Artikkeli on julkaistu Hevosurheilussa 20.12.2013. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Toinen osa on Ravivalmennus nollasta sataan vie kaksi vuotta ja kolmas osa Ravivalmennuksessa sykkeet tapissa.

 

Hevosen, eläinmaailman huippuatleetin, valmentaminen muistuttaa sekä ihmisurheilijoiden valmennusta että tehokkaan kilpa-auton virittämistä.

Valmentaminen on yhtä kuin koneiston virittämistä vaiheittain sellaiseen tilaan, että se kestää kilpailusuorituksen rasitukset.

Molemmista edellämainituista hevosen valmentaminen poikkeaa kuitenkin ratkaisevasti. Hevonen on elävä eläin – sitä ei voi virittää loputtomiin kuin autoa, eikä sillä ole omaa motivaatiota valmentautua. Liian kovaa valmennusta hevosen pää ei kestä, vaikka kroppa vielä kuosissa joten kuten pysyisikin. Liian löysä valmennus taas johtaa lopulta samaan tulokseen shokkina tulevan kilpailurasituksen muodossa.

Ihmiseen verrattuna mikä tahansa hevonen on kuin vertaisi kaksitahtikonetta suihkumoottoriin. Hevonen on evoluution myötä muokkautunut äärimmäisen suorituskykyiseksi eläimeksi, jossa on useita sellaisia sovelluksia mitä muissa eläimissä ei ole.

Hevonen ei esimerkiksi hyötyisi EPO-dopingista tai korkean leirin veritankkauksesta, sillä hevosella on vastaava systeemi jo käytössään. Hevosen perna varastoi punasoluja, jotka ryöpsähtävät tarvittaessa sekunnin murto-osissa sen verisuoniin. Käskyttäjänä toimii adrenaliini-hormoni. Hevosen hapenottokyky on ihmiseen verrattuna moninkertainen, koska sen sydän on voimakas ja iso pumppu ja keuhkot vetävät paljon happea.

Kausalan helluntairavien loppusuoralla toukokuussa 2008. Kuva: Matti Meriluoto

Kausalan helluntairavien loppusuoralla toukokuussa 2008. Kuva: Matti Meriluoto

Hevoselle lyhyet pyrähdykset ovat luontaisia

Vaikka hevonen onkin tällainen huippusuorittaja, rajat tulevat vastaan silläkin. Hevonen on geneettisesti ohjelmoitunut pyrähtämään muutaman sata metriä täysiä – ei enempää. Kahden kilometrin kovavauhtinen suoritus ei ole sille ”normaali” olotila.

Ravikilpailussa hevoset on pistetty viivalle keskenään, jolloin suoritus vedetään läpi sellaisella intensiteetillä, että hevosenkaan ylivertainen hapenottokyky ei riitä huolehtimaan lihasten energian tarpeesta. Osa kisasta tapahtuu anaerobisella energiantuotannolla, jonka harmittavana ominaisuutena on maitohapon eli laktaatin kerääntyminen lihaksiin. Hevosen elimistö valjastaa kaikki keinonsa poistaa maitohappoa, mutta systeemi ylikuormittuu vääjäämättä. Kun laktaattia on lihassoluissa tarpeeksi paljon, lihakset eivät pysty enää toimimaan. Lihassolua ohjaava hermo ei voi toimia liian happamassa ympäristössä.

Hevosen elimistö tulee valmentaa kestämään tämä sille luontaisesti epänormaali tila.

Viime kädessä valmennuksen tarkoitus on työntää kilpailusuorituksessa sitä hetkeä mahdollisimman kauas, jolloin aerobinen energiantuotanto ei enää riitä. Mitä korkeammalle sykealueelle hevonen pääsee ilman happivelkaa, sitä paremmassa kunnossa se on ja sitä parempi on tulos myös raviradalla. Tämä siksi, että kun ravisuorituksessa on siirrytty anaerobisen energiantuotannon puolelle, aikaa ei enää ole paljoa: laktaatti tyrskyää lihaksiin aina vain nopeutuvalla vauhdilla – eli käytettävissä olevan minuutin loppupäässä juokseminen on huomattavasti vaikeampaan kuin sen alkupäässä.

On helppo ymmärtää, että jos kahdesta rinnakkain juoksevasta hevosesta A siirtyy happivelkaan ennen B:tä, B:llä on etulyöntiasema.

pertti-hartikka

Hevosten ratatestauksen uranuurtaja, eläinlääkäri Pertti Hartikka kertoo, että maitohapon hajoamistuotteen laktaatin pitoisuuksien mittaaminen verestä on paras tällä hetkellä tarjolla oleva tapa arvioida hevosen rasitustilaa.

Anaerobinen suorituskyky

Aerobisen suorittamisen rajamaasto kulkee siinä missä maitohappoa muodostuu lihassoluihin maksimissaan kaksi millimoolia litrassa verta. Aerobinen kynnys eli alakynnys määritetään siihen, missä laktaattikäyrä lähtee selvään nousuun. Ja kun päästään neljään millimooliin laktaattia litrassa verta, suorittaminen tapahtuu happivelassa. Tämä on nimeltään anaerobinen kynnys, eli yläkynnys.

Yläkynnyksen yläpuolella laktaattia alkaa virrata elimistöön alati nopeutuen. Tällaisen suorittamisen hevonen kokee luonnostaan epämiellyttävänä ja se on sitä vähitellen valmennettava kestämään. Voimakkaasti happivelkainen laktaattia synnyttävä suorittaminen on hevoselle sekä henkisesti että fyysisesti tiukka paikka.

Oikein valmennettu huippulämminverinen pystyy suorittamaan vielä, kun maitohappoa on sen lihaksissa jopa 30 millimoolia, mutta tämä vaatii vuosien nousujohteisen ja onnistuneen treenin ja kilpailuttamisen. Tällainen hyvin valmennettu kilpuri siirtyy happivelkaan vasta mahdollisimman korkealla sykkeellä ollen siinä kohtaa kovassa vauhdissa. Sen elimistö on oppinut sietämään laktaattia mahdollisimman hyvin.

Joka tapauksessa, kun lihakset ovat happamoituneet riittävästi, ne eivät enää kykene toimimaan siksi, että lihassolua käskyttävä hermosolu ei enää kykene toimimaan. Väsynyttä hevosta on turha hoputtaa, sen jalat eivät kirjaimellisesti enää toimi. Loppusuoran hapoilla oleminen ja siitä pahimmillaan seuraavat puujalat ovat usein totta aivan kirjaimellisesti.

Anaerobinen suorituskyky ei kohoa rasittamalla hevosta mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kovaa anaerobisesti. Syy on yksinkertaisesti se, että lihassolut lakkaavat toimimasta jo minuutin kuluessa kokonaan eivätkä näin ollen myöskään hyödy ”valmennuksestaan” mitään. Kunto nostetaan alhaalta ylös.

Hevosen-sykekayra-kuntovalmennus

Hevosta ajetaan kilomeri kerrallaan sykkeillä 130, 160, 180 ja 200, maksimi (hevoskohtainen). Koulutuksen saanut henkilö ottaa hevosesta heti kunkin kierroksen jälkeen maitohappotestin. Saadut tulokset siirretään graafiseksi käyräksi kaavan mukaan. Ideaalinen käyrä on symmetrinen: silloin hevonen sekä kestää rasitusta hyvin ja myös palautuu toivottavalla tavalla. Jos käyrä on epäsymmetrisesti kohollaan graafin vasemmalla puolella, se kielii puutteellisesta rasituksenkestokyvystä, jos taas oikealla, kyse on puutteellisesta palautumisesta. Testitulos tuo tarkkuutta valmennukseen ja vähentää erityisesti kokemattomien valmentajien virheitä ja niistä seuraavaa hevoshävikkiä.

 

Hevosen suorituskyky voidaan hahmottaa kolmiona

Anaerobinen alue on kolmion punainen yläosa. Punainen yläosa ikäänkuin siirtyy ylemmäksi sitä mukaa kuin alempana olevat keltainen ja vihreä alue laajenevat. Vihreällä aerobisella sykealueella laktaattia erittyy reilusti alle kaksi mmol ja hevonen pystyy juoksemaan tunnin tai kaksikin. Keltaisella välikynnysalueella laktaattia syntyy 2–4 mmol ja sillä alueella valmennus on tehtävä intervalleina, taukoja hyväksi käyttäen.

Punaisella alueella, jolla laktaattia syntyy yli 4 mmol valmennustapahtuma voi kestää ehkä vain joitakin kymmeniä sekunteja. Hevosvalmennuksen punainen lanka on, että anaerobista suorituskykyä nostetaan vähitellen aerobista suorituskykyä nostamalla.

Kaikki anaerobisella alueella tapahtuva rasitus on erittäin suuri riski ja tässä tapahtuvat yleensä myös rasitusperäiset loukkaantumiset. Kuitenkin myös punaisella anaerobisella alueella pitää valmennuksen loppuvaiheessa käydä. Punaisella ei saa viipyä hetkeäkään liian kauaa, sillä loukkaantuminen ja henkisen puolen, pään, vauriot vaanivat jo kulman takana. Liian tehokkaan valmennuksen synonyymi on rikki mennyt hevonen.

Valmennuksella kasvatetaan satoja tuhansia kilometrejä hiussuonia.

Tähän fysiologiseen tosiasiaan perustuu sykemittarivalmennus ja hevosten kuntotestaus. Sykemittari näyttää millä sykealueella mennään ja hyödyttää erityisesti, jos hevoselle on tehty kuntotesti, jossa sen ala- ja yläkynnys on määritelty. Hevosta voidaan valmentaa tarkoituksenmukaisilla tasoilla.

Siirtymäjana aerobisesta anaerobiseen ja samalla maitohapon kerääntyminen seuraa johdonmukaisesti sydämen sykettä.

 

Sykealue on yksilöllinen

Jokaisella hevosella on oma hevoskohtainen leposyke ja maksimisyke – ne ovat molemmat geneettisesti määräytyneitä eikä niitä merkittävästi voi valmennuksella muuttaa. Syke voi matalimmillaan olla vähän päälle 20 ja korkeimmillaan jopa 240. Mahdollisimman suuri vaihteluväli lepoja maksimisykkeen välillä on toivottava ominaisuus.

Sen sijaan valmennuksella voi vaikuttaa aerobiseen sykealueeseen paljonkin. Koko homman ideana on virittää ja säätää koneisto sellaiseksi, että happi riittää mahdollisimman pitkälle.

Siinä missä valmentamaton hevonen ylittää alakynnyksen eli siirtyy alkavaan happivelkaan 130 sykkeellä, valmennetulle hevoselle 130 on vasta lämmittelyä ja happivelkaan se siirtyy parhaimmillaan vasta 180 sykkeellä – jopa ylikin. Tässä on iso pelivara.

Pertti Hartikan ryhmä toimii erityisesti valmennusfysiologiaan ja testaukseen syventyvän sarjan asiantuntijoina.

Mika Kokon kahdeksan muistisääntöä valmennukseen

mika-kokko

Mika Kokko laktaatin eli maitohapon mittausvälineineen. Kuva: Leena Alérini

Eläinlääkäri Pertti Hartikka on suomalaisen ratatestauksen isä yhdessä ryhmänsä kanssa. Ratatestaaminen perustuu veressä kiertävän maitohappotason määrittämiseen tietyllä sykealueella. Hartikka on luonut ja toimii edelleen pääkouluttajana ainutlaatuisessa ravivalmennuksen koulutusjärjestelmässä A-, B- ja C-koulutuksessa, joissa on vuodesta 1992 käynyt jo 2143 opiskelijaa, A-seminaarin käyneitä 103. Mika Kokko on Hartikan oppilas ja koulutuksen läpikäynyt testaaja. Kokko antaa kahdeksan muistisääntöä auttamaan ravihevosen kunnon kehityksessä ja määrittämisessä

  1. Angioneogeneesi eli hiusverisuonten kasvattaminen, nuorten hevosten mahdollisuus.
  2. Aerobinen suoritus: peruskestävyys perusvoima, ajan kanssa ja maltilla.
  3. Välikynnysharjoite: valmistaa kovempaan harjoitteluun, intervallit.
  4. Anaerobinen taso: valmennusta voidaan tottuneella ja valmennetulla lihaksella tehdä maitohappotasolla 4-10 mmol. Vaatii totuttamisen. Nopeuskestävyys, pikavoimaharjoitteet.
  5. Maitohappo eli laktaatti, kertoo lihaksen toiminnasta rasituksessa.
  6. Palautuminen: elintärkeä osa valmennusta, sitä tärkeämpi, mitä kovemmilla tehoilla mennään.
  7. Kouluttautuminen: kannattaa hakea tietoa harrastuksen ohessa.
  8. Hevosen lukeminen: mikään sykemittari tai testi ei korvaa hevosmiestaitoa, vaikka voikin olla suureksi avuksi erityisesti kokemattomille valmentajille.

Pertti Hartikka, Pekka Kokkola ja Tapio Palolahti rakensivat ja julkistivat ratatestausmenetelmän 1997 WEVA:n (world equine veterinary association) kongressissa. Ratatesti on edelleen mattotestin ohella eniten kansainvälisesti käytetty testausmenetelmä.