Paikalla olleena huomasi, että tämä on teema, joka jakaa jopa eläinlääkärit.
Se, että konsensukseen ei päästä, on hyvin ymmärrettävää, sillä tänä päivänä painotetaan eläimen omaa kokemusta. Kokemusta, jonka kokija ei osaa puhua. Eläinlääkäripäivillä kuultiin, että kun tehdään ”meitä” koskevaa lainsäädäntöä, ”meitä” tai ”meidän edustajia” tulisi kuulla. Meillä tarkoitettiin eläimiä. Epäselvempää on, ketkä ovat ”edustajia” ja millä mandaatilla. Meillä voitaisiin tarkoittaa myös hevosalaa. Toisaalta myös ainakin hevosten edustajien luulisi olevan hevosihmisiä.
Mutta ei tarkoiteta, eikä ole. Ilmassa leijui käsinkosketeltavan selvänä, että jos ”me” tarkoittaa hevosia, hevosihmiset ovat pikemminkin ”ne”. Niitä, joilta hevosia pitää suojella.
Missä on kriittinen, aikuismainen, avoin, julkinen keskustelu? Sellainen, johon osallistuvat kaikki ja jossa alkukaneettina myönnettäisiin kaksi peruslähtökohtaa: 1. meistä yksikään ei ole ”valittu” tietämään, mitä eläinten päässä liikkuu ja miten ne kokevat maailman ja 2. tiedettä on kaiken tasoista, myös huonoa.
Tällä hetkellä keskustelu hevosten hyvinvoinnista on legitimoitu ”hyvinvointiväelle”. Ongelma on siinä, että hyvinvointiväki näkee hyvinvointiongelmia lähinnä vain urheiluhevosilla. Hevosten lihavuusongelmasta ei esimerkiksi jostain syystä pidetä meteliä, niin yleinen kuin se onkin. Eikö se ole todella outoa?
Ja ei kahta sanaa, onhan niitä kehityskohtia. Varusteet, nyky-elinolot, kaikenlainen osaamattomuus. Kaikki tämä täytyy hioa hevosalalla jämäkästi ja rautaisella hanskaotteella kuntoon. Ja hiotaankin. Ala luo nahkaansa sellaista vauhtia, ettei meinaa perässä pysyä.
Lemmikkieläimet ovat lukumäärältään ihan toisessa luokassa. Onko koirien ja kissojen lajityypillisiin oikeuksiin keskitytty likimainkaan samalla intensiteetillä? En ole kuullut melua tästä. Kaupunkilaisjärki väittää, että Helsingin keskustassa ahtaissa kämpissä eläville koirille ja kissoille on hyvin vaikea järjestää mitään niistä asioista, joita hevosilla pidetään itsestäänselvinä perusoikeuksina.