Ajatuksia kansallisena veteraanipäivänä

Minulta kysyttiin taannoin haastattelussa:

"Ihannoitko tietokirjailijana sotaa?"

"En", vastasin.

"Mutta olet kuitenkin monissa kirjoissasi käsitellyt aihetta, miksi?"

"Olen kai enemmän käsitellyt hevosten osaa sodissamme."

"Hevosia? Miksi?", kysyi haastattelija.

Tuota kysymystä jouduinkin hetkisen pohtimaan läpi. Luulen, että vastaus piilee osittain lapsuudessa. Kesäinen heinänkorjuu, ilta- aurinko leikkii tallin paksuilla kiviseinillä ja puhtaat, uitetut työhevosemme tuoksuvat hyvältä rouskutellessaan heinää.

Isoisäni puuhastelee valjashuoneessa, sekoittelee suolaa kauroihin, jakaa väkirehut kaukaloihin ja sanoo hyvät yöt tallin asukkaille.

Päästään rantasaunaan ja lauteiden hämärässä vaari käpertyy omaan pieneen maailmaansa miettimään. Joskus tuntuu, että siihen maailmaan ei minullakaan ole mitään asiaa. Minäkin mietin. Mietin kateellisena, miksi meille ei hankita traktoria, kun kaikilla naapuritilallisillakin on sellainen. Eletään sentään jo 80-luvun alkuvuosia ja maailma on muuttunut jo kauan sitten myös maatiloilla.

Asiasta oli toki keskusteltu varsin vilkkaasti aika ajoin. Isoisäni vastaus oli kuitenkin tyhjentävä ja katkaisi turhan suunnittelun traktoria haikaileville. ”Ei minun aikanani”.

Tilan heinät tehtiin seipäille, kaurat lyhteille. Vaarini viljeli maata ja kunnioitti sitä. Kunnioitti kivisiä, hieman hallanarkoja järvenranta peltoja. Pellot käännettiin, muokattiin ja kylvettiin hevosten kanssa. Sato korjattiin hevosten kanssa. Vaarin sieluun ei sopinut kuin korkeat kuormat ja latoheinä.

Vaarini lähenteli iältään yhdeksääkymmentä, kun hän vielä kulki hevosostolla katselemassa uutta työhevosta tiluksille, ja osti myös. Kysyin isäni kanssa, eikö olisi jo kuitenkin aika jättää pellot ja hevoset? Isäni sai perheelle elantonsa metsästä, päätilan viljely oli kuitenkin tarinan sivujuonne jonka vaarini käsikirjoitti. Tilan viljelyksestä ei luovuttu senkään keskustelun jälkeen ja vaarini oli edelleen tuttu näky sumuisella syyskesän pellolla keräämässä heinäseipäitä.

Isoisäni rakasti hevosia. Ne olivat kumppaneita, uskottuja ja luotettuja. Vaarini sotatrauma ilmeni hevosten kautta. Joskus, harvoina hetkinä hän saattoi todeta: ”sinä et voi ymmärtää, mitä näille on tehty”. Totta, en ymmärtänyt, mutta otin selvää ja aloin ymmärtää.

Vaarini siunaustilaisuudessa puhunut sisareni appi Jaakko kertoi tarinan talvisotatalven 1940 pimeästä pakkasaamusta, jossa lumihiutaleet leijuivat raskaana alas. Hän oli menossa aamulla myllylle ja pihassa törmäsi pieneen mieheen, liian isossa lumipuvussa, ase selässä. Mies nojasi hevoseensa ja puhui sille. Rekeen oli lastattu jauhosäkkejä. Mies kiipesi laatikkorekensä heinille ja aloitti taipaleensa kadoten lumisateeseen. Jaakko oli silloin kouluikäinen ja kysyi myllynhoitajalta kuka pimeyteen kadonnut lumipukuinen sotilas oli. Mylläri vastasi: Erolan Ansse, toipumislomalle tulossa. Hevonen oli tullut vastaan, niin ottivat samalla jauhoja.

Jaakko muisti aamun puolivuosisataa myöhemmin. Hänen mukaansa aamu kuvasi vaariani parhaiten. Ansse oli pieni mies, rauhallinen askellus ja ruskeissa silmissä usko tulevaan, puhumassa hevoselleen ja kadoten sitten leijuvaan lumipyryyn.

Vastaus haastattelijan kysymykseen kai löytyy tuon ajatuksen sisältä. Sotaa ei kai kukaan voi ihannoida vaikka siitä kirjoittaakin. Itseäni kaivertaa ajatus, miten kaiken julmuuden keskeltä löytyy suomalainen inhimillisyys ja miten veteraanisukupolvi sai sen inhimillisyyden liekin säilytettyä.

Suomalainen hevosten otto järjestelmä puolustuslaitoksen tarpeisiin kriisiaikoina ja siihen liittyvä valtava eläinlääkintäorganisaatio takasivat monella tapaa itsenäisyytemme säilymisen.

Talvisodan 7204 ja jatkosodan 14 573 kaatunutta hevosta oli uhri isänmaalle. Vastaavasti hevossairaaloissa ja rintaman kenttähevossairaaloissa hoidettiin sotien aikaan yhteensä noin 105 945 potilasta. Pienen kansan ponnistus, saada rintamalle otetuista hevosista mahdollisimman moni takaisin kotiin, oli vertaansa vailla oleva inhimillisyyden taidonnäyte.

Eläinlääkintälotat, ajomiehet, hevossairaaloiden henkilökunta ja tykkiratsurit näkivät noina pitkinä vuosina asioita, jotka monilla ovat seuranneet uniin aina näihin päiviin saakka. Epäitsekkyys ja loppumaton jaksaminen nelijalkaisen taistelutoverin hoitamisessa sai aikaan kuitenkin ihmeen.

Veteraanisukupolvi on istuttanut meihin ajatuksillaan ja teoillaan taimenen jota tulee vaalia. Hevostaloutemme elää jatkuvan muutoksen aikaa ja meidän on etsittävä vastauksia myös alamme historiasta jotta selviytyisimme haasteista joita nykyisyys tuo. Ei unohdeta niitä oppeja joita hevosen ja ihmisen keskinäisestä luottamuksesta on saatu, me olemme sen velkaa hevoselle.

Hyvää kansallista veteraanipäivää! Jokaiselle hevosihmiselle ja hevoselle.