Koska tämä teksti on taas joulun alla lähtenyt leviämään Facebookissa, tulkoon se tässä vielä virallisesti. Julkaistu ensimmäisen kerran Hippos-lehdessä, ja olkoon tämä omistettu ensimmäiselle ponilleni Typsille.

Miia Lahtinen.

Poni on joululahjojen ykkössuosikki. Poni. Siinä on kaikki. Kaikki hevosen uljaus ja rohkeus. Samettiset silmät ja kopisevat kaviot. Poni on hevonen, joka on pieni, mutta joka rakastaa sinua varmasti. Poni on mahdollisuus lähteä ponin kanssa kahden. Miehillä on maantie ja nopea auto…. Lapsille ja naisille on poni. Humppatipomppa, Humppa ja Pomppa, kaksi ratsastajaa.
Ponia voi kammata, ja sen tukkaa voi letittää, mutta ponin sisin ei ole siinä. Kun poni seisoo pitkään harjattavana, vain sen ulkokuori on paikalla. Ponin sielu on muualla. Laitumilla, aroilla, Islannissa, pilvien takana tai tähdissä. Poni odottaa, että joku nousee sen selkään, ja sitten mennään.
Poni on aika tyhmä sana, liian lyhyt, vähän niin kuin kani. Oikeastaan poni on Sirkka Turkan ratsu: sinun kavioihisi minä annan henkeni. Jokainen poni on Pegasos, joka vie toiseen maailmaan.
Poni ei tarvitse ihmiseltä mitään. Poni voisi koska tahansa muuttaa metsään asumaan, tehdä sammalista pesän, kerätä mustikoita ja syödä korsia. Poni kasvattaisi pitkän turkin ja pärjäisi. Kaikki ponit eivät pärjäisi. Silkkikylkinen kilpaponi laihtuisi, ja sen karva menettäisi kiiltonsa, ja se makaisi maassa, kunnes viime hetkellä sen löytäisi joku pieni tyttö tai suoratukkainen poika tai marjastava mummo, joka hoitaisi ponin kuntoon.
Joululahjaksi on viisainta toivoa ponia. Poni voi olla paketissa kuusen alla niin kuin Polle, tai se voisi olla ulkona, jonne isä tai aviomies olisi rakentanut sille karsinan. Se pelastaisi aaton.
Talvinen poni olisi poni superlatiivissa, se olisi pörröinen ja söisi piparkakkuja. Kaikki kokoontuisivat kuuntelemaan, kun poni kertoisi asioita kotimaastaan. Niissä mainittaisiin lapsuuden hevoskirjojen Irlanti ja Dartmoor ja Exmoor, ja metsästystorvi soisi ja hienot hunterit laukkaisivat ylväästi risuesteeltä leveälle ojalle. Mutta poni tarjoaisi ketulle majapaikan pilttuustaan, ja maailmassa olisi vähän lämpimämpi.
Yksi poni voisi syödä turvallisen maltaita ja muistella mustalaisvankkureiden kilahtelua, toinen painaisi kavionsa korvallesi, ja siitä kuuluisi norjalaisen vuonon rentouttava kohina. Joku poni olisikin suomalainen, avainlippu heiluisi riimussa ja poni hirnahtelisi jotain sota-aiheista, ei kuitenkaan liian sota-aiheista, ehkä kotirintamamuiston, jossa naiset ajoivat kylän pienimmällä hevosella ja olivat silti ensimmäisinä kotona. Kaikkein pienimmät ponit tyytyisivät koputtamaan kaviota joulumusiikin tahdissa ja helisyttämään kaulassaan olevaa kulkusta. Kun yksi poneista alkaisi puhua kaivoksista, sitä halattaisiin, ja sille annettaisiin kourallinen pähkinä-rusina-sekoitusta.
Jos joku haluaa lahjaksi ison hevosen, hän ei tiedä mistä puhuu. Hevonen tarvitsee valmentajan ja eläinlääkärin ja kilpailusuunnitelman. Hevosenomistaja suorittaa pikku E:n, ottaa autolainan ja ostaa puolentoistahevosen trailerin ja lähtee Ypäjälle tai Boeen tai Tahkolle, jossa hän saa kuulla istuntavirheistään ja hitaista reaktioistaan. Poninomistaja lähtee poninsa kanssa sinne, minne ponin pienet ja lujat kaviot hänet vievät. Ystävyyteen. Onneen.

Poni on histamiini, jonka kanssa ihmisellä on ikuinen joulu