Kilpakenttien kutsu
Viime joulukuussa 80 vuotta täyttänyt Valte Salojensaari on kulkenut pitkän tien lumppuja keräävästä pikkupojasta hevosmiesten eläväksi legendaksi.
Suurikokoinen koura ojentuu toimittajaa kohti Aleksi Salojensaaren Seinäjoen ratatallin pihassa. Onneksi vain tervehdykseen, sillä tuo koura on aikoinaan tehnyt tuhoisaa jälkeä nyrkkeilykehässä.
Käden omistaja Valte Salojensaari ei luottanut toimittajan kykyyn löytää hänen tallilleen, vaan tapaaminen sovittiin hänen poikansa tallille.
”Näitä teitä uusittiin, enkä minä osaa neuvoa meille enää ketään”, Valte Salojensaari toteaa. ”Etkä sinä olisi osannut sinne ilman ohjeita ajaa.”
Kun lähdemme peräkanaa ajamaan kohti Salojensaaren tilaa, johon ei linnuntietä tule matkaa radalta kuin kilometrin luokkaa, saa kieltämättä käännellä rattia useampaan kertaan ennen kuin ollaan pihassa.
”Tähän tämä rakennettiin vuonna 1974 nevan päälle”, Salojensaari kertoo perillä. ”Tavaraa ajettiin paikoitellen neljäkin metriä, eikä maa noussut silti yhtään.”
Mies liikkuu yhdeksääkymmentä käyväksi ketterästi, vaikka valittaa, ettei toinen jalka tahdo pysyä menossa mukana.
”Loukkasin sen, kun hyppäsin kaivinkoneesta.”
Tallin hevosten esittely kuuluu tottakai ohjelmaan ja erityisesti pysähdytään vieskeriläisen Sykkeen Santran 32,0ake (jonka emänemänemänisä Vietteellä Salojensaari ajoi vuoden 1980 Halsuan Miljoona-ajon voiton) karsinan luokse.
”Tämä on tosi hyvä hevonen. Jos nyt vielä kortin antaisivat, niin tällä ajaisin muutaman ykkösen ja sitten aika kovaakin. Minun on niin vaikea sivusta katsella, kun pojat ei aina osaa kääntää oikeasta ohjasta.”
Nopeasti hän kuitenkin pehmentää kantaansa.
”Hyvin pojat osaa antaa säästöjuoksuja. Heidän pitää vaan ajaa eri tavalla kuin ammattiajureiden, kun ajavat omillaan. Kun pelkistä prosenteista ajetaan, voi monelle hevoselle tulla aika lyhyt kilpailuikä.”
Pojilla hän viittaa Tapani ja Aleksi Salojensaareen, tunnustettuja narumiehiä kumpikin. Valte itse on ajanut viimeksi kilpaa 7.12.2003, kaksi päivää 70-vuotispäiviensä jälkeen, ja tarinoinnin aikana kaipuu kilparattaille tulee varsin selväksi. Tosin hän ei oikein pidä lajin nykysuuntauksesta.
”Talossa saatettiin sanoa, ettei täältä myydä mustalaisille. Luulivat, että meillä eläimiä pidetään huonosti. Minulla on aina ollut ajatus, että mitä paremmin pidät elukan, passaat ja laittelet, niin saat siitä niiltä kiitoksen. Ei eläintä ikinä hoida liian hyvin.”
”Ennen ravikilpailuissa ajettiin kilpailuhengestä, nykyään ajetaan kuin rahtia; vain rahasta. Yhtään ei anneta eläimelle arvoa, kun sanotaan vaan, että mitä nopeammin saa rahat ajettua pois, niin sen parempi. Pitäisi sitä luontokappalettakin vähän ajatella.”
”Luulen, että kauaa ei tällaisella ajatuksella mennä. Kyllä luoja jossakin kohtaa ottaa kiinni ja muistuttaa, miten luontokappaletta pitää kohdella.”
Salojensaari on tehnyt myös karjakauppaa.
”Talossa saatettiin sanoa, ettei täältä myydä mustalaisille. Luulivat, että meillä eläimiä pidetään huonosti. Minulla on aina ollut ajatus, että mitä paremmin pidät elukan, passaat ja laittelet, niin saat siitä niiltä kiitoksen. Ei eläintä ikinä hoida liian hyvin.”
Tänä päivänä Valte Salojensaari on kunnioitettu henkilö piireissä kuin piireissä, mutta on saanut aikanaan tuta romanitaustansa. Nyrkkeilyssä Nuorten Suomen mestaruuden voittanut mies käytti kehässä ihmisten ennakkoluuloja voimanaan.
”Kun tulin ensimmäistä kertaa Kauhajoelta tänne Seinäjoelle ottelemaan, ei mulla ollut mitään urheiluvaatteita. Muori sai pelastusarmeijalta jotain vanhoja miesten vaatteita. Mulla piti poikittain rinnan yli menevä paperinaru housuja ylhäällä, mutta kun muilla oli oikeat henkselit, niin revin sen pois.”
”Tulin toiseksi, mutta mun olisi mielestäni pitänyt voittaa. Itkin sitä, yksinäinen kakara. Sisuunnuin kuitenkin siitä niin, että treenasin sen jälkeen melkein yötä päivää.”
Seitsemän vuotta kestäneellä nyrkkeilyurallaan, jonka aikana hän nousi sarjoissa 32 kilosta 74 kiloisiin, hän ei halunnut riskeerata kuinka käy pisteiden laskussa.
”Kaksi on mun voittanutta, Virto Viita ja Laihian tiemestari Matti Koskinen. Senkin olisin voittanut, mutta väittivät, että löin avokämmenellä. Koitin sitten otella aina niin, että tuomarien tehtäväksi jäi vain laskea vastustajalle luku.”
Sitä ei tietenkään suopeasti katsottu, kun romanipoika tuli ja löi valkolaisen kanveesiin.
”Aina kun menin kehään, niin kansa huusi, että nyt Mustalta-Roopelta nenä niskaan. Mutta se huutelu toi mulle aina voiton. Hiki nousi vaan päähän ja sisu nousi.”
Kauhajoen Karhua edustanut Salojensaari lopetti nyrkkeilyn loukattuaan armeijassa kätensä.
”Vaikka olisi se saattanut muutenkin jo loppua, kun alkoi likat tulla mieleen ja kaikki sellaiset.”
Armeijansa Salojensaari suoritti vuosina 1953-1954 Hevoshuoltokoulussa Ypäjällä. Tämä yksikkö muutti vuonna 1955 Kankaanpäähän, Niinisalon varuskuntaan ja muuttui myöhemmin nimeltään Eläinlääkintäkouluksi.
”Opetin varsaa, se peljästyi ja lähti viemään. Siitostallilla on ne sementtiset rappuset ylös vieläkin ja kun näin, että nyt mennään niitä päin, niin nostin käden pään eteen. Jos en olisi nostanut, olisi pää mennyt sisään. Kädestä tuli luu läpi ja se on vieläkin tällainen kirveenvarsi.”
Hän esittelee kättään ja vanha vamma todellakin näkyy siinä edelleen.
Salojensaaren kanssa samaan aikaan palvelivat mm. tunnetut ravimiehet Lauri Malinen ja Leo Räisänen. Paikalliset nuorukaiset eivät katselleet lämpimästi, kun sotapojat ilmestyivät iltalomillaan tanssipaikalle. Joskus edettiin käsikähmään saakka.
”En hakenut riitoja, ne vaan tapahtui, kuin ampiaispisto olisi ollut. Olin siihen aikaan ketterä ja notkea. Sai olla viisi miestä kun mä pyyhkäisin, niin ne ei tienneet oikein mitä tapahtuikaan.”
Kerran tällainen tanssilavaottelu tuli esimiesten tietoon.
”Meidät kutsuttiin riviin ja komppanian vääpeli karjahti ratsumies Salojensaari ja minä ajattelin, että mitähän nyt seuraa. Mutta hän sanoikin, että ratsumies Salojensaari on puolustanut ratsumiesten mainetta ja antoi kolme päivää kuntoisuuslomaa.”
Valtelle jäi selkeä käsitys armeijankäynnin hyödyllisyydestä.
”Kaikkien pitäisi käydä sotaväki. Nykypäivän nuoriso pitäisi pakottaa sinne, ei mitään vapautuksia. Siellä ne vähän kehittyisivät, kun kuitenkin tulevat aikanaan hallitsemaan tätä Suomea.”
”Ihmisten elämä on mennyt liikaa tietokonepuolelle. Minä oikein kärsin kun pojanpojatkin ovat vaan tietokoneella. Tietokoneet, pizzat ja hampurilaiset pois ja ihmisille reippautta ja touhuamisen meininkiä.”
Kun tämän jutun tekoa suunniteltiin ja siihen haettiin taustatietoa, oli Valte Salojensaaren kanssa tekemisissä olleiden yhteinen sanoma selvä: ”Valte on hevosmies.” Ja niissä piireissä hevosmiestä korkeampaa arvonimeä ei voida antaa.
Hänen hevosmiehen uransa lähti käyntiin lumppujen keräämisellä.
”Se oli sota-ajan jälkeen. Oltiin köyhiä. Se on sellainen 40 kilometrin väli Kauhajoelta Ikkeläjärven kautta Jalasjärvelle ja sitä kuljin talosta taloon. Mistä sain lumppuja, vein ne pussissa tien syrjään, josta kauppias myöhemmin haki ne traktorilla.”
Tästä työstä kertyneillä rahoilla Valte osti 12-vuotiaana ensimmäisen hevosensa.
”Se oli sotasaalishevonen, merkki reidessä. Siitä lähtien mulla on aina ollut hevonen.”
Ensimmäisissä maantieajoissa Salojensaari muistaa ajaneensa 1940-50-lukujen vaihteessa. Niin päivänselvyys tänä päivänä kuin romanit ja raviurheilu yhdessä ovatkin, katsottiin sitä joidenkin toimesta vielä puoli vuosisataa sitten karsaasti.
”Mulla oli veljeni Heikki-vainaan kasvattama varsa, Paavin-Jatko. Velipoika oli ajanut sillä ja pitänyt hevosta oikein hyvänä, eihän se sitten hänelle tehnyt totta kilpailuissa. Heikki sanoi minulle, että rupia sinä ajamaan. Siitä tulikin sitten vielä tähtijuoksija, mutta silloin se oli vielä nelivuotias ja päälle 1.50-aikainen.”
Seinäjoella oli vuonna 1964 nelivuotiskilpailu, johon oli tulossa mm. Jonne, kautta aikain toinen nelivuotias tähtirajan rikkoja.
”Yritin ilmoittaa Paavin-Jatkoa sinne, niin sanottiin vaan, että mustalaiset ei enää täällä kilpaa ajele.”
Tulevan vuoden vaihteena oli tulossa ajokorttipakko, mutta Salojensaarelta sitä vaadittiin nyt jo. Ravirenkaan puheenjohtaja, kurikkalainen ministeri Toivo Antila kuuli tästä.
”Hän soitti radalle, että kirjoittakaa Valtelle kortti ja ilmoitti minulle, että mene hakemaan se sieltä toimistosta. Ikäviä tapauksia on ollut, mutta kaikki on vaan pitänyt niellä. Noista ajoista hommat on muuttuneet, ennen täällä oli rasisteja, mitkä oli katkeria, kun mulla tahtoi olla parhaat hevoset, mutta nyt täällä on raviradalla tosi hyvät miehet remmissä.”
”Nykyäänhän kaikki pelaa täällä Seinäjoen ympäristössä. Olen tervetullut jokaiseen pankkiin ja toimistoon. Nykyään se on enemmän niin, miten ihminen itse käyttäytyy. Sitä saat mitä kylvät.”
”Hän soitti radalle, että kirjoittakaa Valtelle kortti ja ilmoitti minulle, että mene hakemaan se sieltä toimistosta."
Hän nostaa kolme henkilöä Suomen menneisyydestä, joita suuresti arvostaa ja jotka hänen mielestään ovat osaltaan auttaneet yhteiskunnan muutosta suvaitsevampaan suuntaan. Toivo Antila on yksi ja kaksi muuta ovat:
”Mannerheim pelasti Suomen juutalaiset ja mustalaiset ja Veikko Vennamo ymmärsi köyhiä.”
Elämän hevonen Valte Salojensaarella on ehdottomasti ollut Nicolas. Aikalaiset varmasti muistavat nopean oriin hyvin, mutta se, ettei sen nimi välttämättä kaikille ole samalla tavalla yhtä tuttu, kuin esimerkiksi sen kovien kilpakumppanien Mynttorgin tai Jixyn, ei ole yksin oriin oma syy.
”Nicolas on jostain syystä aina pimennossa”, Valte Salojensaari murahtaa. ”Ikinä ei tätä hevosta mainita missään tilastoissakaan.”
Ja toden totta, toimittajan lyhyt empiirinen tutkimus, joka sisälsi Hevosurheilun 2014 taskukalenterista tilaston ”lämminverisen SE:n kehitys”, osoittaa, että Nicolas on tippunut jossakin historian mutkassa pois eikä sitä mainita.
Ori sivusi Mynttorgin SE-aikaa 16,6a Forssan Tuopissa vuonna 1974, ja varmuuden vuoksi kahteen kertaan, niin lauantain karsinnassa kuin sunnuntain finaalissakin. Karsinnan Nicolas voitti ja löi finaalin kakkosena ainoana kiilaa Colonel Rodneyn johtaman ruotsalaisjoukkueen väliin.
Jyrki Kaminen kirjoitti tuoreeltaan Hevosurheiluun: Valte Salojensaari oli kilpailun jälkeen tyyni kuten aina. Menestys ei häntä kummemmin järkyttänyt sen enempää kuin 2000 markan sakko, joka langetettiin loppusuoran kaistanvaihdon takia.
”Ajoin silloin kolme Suomen ennätystä”, Salojensaari nauraa 40 vuotta myöhemmin. ”Nicolas teki kaksi ja minä otin Suomessa ennätyskokoisen sakon.”
”Niiden oli pakko antaa sakko, kun ruotsalaiset sanoi, että ne ei ikänä tule ajamaan, jos mua ei rankaista kunnolla. Ne meinasi pitkää ajokieltoakin, mutta Forssan puheenjohtaja Tauno Holmberg esti sen.”
Tuo 2 000 markkaa oli vuonna 1974 ammattimiehen kuukausipalkka, mutta sen maksamista tietenkin helpotti Nicolaksen finaalikakkosena saamat 8 000 markkaa. Maksukuitin Valte on visusti tallettanut leikekirjaansa.
Toinen Salojensaaren erityisesti mieleen jäänyt Nicolaksen startti on Suonenjoen Mansikka-ajossa. Siellä vastaan asettui suursuosikkina kohutamma Jixy.
”Minä laskin keulaan ja Malisen Lasse tuli Nepo Nibsillä rinnalle. Lasse sanoi, että ajetaan rauhassa ja kierrätetään Jixyä. Jixy tuli kolmatta, mutta laukkasi kaarteessa, tuli taas ja laukkasi taas kaarteessa.”
”Nicolas voitti ja Nebo Nibs oli toinen, mutta lähdön jälkeen tuli yleisöstä joukko kiroamaan Lassea: saatanan mustalainen kun häiritsit Jixyn laukalle. Lasse oli nuorena komea, tumma mies, luulivat meikäläiseksi. Eikähän se mitenkään Jixyä häirinnyt, ajoi vaan siinä mun rinnallani, mutta ei päästänyt Saarasta edelle.”
Nicolas oli Salojensaaren oma tuonti. Ruotsin derbykolmosen ja kriteriumfinalistin ura oli seitsenvuotiaana syntymämaassaan taantumaan päin, kun Salojensaari ja Pertti Lindeman lähtivät katsastamaan hevosia Solvallaan Berndt Lindstedtin ja Håkan Wallnerin talleille.
”Pertti oli sitten läpeensä herrasmies. Kiiltonahkasaappaat ja pitkä nahkatakki. Minä olin sitten rikkinäisen puseroni kanssa mukana, niin kuin vaivaistalon poika. Ne esitteli hevosia ja minä sanoin Pertille - kun en osaa sanaakaan Ruotsia - että pyydä, jos saan koittaa tuota hevosta.”
Nicolas oli sattunut Valten silmään ja ajolupa heltisi.
”Mulla ei se takin vetoketjukaan toiminut, niin laskin hevosella pätkää menemään ja takki lepatti leveillään. Lindstedt ja Wallner nauroivat radan varrella ihan vääränä, että hullu suomalainen. Maailmassahan ei muuten sitten ole komiampaa miestä, kuin Wallner silloin oli.”
Varttitunnissa kauppa oli sovittu.
”Ravivarmempaa ja parempiluontoista kilpahevosta ei voinut olla. Se ei pullannut, ei sitä tarvinnut kinnata. Eikä ottanut vaihtoaskelia.”
Monia hevosia Salojensaaren käsien kautta on kulkenut. Suomen raviurheilun historian kannalta tärkein on tietenkin hänen kasvattinsa Erilon-Tähti. Valte kiittää vaimonsa Tertun sitkeyttä, ilman häntä raviurheilumme voisi olla huomattavasti erinäköinen.
”Terttu kasvatti varsan tuttipullolla. Lehmän maidolla, missä oli vettä ja sokuria, sillä on Erilon-Tähti ruokittu. Juottovarsasta tuli inkka, ei omalle väelle, mutta vieraalle se äänti.”
Se vika, että Erilon-Tähti saattoi hieman vinkaista, ei tietenkään ole mitään sen hyvän rinnalla, mitä se siitostammana teki. Tamma on mm. Marillan emä ja siten esimerkiksi Marinen emänemä. Marinesta, kuten tunnettua, on puolestaan mm. mestariperiyttäjä Turo.
Nicolaksen jälkeen läheisemmäksi Valtelle on jäänyt kuitenkin Bowl Winner K.
”Se ei mennyt askeltakaan ravia, kun ostin sen. Sen selkä oli niin kipeä. Pyysin ratsulikkaa ratsastamaan sillä. Ne lähti pellolle ja hevonen potkaisi niin, että likan nenä oli melkein maassa. Sitten se jatkoi pari - kolmesataa metriä niin, että potkuja satoi suoraan taivasta kohti.
”Tiedät, että kun sulle jää hirvikärpänen tukkaan, niin et saa sitä keikuttamalla pois, repiä se pitää. Samanlainen oli tämä tyttö siellä selässä, kuin liimattu. Likka tuli takaisin ja sanoi ’tämä invalidi, ei aja kilpa enää’ - hän oli venäläinen. Mutta hevonen tulikin siitä lenkistä terveeksi.”
”Se ei mennyt askeltakaan ravia, kun ostin sen. Sen selkä oli niin kipeä. Pyysin ratsulikkaa ratsastamaan sillä. Ne lähti pellolle ja hevonen potkaisi niin, että likan nenä oli melkein maassa.
Bowl Winner K.:sta tuli varsin menestyksekäs hevonen.
”Sellainen se oli, että kun mentiin ajopaikalle, niin ei siellä niin kuuroa ollut, ettei olisi kuullut kun se piti sellaisen elämän ja käveli kahdella jalalla. Mutta ihmiselle ei tehnyt mitään pahaa. Kun lähdit ajamaan niin ensimmäiset sata metriä se meni kuin tivolipelle. Sen vaan piti saada tehdä ne omat hommansa.”
Valte kiittelee poikansa Tapania, joka vastasi oriin valmennuksesta ja kilvanajoista.
”Poika laittelee, ei puhu eikä trossaa, mutta on kaksi hevosta ajanut yhteentoista. Se on aika kova saavutus, kun ne ei ole väkisin rahalla ostettuja hevosia.”
Tuon 11,9a ennätyksen syntymisen moni raviharrastaja varmasti muistaa hopeadivisioonasta St Michel-viikonlopulta 2005. Ori veti 1.10-vauhtista tappotahtia ja sille odotettiin noutajaa, mutta Bowl Winner K porskutti maaliin saakka kärjessä.
Samaa ikäluokkaa kuin Charme Asserdal edustanut, Pohjoismaiden ennätyksen kolmevuotiaana juossut Ego Turn ja yli 20 kertaa voittanut Guy Arrogant kuuluivat myös Salojensaaren suurimpiin menestyshevosiin. Jälkimmäisellä oli merkittävä osuus, kun Valte Salojensaari voitti vuonna 1978 Seinäjoen ajajaliigan.
”Muille oli ennen annettu ajajaliigan voitosta palkinnoksi valjaita ja muuta sellaista. Mä sain veitten...”
Hevonen edellä on nykyään suosittu slogan, mutta Valte Salojensaari on elänyt pitkän elämänsä juuri niin.
”Muut kun lähtivät kaksipäiväisten ravien väliyönä juhlimaan, minä jäin hevosen tykö. Sitä passaamaan. Alitalon Aki -vainaan kanssa ollaan monta yötä vietetty vierastalleissa.”
”Minä kun en ole ikinä ollut juhlamies. Enkä ole vaatteilla komistellut, olen ollut aina vähän kuin Ryysyrannan ukko. Enkä ole ikinä ollut juoppoputkassa. Olen minä juovuksissa ollut, mutta kun on oltu jossain yleisillä paikoilla, niin olen sanonut Tertulle, että lähdetään nyt kotiin. Ja jos talolliset ovat viinapäissään rähisseet, olen koittanut rauhoitella. Olen yrittänyt sanoa aina, että juokaa iloista viinaa, älkää rähinäviinaa.”
Moni tosin luokittelee Salojensaarenkin talolliseksi.
”Pohjanmaan seudun mustalaiset ovat siitä harvinaisia, että meidänkin suku on elämänsä asunut paikallaan. Ollut muutama hehtaari maata, mitä on viljelty ja hoidettu elukoita. Kolmessa polvessa ollaan mekin raivattu maata, isänisä, isä ja minä.”
Niin pohjalainen kuin onkin, niin Valte muistuttaa, ettei kaikki hyvä ole sieltä lähtöisin.
”Karjalaiset toivat hyvät hevoset Etelä-Pohjanmaalle. Sieltä ne parhaat suvut on tänne tulleet. Täällä oli vanha M.E. Takala, joka piti hevossukuja pystyssä, muuten täällä oli vain mullinkasvattajia.”
”Etelä-Pohjanmaalla, tällä Lapua - Ilmajoki -linjalla, oli vaan ennen sellaisia muiluttajia ja nuijasotureita, että ne piti pahana jos tästä sanoi totuuden.”
Valte Salojensaari ymmärtää hevosen arvon. Eikä ihme, sillä hevonen on seurannut häntä jokaisessa elämän mutkassa.
”Nykypolvi ei ymmärrä, kuinka arvokas eläin hevonen on. Hevonen oli ennen yhdistetty traktori ja auto, sillä tehtiin työt ja tehtiin huviajot. Kyllä ne on hevonen ja lehmä, jotka ovat tämän maan kehityksen laittaneet alkuun. Niiden avulla on tultu toimeen.”
”Kaikenlaista on tässä elämässä ollut, mutta sen tiedän, että hevoselle pitää antaa se kunnia mikä sille kuuluu.”
