Maneesi täynnä kunnioitusta
Suomenhevosen tarina on onnistunut kudelma kansan ja kansallishevosen yhdessä taivallettua uraa.
Hevosihmiset käyvät harvakseltaan teatterissa, vaikka kannattaisi käydä enemmän. Ne teatteripersoonat osaavat niin nerokkaasti kertoa ja kuljettaa tarinoita, luoda maailmoita ja liikuttaa sydänalaa.
Keski-Uudenmaan teatterin esitys ratsastuskeskus Ainossa Järvenpäässä kertoo Lahtisen perheen tarinan viime vuosituhannen alusta 2000-luvulle. Tarinaa vie eteenpäin heidän luotettava hevosensa Pekka. Sen verran saanee ideaa paljastaa, että Pekka on sekä oikea hevonen nimeltään Uuras että jouhitupsua heiluttava ja luontevasti pärskähtelevä näyttelijä Seppo Halttunen. Ratkaisu on hyvä. Pekka on täydellinen kertoja, ja tasaisuudessaan, tosikkomaisuudessaan ja viisaudessaan se osaa olla hyvin paljon suomenhevonen.
”Voi kansaparka, täytyy näin hevosena sanoa”, Pekka kommentoi kansalaissotaa, ja ”makkaratehtaat kävivät kolmessa vuorossa”, se kuvaa maaseudun murrosta, kun 70-luvulle tultaessa hevosten määrä putosi noin puolesta miljoonasta kymmeneen tuhanteen.
Näytelmä on helppo seurata. Tarina on totta, ja se on myös haikea, niin kuin sen täytyykin olla. Sodassakin kuoli ja rampautui kymmeniä tuhansia hevosia.
Etenkin esityksen ensimmäinen puolisko pitää tiukasti otteessa. Kerronta on ystävällistä, myös ne pysyvät mukana, joiden historian opit ovat näivettyneet Hevosurheilu-lehteä lukiessa tai kirjoittaessa.
Näytelmä ei naurata ketään kuoliaaksi, mutta on sopivasti iloinen ja oivaltava. Jopa nerokas on ratsastuskeskuksen asioiden tuominen lavastukseen – estepuomien, lantakihvelin, heinäkärryjen. Kiripassi ja sen selässään kantama vikeltäjä antavat pontta vuosikymmenten vaihtumiseen.
Tarinassa naisten rooli on merkittävä, vaikkakaan Helsingin Sanomien kriitikoille se ei varmasti olisi riittävä. Ja hyvin perinteinen se on: miehet puhuvat politiikka, riitelevät, sotivat. Naiset itkevät ja rauhoittelevat.
Myös näyttelijöissä luotetaan vahvoihin miehiin mataline äänineen, Halttusen lisäksi Pertti Koivulaan ja Antti Reiniin. Anu Sinisalon paikka jää ohuemmaksi. Vanhan emännän rooli (Anna-Leena Sipilä) on muita isompi, eläähän hän 95-vuotiaaksi. Tragedioiden kantaja ei kuitenkaan muunnu viisaaksi matriarkaksi vaan humoristiseksi hahmoksi, joka kuulee vääriin ja istuu sivussa kärryissä, kun muut ovat kahvipöydässä. Mutta elämässä se voi mennä niin.
Näytelmässä kuullaan upeita laulutulkintoja, ja siinä on monia erinomaisia kohtauksia. Vanhan hevosen ottaminen sotaan koskettaa, Toto toi, Toto vei –ravikohtaus on mainio. Taustalle heijastettavat vanhat kuvat ja videot toimivat. Näytelmässä myös kosketetaan isoja teemoja: syyllisyyttä, vanhenemista, ideologisia riitoja, sukupolvien välistä kuilua.
Koska Suomenhevosen tarina on huolellisesti ja rakkaudella tehty teatterikappale, jota jokainen katsoja haluaa rakastaa, on loppu pieni pettymys. Näytelmän lopussa, 80- ja 90-luvulle tultaessa, teemoja ei sidota yhteen. Muutamat kappalevalinnat eivät oikein istu, ja lopulta koko hevonen jää hieman sivuun. ”Toimenkuvamme on laajentunut", Pekka kyllä sanoo, mutta se olisi voitu näyttää myös ponnekkaammin kuin keppihevoskolmikon kopinalla. Vain niiden kavioilla suomenhevosen merkitys meidän nykyisten ihmisten sydämissä ei saa sitä lentoa, mitä se olisi ansainnut.
Tai ehkä se kuitenkin sai. Hyvä musiikkinäytelmä, upea paikka ja ansaittu kunniaosoitus suomenhevoselle. Taianomaisen kaunis Kiripassi sekä 25-vuotias, niin paljon elämää nähnyt Uuras. Ensi-ilta yleisölle ne olivat suurimmat tähdet.
Lisätiedot täällä.
