Vanhat mielikuvat elävät sitkeinä.

Sano ”ranskalainen ravuri”, vastaan ”iso, vaikealuonteinen, ravin kanssa vaikeuksia, kova”.

Verrattuna mihin? Verrattuna siihen toiseen, nopean kierron jalostuksen muokkaamaan jenkkiin, hevoseen, jonka voi unohtaa käytävälle irti ja se jää sinne loppupäiväksi seisomaan.

Reilun sadan vuoden aikana nämä kaksi ravurijalostusta ovat ottaneet käyttötarpeen mukaan eri suunnat, mutta ovat nyt lähenemässä toisiaan. Molemmilla mantereilla mennään yhtä kovaa ja melkein yhtä nuorenakin.

Amerikkalaiset ovat ehtineet jalostaa enemmän, koska siellä sukupolvien kierto on nopeampaa. USA:ssa panostetaan ikäluokkalähtöihin, Ranskassa arvostetaan pitkää uraa. Sellaista kuin Timokolla, Ourasilla, Jaminilla.

Ranskalaiset ovat aina halunneet säilyttää ison koon, koska monté on Ranskassa suosittua. Ja todennäköisesti ihan siksikin, että iso hevonen nyt vaan on hienompi kuin pieni. Luonteen kanssa heillä ei ole ollut ongelmia. Eivät ole ainakaan myöntäneet. Ranskassa pidetään kunnia-asiana omata sen verran hevosmiestaitoa, että vaikeiden ja rajujenkin hevosten kanssa pärjätään. Luonne kuin luonne, ihan sama, kunhan ravaa tai hyppää.

Kaikki on myös kovin suhteellista. Huono luonnekin. Ranskalaista ravuria on mieluusti käytetty parantamaan ranskalaista ratsua. Sen katsottiin tuovan ratsuun työmoraalia, viileämpää luonnetta ja ennen muuta kovuutta.

Kovuus. Tuo hevosihmisten kautta historian arvostama, hieman vaikeasti määriteltävä ominaisuus hevosessa. Kovuus ei ole luonteen vaikeutta, se on jotakin ihan muuta. Puutteen tunnistaa välittömästi, kun se ilmenee. Mikään ei ole niin vähän palkitseva tunne kuin se, että ohjista häviää paine viimeisessä kurvissa samaan aikaan, kun korvat alkavat pyöriä. Nimimerkillä ’Kokemusta on, jo 70 ajetulla startillakin”. Vielä kun tietäisi, minkä hevosen geenit niitä kovuusgeenejä kuljettavat, mitä nimeä niiden toivossa kannattaa kerrata.

Rotu on ihmisen luoma ohut konsepti. Pitäisikö puhua eri jalostussuunnista enemmänkin kuin eri roduista?

Tänä päivänä ranskalaisamerikkalainen hevonen on itsestäänselvyys. 100 % pure jenkki vielä menee, mutta 100 % ranskalaista katsoo Euroopassa jo melkein kuin kummajaista.

Yksi asia on varma. Täysiverisen ja norfolkinjuoksijan liitto silloin 1800-luvun lopulla oli match made in heaven.