Lannehalvaukseen eli lihaskramppisyndroomaan on monia syitä. Ennaltaehkäisyssä tärkeintä on varmistaa hevosen liikkuminen joka päivä.
Lihaskramppisyndrooman oireet vaihtelevat vakavasta lievään. Lievissä tapauksissa hevonen on hieman jäykkä, vakavissa tapauksissa hevonen voi olla lähes liikuntakyvytön, pulssi ja hengitystiheys kohoavat ja se voi saada ähkyn oireita. Myös virtsan väri tummuu. Verikokein seurataan lihasarvoja, jotka saattavat nousta hyvin korkeiksi.
Lihaskramppien perinteisin riskitekijä on liian tärkkelyspitoinen ruokinta energiankulutukseen nähden. Jos hevonen jää karsinalepoon ja saa silti tavallisen väkirehuannoksensa, saattaa seurauksena olla lannehalvaus, etenkin jos väkirehuannos on kovin sokeripitoinen. Eläinlääkäri Antero Tupamäki ei silti halua liikaa syyllistää sokeria, vaan kyse on ruokinnan ja liikunnan epätasapainosta.
”Jos on hyvin sokeripitoinen rehu ja täysin treenattu hevonen jätetään pariksi päivää tekemättä mitään, kasvaa riski ongelmiin”, Tupamäki toteaa. ”Taukopäivät ovat haitaksi. Jos ruokinta kulkee ylärajoilla kyseiselle hevoselle, rodulle ja treenivaiheelle, saattaa jokainen karsinapäivä olla haitaksi.”
Kramppeja aiheuttavat myös liiallinen kuona-aineiden kertyminen lihassoluihin, elektrolyyttien epätasapaino, hormonitoiminta etenkin tammoilla, E- ja B1-vitamiinien puutos sekä jotkut virussairaudet.
Jos hevonen sairastuu lihaskramppisyndroomaan, on tärkeintä varmistua sen nesteytyksestä.
”Jos hevonen juo, voi sille juottaa elektrolyyttejä. Jos se ei juo, tarvitsee se nesteytyksen suoneen. Jos tila on vakava, annetaan yleensä myös lihaksia laukaisevaa kipulääkettä”, Tupamäki luettelee. ”Kuljetusta en suosittele, parasta olisi saada eläinlääkäri kotitallille.”
Tupamäki painottaa, että hänen mielestään hevosen pitäisi päästä jo hyvin aikaisessa vaiheessa hoitoa pihattoon tai tarhaan, missä se voi itse valita liikkumisensa määrän.
”Tästä näkee monenlaista ohjetta nykyään, on ohjeistettu akuutissa vaiheessa seisomaan karsinaan tai pitämään hevonen minimiliikunnalla. Ymmärrän hyvin, että krampin uusiutumista tai lihassolujen lisätuhoa pelätään. Olen silti eri linjalla”, Tupamäki toteaa.
”Mielestäni liikunta kivun sallimissa rajoissa on eduksi. Hevonen valitsee itse yleensä sopivan määrän liikuntaa, jos se laitetaan tarhaan. Kun hevonen on hoidettu nesteytyksin ja kipulääkkein, saa se lähteä liikuskelemaan. Pihatto tai katoksellinen tarha olisi paras ratkaisu, mutta jos sellaista ei ole, voi hevosta vaikka talutella.”
Tupamäki kannustaa lihaskramppisyndroomasta toipuvan hevosen testaamiseen ennen kilpailuvauhtisia treenejä.
”Hevosesta otetaan ensin putki verta lihasarvojen tutkimusta varten, sitten ajetaan reipas intervalli- tai hiittilenkki treenivaiheeseen sopivalla teholla. 2–6 tunnin kuluttua otetaan uusi verinäyte samoja lihasarvoja varten. CK-arvojen maltillinen nousu toiseen verinäytteeseen, esimerkiksi 300:sta 700:aan, kertoo lihassolujen tervehtymisestä. Rajumpi nousu, esimerkiksi 300:sta yli 1500:aan, on merkki edelleen jatkuvasta lihaskudoksen vauriosta.”
Lue perjantain 15.1. Hevosurheilusta 75-voittaja Brisendasta, jonka rutiinit muutettiin lannehalvaukseen sairastumisen jälkeen.