Mika Forss käyttää perjantain Hevosurheilu-lehdessä olevassa haastattelussa termiä ulkopuolisen silmä. Se on hyödyllinen ja äärimmäisen ajankohtainen termi.
Ulkopuolisen silmä on silmä, joka ei yleensä ole täysin perillä tilanteesta, jota tarkkailee – joko kiinnostuneena tai puoliksi tahtomattaan, vahingossa. Se silmä voi olla periaatteessa asiantunteva, kuten ravituomaristolle kuuluu, tai lähes tietämätön tarkkailemansa asian erityispiirteistä ja lainalaisuuksista.
Jokaisella hevosihmisellä tulisi olla ulottuvillaan tällainen ulkopuolinen silmä. Sillä kun on tarpeeksi intohimoisesti uppoutunut johonkin asiaan, ei näe mitään muuta. Hevosihmisillä asiaa pahentaa se, että ei ole aikaakaan muuhun, ja tuttavapiirikin koostuu, osittain tämän aikapulan takia, hevosihmisistä.
Nyt on heti syytä muistaa, että ulkopuolinen ei ole synonyymi henkilölle, joka on oikeassa. Usein ulkopuolinen sen sijaan on synonyymi sanaparille yleinen mielipide. Se muistuttaa, missä muualla yhteiskunnassa mennään. Kannattaa siis kuunnella. Sen jälkeen voi miettiä, mitä saamallaan tiedolla tekee.
Äitivainaani oli rouva Töölöstä. Aivan erinomainen ulkopuolinen silmä siihen aikaan, kun itse harrastin täysillä ja lapset olivat näin ollen usein hänellä hoidossa.
Siinä, kun lapsia joskus iltamyöhään ovella vaihdettiin, äitini ihmetteli moittivaan sävyyn sitä, miten olin ”hurahtanut” moiseen lajiin, jossa piiska heilui. Miksen pysynyt ratsastuksessa? Se sai hänen silmissään enemmän armoa. Jostakin syystä.
Toisinaan hän näytti lehtiartikkeleita, joissa raportoitiin eläimiin kohdistuneista vääryyksistä. Kyllä oikeassa mediassa tiedettiin, miten asiat ovat.
Kaikki selitykseni siitä, miten minä ja kaikki muutkin tuntemani ravi-ihmiset arvostamme ja rakastamme hevosia, ja myös osaamme pitää niistä huolta, kaikuivat kuuroille korville.
Ainoa kerta, jolloin rintama yllättävästi hieman murtui, oli Varennen vierailu Mikkelissä vuonna 2002. Se näytettiin teeveessä, ja siinä tapahtumassa oli jotakin ylevää ja eläintä arvostavaa. Millä tavalla? Ei vastausta.
Niin siinä kävi, etten koskaan saanut selville, mistä äitini mielipiteet ammensivat polttoaineensa. Myös se jäi epäselväksi, millä periaatteellisella tavalla hänen pikkukoiriensa, ensin bichonfrisé Huiskun, sitten kääpiösnautseri Minin, elämä kivikylässä oli hevosten elämään verrattuna erityisen laadukasta.
Olisi kannattanut kysyä tarkemmin.
Kysymyksen voi kyllä esittää jollekin toisellekin ”rouvalle Töölöstä”. Ja mikä parasta, heitä on myös Kalliossa. Ja Herttoniemessä. Ihan kaikkialla Suomessa.
Vastauksia odotellessa voisi miettiä, pitäisikö piiskankäytölle tehdä jotakin.
Leena Alérini