Ajatus täydellisestä harmoniasta, ilman painetta, missään hevosen koulutusvaiheessa, on kaunis, mutta yhtä utopistinen kuin marxilainen talouspolitiikka.
Hevosen hyvinvointi on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmenet, ja sitä kautta ymmärrys varusteiden ja pohjien sekä ruokinnan merkityksestä. Nyt olemme kuitenkin astumassa joissain asioissa ojasta allikkoon. Lähden ajattelemaan asiaa aivan peruslähtökohdista.
Hevonen on laumassa elävä 600 kiloinen pakoeläin. Eläin. Eläin, jota ihminen on kouluttanut jo vuosituhansia. Jotta hevosen kanssa toimiminen olisi turvallista, sen pitää hyväksyä ihminen johtajakseen. Toivoisin ihmisten perehtyvän hevosten luonnonmukaiseen kanssakäymiseen. Siihen, miten kolmivuotiaiden orilaitumella otetaan toisesta mittaa. Henkisesti tai fyysisesti heikoin jää aina hierarkiassa alas.
Meillä ihmisillä pitäisi lähtökohtaisesti olla se viisaamman osapuolen asema. Koska fyysisesti olemme lähtökohtaisesti alakynnessä, olemme kehittäneet apuvälineitä. Pystymme kouluttamaan villistä pakoeläimestä kesyn ystävän, jota pystymme hallitsemaan nopeasti ja vaivatta.
On tärkeä ymmärtää käyttötarkoituksesta johtuvat eroavaisuudet koulutuksessa. Tuleeko hevosesta kilparatsu vai ei, määrittää koulutuksen. Liian harvoin muistetaan, että se harrasteratsu on ammattilaisten kouluttama tuote, joka hyvän peruskoulutuksen saatuaan tietää tehtävänsä, ja sietää pitkään hieman epäloogisempaakin käsittelyä. Sitä voi sitten ratsastaa ilman kuolaimia, taluttaa hevosautoon lampsimalla vain itse edellä ja se hyppää esteet huonolla lähestymiselläkin. Kaiken tämän hevonen usein kestää, vaikka ehkä oireileekin eri tavoin.
Koulutukseen ei kuulu liittyä kipua, ei rangaistuksen pelkoa, eikä ihmisen turhautumisen purkamista eläimeen. Mutta kouluttamiseen liittyy olennaisesti paine. Henkilökohtaisesti en ole vielä nähnyt kuolainta, joka itsessään aiheuttaa kipua hevosen suuhun, kuten aiemmin tänä vuonna eräässä julkaisussa harhaanjohtavasti väitettiin. Kivun hevosen suuhun tuottaa taidoton ratsastaja. Ratsastaja, joka tasapainottaa itseään ohjilla, ei ymmärrä miksi hevonen juoksee istunnan alta, ratsastaja, joka joutuu turvautumaan vääränlaisiin ohjasotteisiin tai purkaa omaa turhautumistaan ohjista repimällä. Mikään näistä ei kuitenkaan ole kuolaimen syy.
Raippakaan ei ihmisen kädessä muuten tuota kipua. Vasta kun sillä lyödään. Raipan saisi silti mielestäni poistaa kilpailuvarusteista vaikka heti.
Se on hyvä, että kilpailusäännöissä vaaditaan kuolaimet. Itse en haluaisi olla selässä tai edes samassa verryttelyssä kuolaimettoman hevosen kanssa. Kisatilanne on arvaamaton, ja hevonen voi yhtäkkiä reagoida, kuten pakoeläin luontaisesti reagoi. Silloin on hyvä, että hallitsemme tämän yhteistyökumppanimme.
Kaikilla meillä on oppimista. Hyvässä yhteishengessä.
Elmo Jankari
Maajoukkueratsastaja, kenttäkilpailija