Blogi – Unelmajahti Saksassa

Intohimona ratsastus

Kirpeä syysaamu nipisteli poskiani ja auringon ensimmäiset säteet kurkistivat kohmeisten puiden takaa. Istuin rennosti satulassa viiden toppatakin sisällä muhittavana ja annoin hevoseni vain kuljettaa pitkin metsäpolkua. Nautin. Jokaisella askelella. Ei täydellisyyden tavoittelua, ei valmentajaa vieressä etsimässä korjattavaa. Kaikki oli ihanasti juuri sillä hetkellä, vaikka ryhti ei ollutkaan optimaalinen ja paino tasaisesti jakautuneena istuinluille. Askel askeleelta vain mietin kuinka ihanaa oli vain olla ja vain nautiskella.

Urheilla voi monella tapaa.

Kun ratsastettavana ei ole montaa hevosta päivittäin, on mentaliteettini ollut , että jokaisesta askeleesta ja minuutista on otettava kaikki irti. Kaikki on tehtävä niin hyvin kuin mahdollista, sillä oppimisen toistoille ei ole montaa tuntia. Vaikka tällaisen keskittymisen luulisi tuottavan tulosta, voin kertoa sen tekevän aivan toista.

Kun pyrkii täydellisyyteen ja toimii mekaanisesti miettien vain täydellisyyden tunnetta, haihtuu tämän lajin perimmäinen tarkoitus tuuleen. Tätä lajia harrastetaan, koska se on intohimo. Hevoset ja niiden kanssa työskentely tuovat meille iloa, mielenrauhaa, aistinautintoja ja rakkautta.

Hevoset eivät ole vain urheiluvälineitämme, joilla saavutamme vuosikausien tavoitteemme. Niille käy samalla tavalla kun meille, jos vain hakkaamme päätämme seinään ja etsimme epäkohtia kaikesta tekemisestä. Ne tuurtuvat ja menettävät säteilynsä. Ja samalla ne onnistuneet toistot karkaavat vain kauemmaksi tavoiteltavistamme.

Kaiken avaimena on aidolla innostuksella ja ilolla tekeminen. Ratsastaminen on hauskaa!

Milloin viimeksi Sinä vain olit, hengitit syvään ja haistoit tallin tuoksua, kuuntelit hiljaa hevosesi sanatonta puhetta ja olit kiitollinen?

Kesän muisto

Huh huh.

Olen ottanut tavaksi istua kauden jälkeen sohvalle, sulkea silmät, unohtaa ympäröivä maailma ja antaa ajatusten vaeltaa takaisin kuluneeseen kauteen. Pala palalta elää uudestaan niitä tapahtumarikkaita hetkiä, joita kilpailukausi toi tullessaan.  Rusetit ja joinakin vuosina myös mitalit muistuttavat kaudesta ja menestyksestä, mutta muisteleminen on jotain henkilökohtaisempaa.

Joka kerta yllätyn kuinka paljon yhteen kesään mahtuu. Kausi 2015 tiivistyy listaan: Suuri Saksa, kaiken uusiksi opettelu, itku, nauru, sekasorto, ahaa-elämykset, murtunut käsi, perkele, äkkilähtö ja unelman toteuttaminen. Minä pääsin EM-kisoihin ja se oli vuosien työn arvoinen kokemus. Kuitenkaan sijoitus 36/ 56 ei ollut tavoittelemani. Tein maastossa yhden typerän virheen, jota ilman…Niin. Tunteet nousevat herkästi pintaan, sillä tiivistettynä: paljon on koettu ja opittu.

Tämän kesän jälkeen tiedän entistä selvemmin, että minulla on Leevissä hevonen, jolla voin tosissaan kilpailla ja tavoitella menestystä nuorten vuosina. Ja sen aion tehdä.

Lopetin oman kauteni hieman aikaisemmin, kuin edellisinä vuosina ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Lensin Puolan EM- kilpailuista suoraan englannin ylioppilaskuunteluun ja siitä matka jatkui sukkelaan lähimpään kirjastoon jumppaamaan aivosolut takaisin opiskelumoodiin. Leevi sai aloittaa ansaitun loman ja kävelee nyt pitkälle lokakuuhun. Lilli tekee kilpauraa Saksassa. Siellä se kehittyy, saa itsevarmuutta ja kokemusta.

Kun hevoseni lepäävät ja varsinaisia valmennuksia ei ole, hyödynnän ajan tekemällä kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt kotoa pois ollessani. Panostan kouluun, jotta saisin arvosanat huippuun, tapaan ystäviä ja juhlin heidän kanssa pikkutunneille, sekä kehitän itseäni monipuolisena urheilijana. Uskon vahvasti siihen, että täydesti elämällä, joka hetkestä nauttimalla ja uusia juttuja kokeilemalla voi saavuttaa tasapainon, jolla jaksaa pitkään.

Tunteelliset muistelmat sohvalla loppuivat lyhyeen, kun puhelin soi ja langan päästä kuului Blairin EM kisoista saapuvan Peterin ääni. Ennen kuin ehdin tajuta, olimme jo sopineet paluustani Saksaan Thomsenin tiimiin ensi keväänä. Koitetaan nyt ensin kuitenkin rauhoittua ja tasaantua viime kaudesta! Ja tehdä yo-kokeet. Ja sitten…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näytön paikka

Koko vuoden valmistautuminen ja treeni on tähdännyt tähän hetkeen. Olo on epätodellinen. Olen keskellä Puolan peltoja. Strezgomin kaupunki on pieni, mutta yllättäen kisapaikka on loistava. Pohjat ovat hyvässä kunnossa ja maastorata on tosi hieno. Estekalusto samoin. Kympin paikka!

Olen siis Puolassa, Strezgomissa, kenttäratsastuksen nuorten ratsastajien EM-kilpailuissa. Näihin kisoihin olen treenannut koko vuoden. Ja näihin kisoihin tsemppasin itseni ja Leevin, vaikka käsi murtui Saksassa 6 viikkoa sitten.

Olen kirjoittanut tässä blogissa siitä, mitä olen kevään aikana ajatellut. Johtoajatus kuuluu jotenkin näin: pakka pitää koossa kaikissa olosuhteissa, huippujen keskelläkin.

Täällä, avajaisseremonioiden aikana tajusin jotain uutta. Sen, että minä ja hevoseni Leevi olemme myös noita huippuja. Meidät on valittu tänne – ja se velvoittaa.

On jännä verrata tämän vuoden kisafiiliksiä edellisiin vuosiin, junnu-EM:iin, joissa olen kilpaillut kahdesti. Minusta tuntuu, että olen vuoden aikana kasvanut henkisesti. Jollain tavalla pystyn keskittymään omaan tekemiseeni eri tavalla kuin ennen. Jotenkin. En oikein tiedä miten. Eräs toimittaja täällä nauroikin, että olenko aina näin positiivisella asenteella ja rento kisoissa! Nyt olen, ennen ehkä en.

Henkistä valmiutta tarvitaan kaikissa osakokeissa, mutta ennen muuta teknisesti haastavassa maastossa. Maajoukkuevalmentajamme, tukemme, ihana Piia Pantsu tähdensi tänään rataa kävellessämme, että jokaisen tehtävän ja esteen edessä on oltava nöyrä. Jokainen askel radalla on ratsastettava. Estetehtäviä on 26 ja hyppyjä huomattavasti enemmän. Meidän pitää pystyä antamaan radalla kaikkemme.

Kisan koulu-, maasto- ja rataestekoe erottelevat jyvät akanoista. Vain yksi voi voittaa. Olen valmis kaikkeen.