Kenttäratsastaja Kuninkuusraveissa

Kuninkuusravit kilpailtiin Joensuussa. Ihmismassat täyttivät kadut värikkäissä vaatteissa, joihin oli kirjailtu suosikkihevosten nimet ja värssyt. Totopisteissä kuhisi ja rahaa vaihtui järjettömiä summia. Puhumattakaan kilpailun pääesiintyjistä - uskomattoman atleettisista hevosista, jotka toden totta olivat lajinsa kuninkaallisia, kaikki.

Tuolta kaiken keskeltä saattoi bongata hieman eksyksissä olevan, kipsiä kädessään roikottavan tytön, joka katsoi silmät pyöreinä kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Tuo tyttö olin minä, elämäni ensimmäisissä raveissa.

Vaikka ravurit olivatkin aivan omaa luokkaansa, jäi minulle koko viikonlopusta päällimmäiseksi mieleen kokeneiden raviohjastajien nöyryys ja periksiantamattomuus. Ihan jokaisen. Raviradalla kaikuivat voittajaohjastajien haastattelut. Niissä kaikissa toistui sama perustarina. Hevoset olivat hajonneet alta, usko kaikkeen tekemiseen oli välillä ollut kadoksissa, mutta jokainen heistä oli jatkanut sisukkaasti työntekoa kohti unelmia. Kylmät väreet hipoivat selkääni, kun näin vanhoja hevosmiehiä ja -naisia ja heidän onneaan, kun lopulta vuosien työ toi Joensuussa tulosta. Talking about motivation.

Minun unelmani tällä kaudella on kenttäratsastuksen EM-kisat Puolassa elokuun lopussa. Ja minulta murtui ranne heinäkuussa, neljä viikkoa sitten.

Olen murtuneesta ranteestani huolimatta päässyt ratsastamaan. Aluksi työskentelin liinassa ilman ohjia, mutta nyt viimeiset viikot olen jo ratsastanut yhdellä kädellä, niin hypännyt kuin tehnyt laukkaintervallejakin. Valmentajani Minna Leppälä on tehnyt arvokasta työtä ja ratsastanut Leevin läpi aina verryttelyni jälkeen. Hevosen kunnon kanssa ollaan siis pysytty aikataulussa.

Pakko kuitenkin myöntää, että neljä viikkoa kipsin kanssa eivät ole olleet helppoja. Todellista draivia ja fiilistä on vaikea pitää yllä, kun ei itse pääse ”tositoimiin”. Ei ole ihanaa katsoa jonkun toisen valmistelevan hevosta ja seisoa itse siinä vieressä toimettomana. Mentaaliharjoitukset ovat olleet kova sana, kun usko oikeastaan kaikkeen on ollut kateissa. Olen ratsastanut kilpailun kouluradan päässäni läpi jo niin monta kertaa, että se on oikeasti alkanut tuntumaan todelta. Viiden päivän päästä saan kipsin pois ja pääsen ratsastamaan molemmilla käsillä, en malta odottaa!

Kaikesta huolimatta Kuninkuusravit muistuttivat, että vastoinkäymisistä huolimatta peliä ei ole menetetty. Ei ennen kuin itse on luovuttanut. Kiitos raviväki. Sain teistä voimaa.