Kesäraveja kuulee usein kutsuttavan raviurheilun ruohonjuuritasoksi, mutta ehei, ei se niin ole, vaikka ylhäältä katsottuna siltä saattaakin tuntua. Maassamme on kymmeniä harjoitusraviratoja, joilla ajetaan noin kolmetkymmenet paikallisravit vuosittain. Siellä se ruohonjuuritaso on. Juurten pitää olla kunnossa, jotta laji pysyy hengissä.
Paikallisraveja järjestävät yhdistykset ovat lajimme korvaamaton voimavara. Hevosystäväinseurojen pyyteettömät puurtajat tekevät vuosittain tuhansia tunteja palkatonta talkootyötä rakkaan lajimme eteen. En halua edes ajatella, missä olisimmekaan ilman heitä. Tai siis meitä.
Paikallisraviseurat omistavat ja hoitavat kymmeniä harjoitusraviratoja ympäri Suomen. Mikäli seuran toiminta sakkaa, radan ylläpito lakkaa. Nämä radat ja niitä vaalivat seuratoimijat ovat korvaamattoman arvokkaita suomalaiselle raviyhteisölle. Kukaan ei rakenna enää uusia harjoitusraviratoja, joten suomalaisella raviurheilulla ei ole varaa menettää niistä yhtään.
Hippos tukee paikallisraveja järjestäviä seuroja 1000 eurolla vuodessa, jos seura järjestää vähintään 40 hevosen paikallisravit. Tämän ”toimintatonnin” voi saada kahdesti vuodessa. Summa on pysynyt kohonneista kustannuksista ja inflaatiosta huolimatta samana jo yli kymmenen vuotta. Mikäli radalla ei ajeta tällaisia kisoja, lajimme ei osallistu radan ylläpitokustannuksiin millään lailla.
Toimintansa rahoittamiseksi – siis harrastuspaikan ylläpitämiseksi – paikallisraviseurat järjestävät paikallisraveja. Koko paikallisravitapahtuma rahoitetaan järjestävän seuran mainos- ym. myynnillä. Paikallisraveille ei tule esimerkiksi totopeleistä tuota edellä mainittua tonnia enempää, vaan pienet palkinnot maksetaan seuran omista varoista. Hiekkakuorman tilaamiseksi saa myydä aika monta makkaraa.
Otetaan esimerkiksi Mäntän ravirata. Piskuinen ratamme, johon yritetään joka vuosi saada muutama kuorma hiekkaa ostettua. Siis oikeasti muutama kuorma vuodessa, koska talkootyöllä kerätyt rahat eivät riitä enempään.
Meiltä on matkaa sekä Teivoon että Killerille noin sata kilometriä, Jämsäänkin viitisenkymmentä. Meillä käy paljon treenaajia oman kylän lisäksi mm. Keuruulta, Ruovedeltä ja Orivedeltä. Jos meidän ratamme lakkaa olemasta, tänne syntyy valtava aukko harjoituspaikkakarttaan ja laji menettää kymmeniä aktiiviharrastajia. He elättävät satoja harrasteravureita, jotka elättävät paikallisia palvelutuottajia: kengittäjiä, eläinlääkäreitä, heinän ja viljan kasvattajia, maansiirtofirmoja, varuste- ja rehukauppiaita, hevoshierojia… Valtava menetys ihan maaseudun elinvoimaisuudellekin.
Paikallisravit ovat usein paikkakuntiensa suurtapahtumia, meilläkin on hyvällä kelillä paikalla tuhatkunta ihmistä. Meille tullaan tapaamaan tuttuja ja seuraamaan, kuinka se naapurin polle juoksee. Harva näistä tuhannesta lähtee ”oikeisiin” raveihin, mutta tätä kautta kosketus lajiin ja hevosiin säilyy. Samalla saamme tapahtuman tuotolla pidettyä treenipaikkoja yllä taas vuoden.
Kuinka meitä voisi auttaa? Suora rahallinen avustus on tietysti yksi keino, mutta vielä enemmän näkisin lajimme hyötyvän paikallisravien arvostuksen nostamisesta ja meidän hyväksymisestä ”oikeiden” ravijärjestäjien rinnalle. Erityisen tärkeää on yhdistysten toiminnan helpottaminen ja tukeminen esimerkiksi tarjoamalla täsmäkoulutusta paikallisravien järjestämisessä. Soisin myös maakuntaratojen auttavan paikallisraviseurojaan vielä nykyistäkin enemmän, meidän hyvinvointimme heijastuu suoraan niihinkin mm. kilpailevien hevosten määränä. Niitä ei vissiin missään ole liikaa?
Paikallisraveja järjestävät ihmiset eivät välttämättä ole millään lailla isompien ravien järjestämisessä mukana. Meidän täytyy kuitenkin – luonnollisesti – noudattaa samoja sääntöjä ja täyttää samat vaatimukset kuin totoraveissa. Pientenkin ravien järjestäminen sisältää aivan valtavasti monimutkaista byrokratiaa, jonka edessä varmasti moni tapahtuma jää järjestämättä. Haavekuvissani sitten, kun todellinen ruohonjuuritason toiminta on keskusjärjestölle arvokasta, meitä koulutetaan esimerkiksi yleisötilaisuuden järjestämiseen vaadittavissa lupa-asioissa.
Olen usein pyytänyt, että paikallisraviseurat kutsuttaisiin vaikkapa kesäratapäiville – turhaan. Vihdoin viimein saimme vuosi sitten kevättalvella ensimmäisen erityisesti paikallisravien järjestäjille tarkoitetun Teams-koulutuksen ja tänä keväänä jo toisen.
Olen ilolla seurannut, kuinka Hippos on panostanut Kesäraveihin. Niistä löytyy kattavat kartat, yhteiset mainokset ja jopa oma upea kesäraviliite Hevosurheilussa. Voi kunpa mekin paikallisraviseurat pääsisimme samalla lailla keskusjärjestömme huomion kohteeksi!
Nykyisin saamme sentään ilmaiseksi sarjat Kilpailukutsulehteen, mutta kun viime kesänä pyysin Hipposta lähettämään hellemuistutustekstiviestin osallistujille, siitäkin laskutettiin erikseen. Summa oli pieni, vajaa parikymppiä, mutta jos asenne olisi myötämielinen, meille tarjottaisiin tällaisia pieniä apuja laskun sijaan.
Tiedän, että suoraa rahaa emme tule saamaan. Siksi pyydänkin arvostusta. Se ei maksa kuin asennemuutoksen verran. Me kyllä painetaan talkoita raviurheilun eteen, kun meitä välillä kiitetään – tai edes olemassaolomme muistetaan.
Paikallisravien puolesta,
Paula Lähteinen
Kuoreveden Hevosjalostusseura ry:n puheenjohtaja