Kuvitelkaa, että minulla olisi livemusiikkiin erikoistunut ravintola, jolla menisi huonosti. Olisi puute maksavista asiakkaista. Voisinko koettaa parantaa kannattavuutta niin, että alkaisin pyytää rahaa bändeiltä esiintymisestä, kun ennen olen heille maksanut keikkaliksan? Sanoohan sen järkikin, että tällainen toiminta lopettaisi livemusiikin ravintolastani. Minun pitäisi parantaa kaikilla muilla tavoilla ravintolani kannattavuutta – markkinoinnilla, paremmalla palvelulla ja uusilla tuotteilla. Artisteilta rahastaminen olisi liiketoiminnallista kyvyttömyyttä ja livemusiikkiravintolani lopun alku.
Tästä päästäänkin sujuvasti raviratoihin, jotka korottavat ”artistien”, eli hevosenomistajien osallistumismaksuja ja katosmaksuja muutamia maksuja mainitakseni. Tietenkin ymmärrän sen, että kaikki kallistuu, mutta hevosenomistajien sietokynnys rahastukselle ei ole rajaton. Jos raja tulee jollekin vastaan, menetämme ”artistin”, joka ei enää palaa. Raveissa juoksevat hevoset on tärkein osanen kokonaisuutta, joita ilman raviurheilu ei voi olla olemassa. Yhtään ammattilaista tai harrastajaa ei olisi varaa menettää ravien hevospulan vaivatessa ympäri Suomea.
Tototv:ssä haastateltiin taannoin Vermon väkeä, mitä mieltä he ovat osallistumismaksujen korottamisesta. Osa piti nostopolitiikkaa huonona, osa ymmärsi. Joku myös oli osallistumismaksujen korottamisen puolella, ja vertasi ravikilpailuja ratsastuskisoihin, jossa on osallistumismaksut ja palkintona vain ruusukkeita. Hänen mielestään ravi-ihmiset ovat tottuneet liian hyvälle.
Äkkipäätään ravien ja ratsastuskilpailujen vertailu kuulostaa nasevalta, mutta kriittistä tarkastelua se ei kestä. Taloudelliset ja ja ajalliset panostukset siihen, että pääset hevosella ravikilpailuihin, ovat monikymmenkertaiset verrattuna siihen, että pääset ratsastuskilpailuihin. Raveissa on myös se tilanne, että joudut (tai pääset) heti kilpailemaan harrastajanakin huippuammattilaisten virittämiä ja treenaamia hevosia vastaan.
Ravihevosten turvallinen ja laadukas varustus maksaa tuhansia euroja kärryineen ja valjaineen. Huippusuoritusta hyvällä mielellä ja fysiikalla suorittavaa hevosta pitää valmentaa systemaattisesti monta kertaa viikossa useamman vuoden ajan, ja sen mahdollisia vaivoja pitää hoitaa eläinlääkärien ja hierojien toimesta, jotta se voi treenata nousujohteisesti kehittyen.
En väheksy ratsastuskilpailuja, meidän tallilta käydään aika ajoin ratsastuskisoissa. Pitää ratsujakin hoitaa ja treenata hyvin. Olen mukana kuljettamassa ja teen tarvittavia asioita sen eteen, että ratsastaja ja hevonen suorittavat mahdollisimman hyvin. Mutta harrastajatasolla ratsastuskilpailuihin kelvollisen hevosen ostaminen, valmentaminen ja kilpailuihin vieminen on huomattavasti edullisempaa kuin ravurin saaminen koelähtöön – raveissa pärjäämisestä puhumattakaan.
Ravi- ja ratsastusurheilun vastakkainasettelua ei ole myöskään tarkoituksenani lietsoa. Pikemminkin päinvastoin. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että raviurheilun markkinointia kohdennetaan liian vähän ratsastusta harrastaviin aikuisiin naisiin. Tämä potentiaalinen, ja usein maksukykyinen kohderyhmä on jo valmiiksi innostunut hevosista ja tiettyä kilpailuhenkisyyttäkin monissa on. Kun ikää tulee lisää ja tietoisuus riskeistä kasvaa, hevosen selkään nouseminen voi heiltä jäädä, mutta kipinä hevosen kanssa mielekkääseen harrastamiseen ei kuitenkaan poistu.
Raviurheilu tarvitsee lisää naisartisteja parrasvaloihin. Me setämiehet voidaan sitten olla mukana nauttimassa lajin suosiosta. Jos ei muuta, niin valokuvaamassa – ja ajoneuvoyhdistelmää pitää jonkun peruuttaa ravipaikalla välillä ahtaissakin väleissä.
Sami Ketola
Ratsastuskoulu- ja elämyspalveluyrittäjä Pirkkalasta