Kesäkuun 4. päivänä vuonna 2007 koki Maria Kurttila herätyksen Äimäraution raviradalla. Hän näki, kuinka Galliano Knick teki tyylipuhtaan ja vauhdikkaan keulajuoksun monté-lähdön ykköseksi ja passitti samalla lajin lähes 14 vuotta kestäneen Suomen ennätyksen muistojen joukkoon ajalla 15,2a. Sitä ohjasti uransa debyyttistartin tehnyt 19-vuotias Nelly-Janiika Korpikoski.
”Ei minulla ollut vielä korttiakaan, mutta silloin ajattelin, että tuota haluan mennä”, Maria Kurttila naurahtaa.
Vaikka ajolupaa ei vielä ollut, oli Kurttila tuolloin jo vanha tekijä hevosten kanssa. Ne ovat olleet läheisesti läsnä koko hänen elinkaarensa. Kurttilan isä Juha Päkkilä on harrastajavalmentaja ja ravituomari.
”Pihassa oli aina kolmesta viiteen hevosta. Ne olivat minun juttuni heti. Olen tainnut vinkua isän mukaan hevostouhuihin alusta asti ja aikalailla päässytkin. Ajo- ja ratsastushommissa olen ollut jollakin tavalla mukana alakouluikäisestä asti, yläasteikäisenä isä päästi jo yksin ohjiin, kun ajettiin yhdessä hevosia.”
Peliman de Vie 16,1a oli yli-iiläisen Talli Päkkilän parhaita hevosia, se voitti Bodenia myöten ja otti yhteensä 13 ykköstä ja 22 muuta totosijaa, mutta sen kilpaohjiin Kurttila ei ehtinyt.
”Kortin hankkiminen meni yllättävän myöhään, olin jo 22-vuotias. Se oli isän vika, minähän olisin halunnut sen heti 16-vuotiaana, mutta isä sanoi, että sitten menet korttikurssille, kun saat hevosen vietyä itse autoon ja auton pelipaikalle. Taito piti olla, että sinne pääsee yksinään ja oikeastaan niin oli ihan hyväkin. Sitä on 16-vuotiaana loppuviimein aika nuori pelaamaan tuolla isojen elukoiden seassa.”
Juuri tämän lehden ilmestymisviikolla Maria Kurttila viettää 15-vuotisjuhlaansa ohjastajana. Ensimmäinen startti tapahtui Kalajoen juhannusraveissa vuonna 2008. Perheen kotikasvatti Wild Game 18,4a yllätti kolmosellaan (sijakerroin 5,76).
”Ensimmäisen montéstartin ratsastin vasta vuonna 2010. Aiemmin ei yksinkertaisesti oikein ollut hevosta, jolla tulla starttiin. Siitä se pikku hiljaa lähti, starttimäärät kasvoi ja sitä myöten myös innostus.”
Tänä päivänä hän edelleen menee sekä montéa, että kärrylähtöjä lähestulkoon tasapuolisesti. Viime kaudella hän muun muassa oli montén lämminveristen Suomen mestaruudessa kolmas Anaheim Kempilla ja suomenhevosten vastaavassa Aaprahamilla toinen. Kärryurheilun puolelta monella on varmasti päällimmäisenä mielessä, kun Kurttila ohjasti tämän vuoden helmikuussa Alladin Bron yli satakertoimisena yhteen kaikkien aikojen 75-yllätyksistä.
Kauas ei Maria Kurttila ole lapsuuskodistaan eksynyt. Koti on muuttanut niukasti Iin puolelle, 11 kilometrin päähän nuoruuden ja lapsuuden maisemista. Ylirannan kylässä hän puolisonsa ja poikansa kanssa asuttaa paikkaa, jossa on tilat myös neljälle hevoselle.
”Tässä ollaan oltu yhdeksän vuotta”, Kurttila kertoo.
Hänellä on viisi hevosta valmennuslistoilla. Shotproof 10,0a, Anaheim Kemp 11,9a ja Club Nord Pro 15,6ake ovat kotona, suomenhevoset Perhon Liito 28,4ake ja Rannan Voitto 42,6ke isä Juha Päkkilän tallissa.
”Kesällä isäkin tuo hevoset aina tähän ja treenataan niitä yhdessä. Talvella hänellä on hyvät ajopaikat.”
Kurttila kiittelee valmennusmahdollisuuksiaan. Iijoen kanavan penkkatiellä on suora, jota Anssi Wiik läheiseltä Ylirannan Ratsutilalta pitää kunnossa valmennuskäyttöä varten.
”Siinä on loistava pohja, käytännössä siinä pystyy ajamaan niin lujaa kuin hevosella tarvii ajaa. Kanavalla pystyy myös uittamaan ja Ratsutilalla on uima-allas. Talvisin tässä on metsäreittejä ja vähän mäkiäkin. Täytyy peiliin katsoa, ellei täällä saa hevosta kuntoon.”
Hevoset ovat Kurttilalle menestyksestä huolimatta harrastus.
”Joskus välähtää mielessä, että mitä jos ne olisivat jollakin tavalla ammattikin, mutta aina se pian kaatuu sille puolelle, että pysytään vaan harrastajana. Pidän tällaisesta pienimuotoisesta toiminnasta, joka on siinä mielessä paineettoman mukavaa.”
Hänen työpaikkansa on Oulun yliopistollinen sairaala, ammattina sairaalafyysikko.
”Työskentelen sädehoidon parissa. Teen potilaiden sädehoitosuunnitelmat ja varmistusmittaukset hoitokoneille. Kun lääkäri määrää hoitoannoksen potilaalle, lasken tietokoneella mistä suunnista sädekeila tuodaan potilaaseen sisään, että saadaan kohteeseen haluttu annos ja suojellaan samalla terveitä kudoksia.”
Hän kiittelee kahdeksasta neljään tehtävän työn sopivan hyvin yhteen harrastuksen kanssa.
”Itse asiassa viime marraskuussa aloitin 80 prosenttisella työajalla, että paremmin kerkiää harrastamaan. Henkisellä puolella hevoset ovat aivan loistava vastapaino työlle, näillä on loistava harmonia. Toisen mahdolliset murheet unohtuvat, kun on toisen parissa.”
Hevosten valmentamisen ja ohjastamisen lisäksi vapaa-aikaa vie ravituomarin toimi. Sitä hän on tehnyt vuodesta 2010 alkaen Oulun, Vieremän, Kajaanin, Ylivieskan, Tornion ja Rovaniemen radoilla, tähän mennessä yhteensä noin 150 kilpailupäivää.
”Olin 14-vuotiaasta asti Oulun raveissa sihteerinä, istuin tuomareiden takana kaikki ravit. Siitä oli luonteva siirtymä tavallaan porras ylöspäin. Nyt, kun kilpaa ajaminen on lisääntynyt, on tuomarointi jäänyt liiankin hiljaiselle kantimelle. Tänä vuonna olen ollut vain pari kertaa.”
Hänellä on myös A2-valvojaoikeudet, joilla voi toimia valvojana ns. kakkosraveissa, paikallisraveissa ja poniraveissa.
”Niitä kertoja on yhteensä kymmenkunta.”
Rooli joskus kilpailijana ja joskus kilpailijoita tuomaroivana on herättänyt myös kyseenalaistamista.
”Kuulee sitä, että eihän tuo saa sakkoja, kun on itse tuomari. Sitäkin puhutaan paljon, ettei säännöt ole samat kaikille, amatööreille ja ammattilaisille. Siitä puhumisesta en tykkää ollenkaan, sitä en pysty allekirjoittamaan. Säännöt ovat samat kaikille, mutta rangaistukset eivät ole samat kaikille, koska siinä huomioidaan kilpailuaktiivisuus.”
Hän kuitenkin näkee, että tämä kaksoisrooli on varsin onnistunut yhdistelmä.
”Kun on itse ohjastanut, se auttaa tuomarina ymmärtämään lähdön tapahtumia, että joskus voi vaan käydä jollakin tavalla, eikä se ole tahallista tai edes huolimattomuutta. Elävät hevoset voivat tehdä jotain arvaamatonta.”
Kun hän puolestaan ajaa itse kilpaa, antaa tornissa työskentely siihen omaa syvyyttään.
”Ainakin säännöt ovat varmasti paremmin hallussa kuin monella muulla ohjastajalla ja kun tulet radalta pois, tiedät tasan tarkkaan, jos on tullut tehtyä sakon arvoisia virheitä.”
Ravikilpailijana ja -tuomarina Maria Kurttila on havainnut muutaman asian, jotka voisivat kaivata korjausliikettä. Ajotavat on yksi raviurheilun ikuisuusaiheista, mutta keskustelu siitä on viime aikoina ottanut aivan uusia kierroksia.
”Niissä oli iso heilahdus tiukempaan suuntaan, mutta nyt on tultu takaisin päin, mikä ei ole hyvä asia. Tiukasti koulutettiin ohjastajia ja tuomareita ja muutos näkyi. Nyt on kummallakin puolella lipsuttu ja löystytty. Ohjastaja ajaa taas reilummin, eikä siihen toisaalta puututa sillä tavalla, mitä nykysäännöt vaativat. Se mitä lukee, se pitää olla niin. Sitten pitää muuttaa sääntöjen tekstiäkin, jos tullaan takaisinpäin.”
Seitsemättä vuotta tuomariston työkalupakissa olevaa niin sanottua sijoituksen siirtosääntöä Kurttila ei pidä onnistuneena.
”Se on hirvittävän vaikea sääntö ja jää joskus käyttämättä tai sitten jossain kohtaa käytetään suotta. Pitäisi miettiä, onko se järkevä sääntö vai pitäisikö mennä siihen, että on vain mahdollista hylätä. Näen niin, että hylkäys tulee herkemmin oikein kuin siirto. Siirtopäätös on kynnykseltään helpommin tehtävissä ja silloin tulee herkemmin myös väärä päätös.”
Röyhkeästä ajosta johtuvia hylkäyksiä tulee Kurttilan mukaan vähän ja joissakin kohtaa hän olisi jopa valmis tiukentamaan sääntöjä.
”Nykypäivänä voi pääsääntöisesti hylätä viimeisen 500 metrin matkalla tehdystä rikkeestä. Kyllähän joskus näkee, että 700 metriä ennen maalia luikerrellaan ulos tietoisesti sakon kanssa. Siitä saatu hyöty on iso verrattuna rangaistukseen. Se siistiyttäisi paljon jos tietäisit, että kun tulet väkisin ulos, se on hylky.”
Kyllähän joskus näkee, että 700 metriä ennen maalia luikerrellaan ulos tietoisesti sakon kanssa. Siitä saatu hyöty on iso verrattuna rangaistukseen.
Samantyylinen riski pieneen sakkoon kontra mahdollinen suuri hyöty, on hänen mukaansa nähtävissä jo lähtötilanteessa. Tässäkin kohtaa hän olisi valmis koventamaan sanktioita.
”Saat ehkä 24 euroa sakkoa siitä, että koitat voltista nopealla aavistuslähtöä. Kannattaahan se pikkuriski ottaa, jos vaakakupissa on kymmenen metrin hyöty. Kokeneet kuskit tietävät vielä, millä radoilla lippu ei ole löyhässä ja hyödyntävät sitä. Se on hirvittävän epäreilu asia, jos lähtöä ei palauteta, kun joku varastaa.”
Hän muistuttaa, että lähdön uusimisessa on avainasemassa inhimillinen tekijä.
”Lähdön uusiminen on lipun nostosta kiinni ja lipun nouseminen siitä ihmisestä kiinni. Kilpaa ajaessa aivan liian monta kertaa katsoo monttu auki, kuinka minäkin olen jo yli ja kaveri on jo kolme metriä edempänä. Kynnys liputtaa nousee vielä uusintojen myötä, mutta silloin liputetaan, kun on aihetta ja that’s it.”
Tähän ongelmaan hänellä on länsinaapurista lainattu vastaus.
”Ruotsin tapaan valokennot valvomaan. Ne kertovat tilanteen selityksittä.”
Ii on jonkin verran Oulun yläpuolella ja edelleen Pohjois-Pohjanmaata. Kartalla se on käytännössä keskistä Suomea, mutta varsinkin pääkaupunkiseudun vinkkelistä mielletään jo hyvinkin Pohjois-Suomeksi. Maria Kurttila oudoksuu etelän miesten puheita, joissa 150 kilometrin kilpailumatka on jo kynnys ja 200 kilometriä hyvin korkea sellainen.
”Me sentään ollaan tässä vielä hoodeilla, jos vertaa tuonne pohjoiseen, jossa 200 ei riitä alkuunkaan”, hän puuskahtaa. ”Mitä jos kilpailupäivät viedään täältäkin niin, että lähin ravirata on 200 kilometrin päässä ja siellä on viidet ravit vuodessa. Kyllä se tiputtaa monta harrastajaa pois.”
Haastattelu on päättynyt. Maria Kurttila pakkaa ajoasunsa autoon ja lähtee 230 kilometrin päähän Kajaaniin ohjastamaan yhtä lainahevosta.
Maailmassa on harrastuksia, joita kirjaimellisesti harrastellaan. Sitten on harrastuksia, joihin suhtaudutaan suurella intohimolla. Ei liene kovin väärin väittää, että raviurheilu kuuluu jälkimmäisiin.
MONTÉN PUOLESTAPUHUJA
Monté on Maria Kurttilalle läheinen aihe. Se on sitä käytännön tasolla - hän on tätä kirjoitettaessa neljäs monté-ajajaliigassa - mutta hän on ollut myös kysytty lajista puhuja eri tilaisuuksiin.
”Olen puhunut tuomaripäivillä, monté-ohjastajien koulutuksissa, ajolupakursseilla ja monté-kursseilla”, hän kertoo. ”Olen yleensä puhunut ennen kaikkea kaista-ajamisesta, ajotavoista ja toisten kilpailijoiden kunnioittamisesta.”
Hän kiittelee kotimaisen montén kehitystä, mutta samalla toteaa, että paljon pitää lajin eteen vielä tehdä.
”Tulee parempia hevosia lajin pariin, ja myös ohjastajat kehittyvät. Palkintotaso kehittyy ja sitä myöten kilpailujen taso. Ei niin monta vuotta sitten saattoi olla kovat ravit, ja siellä oli seassa monté-lähtö, jossa oli muihin lähtöihin verraten ihan sippiykkönen.”
Hän pitää montésta varsinkin sen ohjastajalleen antaman urheilullisuuden takia.
”Se on itselle paljon enemmän fyysinen suoritus kuin kärrylähtö, joka taas lähdön dynamiikan takia on selkeäpiirteisempi ja ennalta arvattavampi.”
Fysiikkaansa hän pitää yllä lihaskuntotreenillä, mutta ennen kaikkea lajiharjoittelulla.
”Pidän ihan kirjaa, että nimenomaan montéa ratsastan, se on ihan eri ratsastusta kuin lähteä normisatulan kanssa maastoon ravailemaan tai laukkailemaan. Vähintään kaksi kertaa viikossa treenaan monté-satulassa.”
Hän kokee, että ranskalaisilla ja ruotsalaisilla on vielä selkeä etumatka niin hevosten tasossa kuin ohjastajien tyylissä.
”Vielä lyhyemmillä jalustimilla pitäisi pystyä menemään ja saamaan painopistettä taemmas hevosen selkää. Meillä mennään kyllä lyhyilläkin jalustimilla, mutta sitten mennään herkästi pystyjaloin ja ollaan pitkälle hevosen etupäässä. Ei olla kuin Ranskan pojat, jotka istuvat siellä hevosen selässä kuin näkymättömän penkin päällä.”
Taktinen silmä on monté-ohjastajallekin tärkeä.
”Mutta nostan kyllä fyysisen kunnon vielä tärkeämmäksi. Hyvä ratsastaja hallitsee itsensä sillä lailla, ettei hevonen oikeastaan tiedäkään, että kuski on selässä.”
JATKA LAUSETTA
Hippokselta...odotan jämptiyttä, jämeryyyttä ja sääntöjen noudattamista. Kun jotain päätetään, se pidetään, eikä asioita peruta ja muuteta. Säännöiltä tippuu pohja pois, jos jotakin on kirjoitettu ja sitten toimitaankin toisin.
Hevosia...pyrin pitämään mahdollisimman terveinä ja hyvinvoivina. Treenissä ei ole vain yhtä juttua, olen pyrkinyt tekemään hevosen mukaan. Monipuolista liikuntaa, ratsastusta, jarrukärryä ja uimista. Vanhemmille starttareille kesäisin laitumella olo on tärkeää.
Hyvällä... monté-hevosella on hyvä motoriikka, se askeltaa selkeästi ja se kantaa itsensä ja ratsastajan. Sen pitää olla myös hyvin terve, vaivat näkyvät helpommin, kun mennään selästä käsin. Sellainen hevonen puoltaa, painaa ja puskee joka suuntaan, eikä sitä voi tukea apuaisoilla tai muilla, kuten kärryistä. Koolla ei mielestäni ole juuri väliä, riittää kun on selväravinen, eteenpäin vievä, eikä häiriinny ratsastajasta.
Monté-lähdöt...olivat hetken hiljaisempia. Nyt jotenkin on pistänyt silmään, että se takavuosien mekastus on alkanut uudestaan. Se harmittaa kovasti. Ehkä palkintotason noustua näkyy ohjastajien rutiinin puute, eikä se ole niin ammattimaista kuin kärrypuolella. Kilpailu sieppaa mukaansa ja tilanteet menevät silloin helpommin tunteisiin.