Radiossa puhuttiin hevoshenkilötaidosta. Nauratti. Sana oli jotenkin väkisin väännetty. Olen aina ajatellut hevosmiestaidon nimikkeenä kuten vaikkapa nimismies tai talonmies. Mutta vaihtoivathan ne kassaneidinkin tasa-arvomielessä kassamyyjäksi. Siihen olen kyllä tottunut. Mutta tässä en silti puhu hevos-, oppi- tai tallihenkilöistä. Minulle niillä ei ole hirveän suurta merkitystä.
Hevosmiestaito on nykyisin jo käsitteenä spesifioitunut ja täynnä aatesuuntauksia. Se ei enää automaattisesti periydy kisällimäisesti mestarilta oppipojille vaan myös netin välityksellä ja vertaiselta toiselle. Kuinka paljon hevosta pitää liikuttaa? Mitkä ovat hyvät suojat? Miten syötätte kilpahevosianne? Mitä teen, kun tallinpitäjä käskee sitä ja tätä? Pitäisikö vaihtaa valmentajaa, kun se opettaa minua väärin?
Joskus hämmentää huomata, että hevosista opiskellaan enemmän netissä kuin hevosten luona. Yksi kyseli keskustelupalstalla, voisiko jossain suorittaa hevosenhoitajatutkinnon etänä niin kuin etälukion. Toinen tiedusteli kysyjältä aiheellisesti, meinasiko tämä opiskella hevosenhoitajaksi koskematta hevosiin ollenkaan.
Hevosmiestaidon maailma alkaa muistuttaa jakautunutta kristikuntaa; jokaisella on dogminsa, tunnustuksensa, oppinsa, tietonsa, tutkimuksensa ja näkemyksensä aiheesta nimeltä hevonen. Meillä on gurumme, profeettamme ja saarnaajat, jotka levittävät evankeliumia eteenpäin. Uusia messiaita syntyy jatkuvasti lisää ja jokainen heistä kirjoittaa oman raamattunsa. Puhdasoppisuutta puolustaessaan ihmiset ovat valmiita jyrkkiinkin vainoihin ja kivet lentävät kovin ottein. Toisaalta talleilla, joilla on vankka historia ja pieni vaihtuvuus, näkemykset siirtyvät kuin paimentolaisten perimätieto. Tuollaisessa heimouskonnossa on hyvät puolensa, mutta myös eristäytymisen vaaransa. Kun ihminen näkee vain omat touhunsa, hän tulee niille myös sokeaksi.
Tieto liikkuu vapaasti, ja tietoa on paljon. Keneltä voi kysyä ja kuka tietää parhaiten? Nuoret imevät hevosvaikutteita blogeista. Lähdekritiikki on joskus vaikeaa, tosin niin myös asiallinen käyttäytyminen muiden kirjoittamisia ja sanomisia kohtaan. Taas lentävät kivet. Tänä päivänä nuoret ovat erittäin omatoimisia tiedonhaussa ja meidän aikuisten mielestä joskus myös ylimielisiä ja itseriittoisia. Hevosmiestaidosta – mitä me sillä sitten ikinä käsitämmekin – tuntuu silti olevan kaukana se, että netissä kysellään, voiko hevosella kulkea metsässä, jos siellä ei ole valmista polkua. Tai että jumiuttaako reipas laukka hevosen selän. Hevosilla on loimet päällään kesät talvet. Kohta niille varmaan puetaan housut, kuten Eppu Normaali ennusti aikoinaan.
Kuka meistä sitten on täydellinen ja synnitön? Ei varmasti ammattilaisetkaan, ja heitäkin on moneen lähtöön. Tällä hetkellä netissä kirjoittavat pääosin amatöörit. Nuoria tämä ei häiritse, mutta aikuiset yleensä kysyvät kirjoittajan referenssejä. Ammattilaisilla kuitenkin on yleensä tallit täynnä hevosia hoidettavana ja vain vähän aikaa ja kiinnostusta kirjallisiin tehtäviin. Monella ei välttämättä ole kykyäkään. Toisaalta blogien funktio on olla etupäässä henkilökohtaisia, kiinnostavia ja viihdyttäviä. Asiatiedon levittäminen kuuluu toki asiaan, mutta harvoin riittää yksin. Parhainkaan ammattilaisen asiablogi ei tästä syystä kerää niin paljon lukijoita kuin jokin toinen blogi.
Iso osa meistä hevosalan harrastajista silti istuu päivisin pitkiä aikoja koneen äärellä ja etsii luettavaa hevosista. Hevosmiestaitoa voi kerryttää netissä asiallisten tekstien äärellä, joskaan se ei koskaan korvaa hevosen kanssa vietettyä aikaa, ainoastaan tukee sitä.