Kirjailija rakastui raveihin

Vielä marraskuussa 2015 olin ravineitsyt.

Minulla ei sinänsä ollut raviurheilua mitään vastaan, eikä varsinkaan hevosia.

Nuorempana elelin saaristossa naisen kanssa, jolla oli kolme hevosta. Alkuun vieroksuin näitä suuria ja jaloja otuksia; ne olivat pelottavia ja niissä oli käsittämätön ristiriita hillittömän voiman ja kosteiden runoilijansilmien välillä.

Tallissa paskaa lapioidessani ja hevosille Veikko Lavin tuotantoa laulaessani kuitenkin ymmärsin, että inhimillisyys tiivistyy elämässä monin tavoin. Jostain syystä hevoset pitivät erityisesti Limperin Hilma –kappaleesta. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, Tarmo Manni –vainaa esitti Armi Ratian kesäpaikassa Mielipuolen päiväkirjaa kukille, jotka kuuntelivat näyttelijää suurella mielenkiinnolla.

Ystävystyin erityisesti vanhan venäläisen sirkushevosen kanssa, ja vain kerran se jätti minut metsään. Sikaritauko ei ole sama asia ihmiselle ja eläimelle, myös hevonen voi olla kvartaalitalouden vanki ja omia itsekästä hyötyajattelua. Jotain hyvin opettavaista on siinä, kun eläkeiän saavuttanut ori lähtee keskeltä lepikkoa tammajahtiin, ja epämääräisissä kirjastopiireissä varsin vaatimatonta mainetta saanut kirjailija unohtaa tulitikut satulalaukkuun.

Raveihin taas päädyin kutsusta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka kyseessä oli alkavan talven niin sanottu katkotaan selkäranka lopullisesti –päivä. Tuuli ja satoi niistäkin ilmansuunnista, joita ei ole edes olemassa. Metsämäen raviradan ravintolapuolella huomasin yllätyksekseni, että ravit saattavat olla niitä harvoja täyteen pakattuja yleisötapahtumia, joissa ihminen ei ole pääosassa. Lajin hienous on siinä, että siinä mennään hevonen edellä.

Raviharrastuksen kasvaessa käsitys lajista ja sen positiivisista lieveilmiöistä laajeni. Naisia ei raveissa lähestytä samalla tavoin kuin lavatansseissa. Etikettiin kuuluu privaattitila, housupuku ja hame käy, ei tarvitse niiata. Raveihin menevät naisporukat, jotka nuoruudessaan olivat niin sanottuja heppatyttöjä. Hevosterveydellisesti mitattuna heppatytöt ovat suurin yksittäinen rekisteröimätön palvelualojen ammattiliitto. Ilman näitä tyttöjä lukemattomat hevossukupolvet olisivat kuolleet yksinäisyyteen, kirppuihin, nälkään, janoon ja rakkaudenpuutteeseen.

Koin outoa yhteenkuuluvuutta taksitakkisten isäntämiesten kanssa, jotka olivat selvinneet aivohalvauksista, eturauhassyövistä, avioeroista, lastensa tapaamisoikeuden menettämisistä ja yleisestä suomalaisesta miehuudesta, mutta istuivat silti leppoisina vatsat pystyssä ja sumpit rinnuksilla.

Ravikahvion tunnelmaa onkin vaikea jäljitellä, mutta ehdottomasti siinä on jotain aidompaa kuin jonkun sivukirjaston hellahuoneeseen järjestetyssä runoillassa, missä punaviinillä naamansa rasvaisiksi juoneen kulttuuriväen omahyväisyys katkoo unelmilta siivet ja tervaa ihmiskehon suurimman fitnessosan.

Varsin demokraattista on se, että ihmiset eri yhteiskuntaluokista ja sosioekonomisista asemista jakavat saman intohimon sulassa sovussa. Huomasin ihmisten kanssa keskustellessani, ettei omalla historialla, taustalla tai varallisuudella ole väliä, vain hevosilla oli merkitystä.

Tämä oli hyvin vapauttavaa. Mestariohjastaja Harri Koivunen kertoi opettavaisen tarinan elämän runtelemasta tutustaan, jonka parhaita kavereita oli eräs professorimies. Saumaton ystävyys ei kysellyt luokkarajoja vaan tototietämystä, vaikka professorin toinen ammatti oli vielä gynekologi. Hevosten kanssa tekemisissä olevat ihmiset ovatkin keskimääräistä suvaitsevaisempia.

Ravit keräävät myös elämän yksinäisiä luokseen. Nämä ihmisen, joiden ”menestystarinat” eivät ole naisten- tai lifestylelehtien täytettä, ja jotka syystä tai toisesta ovat ajautuneet yhteiskunnan reuna-alueille, löytävät hetken rauhaa ja sovitusta raveista. Suurin syy tähän on hevonen, joka käsittääkseni tähän päivään mennessä ei ole vielä tuominnut ketään ihmistä tämän sosiaalisen tai taloudellisen statuksen takia, tunnustanut väriä tai puoluetta, aloittanut yhtäkään sotaa, tiputtanut napalmia taivaalta, varastanut itselleen kaikkia maailman heiniä, halkaissut atomia tai uhkaillut kilpailevaa tallia ydinkärjellä.

Raveissa oppii ennen kaikkea, että hevosen ja epäonnistuneen troikkavedon äärellä jokainen ihminen on tasa-arvoinen.

Kirjoittaja on kirjailija ja väkevä elämän ilmiöiden tutkiskelija kuninkuusravikaupunki Turusta.