, näin vältetään infektiot ja tulehdukset. Vapaaruunareissa on eläinlääkäreitä jäseninä. Tekevät onneksi ruunauksia pääasiassa talviaikaan, mätäkuun aikaan voisi tulla paljon kuolemantapauksia…
Puheenjohtajan kertomus puistatti minua ja alavatsaani kouri. Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Aivan kuin viereisen rakennuksen ikkunasta tuijottaisi joku! Lähdin juoksemaan pakokauhun vallassa tietä pitkin ja juoksin parkkipaikalle autooni. Katsoin sivulle. Viereisessä autossa istui kaksi valkoisiin kaapuihin pukeutunutta naista, joilla oli omituiset hiippalakit päässään. Vänkärin paikalla istuneen naisen puvussa näkyi veritahroja. Naiset katsoivat minuun päin ja hymyilivät. Yritin startata autoa, mutta se ei ottanut käynnistyäkseen. Olin kuin kauhufilmissä, mutta tämä oli totisinta totta!
Toinen naisista nousi autosta ja tuli koputtamaan ikkunaani. Avasin varovasti ovea, sillä sähköikkuna ei toiminut.
- Hei mies, onko sinulla kaapelia?, kysyi nainen ja hymyili.
- Ei. Ei ole kaapelia, ei mitään. Vastasin ja olin laittamassa ovea kiinni, kun nainen tarttui oveen ja oli nojaavinaan siihen.
- Pystytkö työntelemään meitä hieman? nainen pyysi ja hymyili entistä maireammin.
Haukoin henkeäni ja aloin hyperventiloimaan. Veri pakeni päästä, tunsin kivekseni nousevan silkasta pelosta vatsaonteloon. Menetin tajuntani. En tiedä kauanko olin tajuttomana, mutta kun heräsin, olin autossa yksin. Naiset olivat poissa. Etsin vapisevin käsin kännykkääni ja soitin puheenjohtajalle.
- Valutko verta, onko vetoketjusi auki?, puheenjohtaja kysyi.
- En valu verta, mutta sammarien vetoketju on auki, vastasin.
- Ok. Olivat tarkistaneet kivestilanteesi, mutta nähtävästi eivät olleet löytäneet mitään ruunattavaa. Onni sinulle. Vai ei kai sinua ole jo ruunattu!?, puheenjohtaja kysyi huolissaan.
En kyennyt enää puhumaan. Laskin luurin ja huokaisin helpotuksesta. Minään orina en ollut itseäni koskaan pitänyt. Ehkä vatsanpeitteisiin nousseet kivekseni säästivät minut ruunaukselta. Tai ehkä Vapaaruunarit vain pitivät minua säälittävänä pietturina ja halusivat pilailla kanssani.
Ymmärrän nyt, miksi niin monet katsovat mieluummin raveja tototeeveestä, kuin lähtevät paikan päälle.
Mutta jos menette raveihin, suosittelen turvallisuussyistä käyttämään virallisia miesten wc-tiloja.
