Vermon yleisö kuhisi sunnuntaina 16.8.1992. Patrik, joka oli voittanut jo neljä viimeistä ravikuninkuutta, saapui päätösmatkan maalisuoralle johdossa.
Ponseri oli voittanut jo sekä avausmatkan ja mailin keulasta, mutta nyt Anssi Niininen oli oriin ohjissa luovuttanut vetäjän tehtävät jo alkumatkasta Patrikille.
Taktiikka oli ymmärrettävä. Vaikka Ponseri oli ollut kuninkuuskilvassakin mukana jo kaksi kertaa, ei sillä ollut vielä koskaan ajettu kolmen kierroksen vaativaa kilpailua.
”Ajattelin, että Patrik on ainoa hevonen, jota vastaan pitää ajaa”, Anssi Niininen muistelee neljännesvuosisata myöhemmin. ”Lankilla (Risto) taas ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin koittaa ajaa Patrikilla keulassa mahdollisimman kovaa.”
Loppusuoran alussa Niininen käänsi Ponserin Patrikin selästä pois ja Risto Lanki osoitti oikean hevosmiehen urheiluhenkeä.
”Olen aina joskus esittänyt tietokilpailukysymyksen, että arvatkaa, kuka onnitteli minua ensimmäisenä kuninkuudesta. Ripa se oli, hän huikkasi onnittelut jo, kun ajoin Patrikin ohi.”
Lankin reaktio oli nopea, sillä kauaa Ponseri ei vanhan kiistakumppaninsa rinnalla viihtynyt, vaan hurahti aivan omaa kyytiään maaliin.
Yleisöltä uusi kuningas sai riemukkaan, arvostavan ja lämpimän vastaanoton. Sympaattista pikkuoria oli pidetty jo yhtenä kappaleena pitkässä teoksessa ”Menetettyjä varsalahjakkuuksia”, mutta nyt se oli ensimmäinen kriteriumvoittaja, jota juhlittiin myös ravikuninkaana – ja tätä kirjoitettaessa edelleen ainoa.
Eräs legendaarinen henkilö varmasti katseli Ponserin ja Anssi Niinisen juhlintaa erityisen suopein silmin. Hän näki ennustuksensa viimeistään nyt todistetun todeksi.
Kun yli parikymmentä vuotta aiemmin nuoren Niinisen koulutodistus ei ollut hyvyydellään tunteita kohottava, oli hän marssinut hyvin tuntemansa, yhdeksän kuninkuutta ajaneen Kaarlo Partasen tykö.
”Ypäjän Hevostalouskouluun teki mieli, mutta pelkäsin, ettei minun koulutodistuksellani ole sinne asiaa. Pyysin Kaarlolta suositusta liitettäväksi hakemukseen. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, näppäili hetken kirjoituskonetta yhdellä sormella, irrotti paperin, vetäisi nimensä alle, ojensi sen minulle ja kysyi, että kelpaako tämä.”
Suositus oli lyhyt, mutta ilmeisen tehokas, sillä Ypäjälle Niininen hyväksyttiin. Siinä luki: ”Miusta tuntuu, että tästä pojasta voisi tulla hevosmies. Kaarlo Partanen.”
Iitissä syntynyt Anssi Niininen oli käynyt pitkän polun Vermon juhlituksi sankariksi. Hänen isänsä Alvar Niininen elätti perhettä pienviljelyllä ja savotta-ajolla. Hänellä oli aina kolme – neljä savottahevosta, joista yhdellä hän ajoi itse, muilla oli palkatut ajurit. Työ oli kovaa ja hevoset vaihtuivat taajaan.
Viikot isä viipyi savotassa ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Anssin varhaisin hevosmuisto onkin, kuinka hän jokainen pyhäaamu kirmasi talliin katsomaan, minkä värisiä hevosia siellä tällä kertaa on.
Kun isä ei ollut viikolla kotona, hilpaisi alta kouluikäinen Anssi usein Kaarlo Partasen pakeille. Katseli hevosia tai kipusi Partasen talon vintille, jossa tämä suoritti kirjallisia töitä.
”Könysin hetekalle istumaan”, Niininen hymähtää. ”Hän kirjoitti siihen aikaan Hevosviestiin ja luki sitten aina jutun minulle. Kysyi muka mielipidettäni, että voiko tätä julkaista.”
Vaikka Anssi näki vuosien 1958–1961 kuninkaan Ero-Lohkon kotioloissa, ei hän päässyt todistamaan mitään sen neljästä seppeleestä paikan päälle.
”Isä kävi kaikki kuninkuusravit, mutta ei se minua ottanut mukaan. Ne oli ukkojen juttuja silloin, ei poikasten.”
Perhe muutti, kun Alvar Niininen osti Kymijoen rannassa sijaitsevan tilan, jossa oli 20 hehtaaria salaojitettua peltoa. Koulu ei ollut Anssin juttu ja hän ajatteli aikanaan jatkavansa viljelystä tällä tilalla.
”Kunnes meiltä paloi navetta. Isä oli kovan koulun käynyt, velkojen kanssa paininut. Hän ilmoitti, ettei enää lähde lisävelkaa tekemään ja myi sen paikan. Se oli alkuun minulle katkera paikka.”
Anssi oli jo ajellut jonkin verran kilpaa isänsä huippujuoksijaruuna Arimalla, ja kun Ypäjän hevostalouskoulu oli käyty, hän meni vielä ennen armeijaa töihin kuululle kymenlaaksolaiselle ravimiehelle, Erkki ”Pitkä” Mäkiselle.
Kello viisi aamulla Niininen lähti kuljettamaan Mäkisen maitoautoa ja iltapäivät treenasi hevosia. Silloin Mäkisellä oli mm. kantakirjaoriit Ero-Vire ja Erhi.
Armeijan Niininen aloitti Vekaranjärvellä, kävi sitten Niinisalossa kengitysaliupseerikurssin ja palveli lopulta alikersanttina Santahaminassa.
”Kun juna jyskytti kauniina kesäpäivänä Niinisaloa kohti, niin yksi pysäkki oli Petäjävesi. Katselin sitä kylttiä ja ajattelin, että mikähän kylä tuokin on. Se tuli sitten hyvinkin tutuksi.”
Armeija-aikaan sijoittui myös ensimmäinen kuninkuusravikokemus. Niininen ja ystävänsä Erkki Ruohonen liftasivat Niinisalosta Vaasan vuoden 1971 kuninkuusraveihin. Samoihin aikoihin hän tutustui eläinlääkäriksi opiskelevaan Antero Tupamäkeen. Tämä puhui isälleen Tauno Tupamäelle, että kohta siviiliin pääsee innokas hevosmiehen alku, joka olisi töitä vailla.
”Tammikuussa pääsin armeijasta, pakkasin Hangon Keksi -laatikkoon kahdet paskaset farmarit ja toppatakin. Niillä eväillä lähdin Petäjävedelle.”
Tupamäki on kautta aikain ollut kuulu hevostalo. Sieltä on lähtenyt suurkilpailuvoittajia kolmen polven valmentamina. Jo Tauno Tupamäen isä Kalle oli hevos- ja ravimies, mutta kilpaili lähinnä paikallisella tasolla. Tauno sen sijaan oli jo valtakunnallinen kuuluisuus, kuten myöhemmin poikansa Risto ja tämän poika Anttikin.
Ensimmäisenä Tupamäen päivänä Tauno laitatti Niinisellä venäläisen Positsian aisoihin.
”Tauno näytti, että lähdet tuota metsäautotietä ja kun tulee isompi tie vastaan, käännyt takaisin”, Niininen muistelee. ”Tamma vei minua kuin viitapiru, reen jalakset osui joskus töyssyssä maahan. Sain pyörähdettyä ison tien laidassa ympäri ja kun tulin pihaan, niin Tauno hymähti, että äkkiä kävit. Sen jälkeen sain ajella vapaasti. Kai hän halusi katsoa, että pysyykö se poika hevosen kyydissä.”
Tupamäen nimihevoset olivat tuohon aikaan Eri-Musta ja Puuteri. Eri-Musta osallistui kuusi kertaa kuninkuuskilpailuun, ja oli parhaimmillaan kaksi kertaa toinen, vuonna 1972 Antero Tupamäen ajamana Porissa ja seuraavana vuonna Tauno Tupamäki ohjissaan Kouvolassa. Puuteri oli kolminkertainen kuningatarkilpailun kävijä ja sillä Niininenkin pääsi ajamaan muutamia lähtöjä.
Tauno Tupamäen opit olivat tietenkin erittäin tärkeitä tulevalle valmentajan uralle, mutta aivan tärkeintä oli kuitenkin Leena Ahosen tapaaminen.
”Se oli elokuun 18. päivä vuonna 1972”, Leena, sittemmin Niininen hänkin, muistaa tarkkaan ensitapaamisen Anssin kanssa. ”Samana päivänä Jyväskylän vanhalla Hippoksella oli ravit.”
Nyt pari on pitänyt yhtä jo 45 vuotta. Leenakin on ravisukua, hänen isällään Eero Ahosella oli hevosia.
”Isä on kotoisin ihan Tupamäen naapurista, kun hän syntyi 1912, oli isovanhemmat vielä Tupamäen torppareita. Isä ja Tauno olivat lapsuuskavereita. Nyt mummulan omistaa Ahosen Jarmo, veljenpoika.”
Jarmo Ahonen on pärjännyt hyvin Niinisten kasvattamalla Passittomalla 23,4a, jonka emänisä on asiaankuuluvasti Ponseri.
Jorma Pesosen juuri rakennettu Killerin ratatalli oli Niinisten seuraava paikka. He asuivat nykyisen ohjastajien pukuhuoneen tiloissa. Pesosen G.A. Scotch ja Niinisen ohjastama Pan Pride ottivat tuohon aikaan talliin useamman kaksoisvoiton.
Suuren yleisön tietouteen Anssi Niininen alkoi kohota seuraavassa pestissään, MI-tallin yksityisvalmentajana. Hevoset kuten Miss Clipper, Frances Gal ja So-So pärjäsivät Käpylää myöten. Tallin toiminta kasvoi ja pian MI-tallille tuli toinenkin treenari. Niininen siirtyi hoitamaan Petäjävedelle maatallia ja Killerjärvellä hevosia valmensi Lapista tullut Tapio Perttunen.
”Maatallilla oli toistakymmentä hevosta, ei sähkövaloja, ei vettä. Talli oli talosta 200 metrin päässä ja sieltä tuotiin vesi. Talvella Leena veti pulkassa poikaa – Marko oli jo syntynyt – ja suksen päällä vesitonkkaa. Taskulamppu hampaissa kengitin hevoset. Nyt tuntuu, että on maailmanloppu, kun yksi vesikuppi on rikki.”
Anssi ja Leena äityvät vuosien jälkeenkin ihmettelemään omaa jaksamistaan ja hevosten pärjäämistä.
”En ymmärrä, miten ne hevoset niin pirun hyvin menivätkin. Käpylässäkin saatoin olla kahdella hevosella ja voittaa kummallakin. Kai ne tykkäsi, kun laskettiin lauma pihalle ja siinä ne treenasi itseään.”
Tilalle ei ollut kunnon tietä ja varsinkaan talvella ei asiaa ollut kilometriä lähemmäs.
”Kuorma-auto jäi tien varteen, päästin hevoset tulemaan irti kotiin ja tulin perässä valjaiden ja kärrien kanssa. Aina ne hevoset sieltä tallin nurkilta löytyi.”
Viimeinen paikka Anssi Niiniselle ennen oman valmennusyrityksen aloittamista oli Bengt Nybondaksen Sten-talli Lapinjärvellä. Nybondas oli Käpylän ja sittemmin Vermon radan puheenjohtaja sekä jonkin aikaa myös Hippoksen puheenjohtaja. Niinisen menestyshevonen tuolloin oli Ehlan Sten. Ori voitti nelivuotiaana seitsemän kertaa ja oli vuoden 1978 Derbyssä kuudes.”
”Bengt Nybondas oli viimeisen päälle herrasmies ja reilu työnantaja. Hänestä jäi pelkkiä hyviä muistoja.”
Oman tallin pidon Anssi Niininen aloitti Kausalassa. Nelivuotias U.L. Uskotus oli tallin ykkösnyrkki. Viisivuotiaana ilman tappiota urallaan kuollut Vilo I oli vuonna 1976 syntyneen suomenhevosikäluokan ykkönen, mutta sitä ei ollut ilmoitettu Kriteriumiin. U.L. Uskotus oli sen suuri etukäteissuosikki.
”Se astui monttuun mäkivedoissa ja siltä venähti jänne”, Niininen kertoo. ”Sanoin omistajalle, että ei tällä voi lähteä Tampereelle. Omistajalla oli povitaskussa valmiiksi kirjoitettu puhe voittajaesittelyyn, eikä pois jättäminen ollut hänen mielestään minkäänlainen vaihtoehto. Kolme minuuttia ennen finaalin lähtöä se poistettiin, ja seuraavana aamuna meillä oli hevosauto pihassa, kaikki VV-tallin hevoset lähtivät.”
Kymenlaakso ei ollut Leena Niinistä varten, hän ei viihtynyt siellä lainkaan ja pariskunta lähti valmentamaan Killerjärvelle. Siellä Niinisen ura alkoi nousta nyt vauhdilla. Kun vuonna 1981 hän ajoi 29 voittoa, tuli niitä 1982 jo 74 ja 1983 hulppeat 103.
”Hevosia oli pahimpaan aikaan neljässä paikassa. Yhteensä nelisenkymmentä. Perttusen Tapsalla oli myös Killerin ratatalli ja molemmat tehtiin pitkää päivää pitkine kilpailureissuineen. Väsyneitä oltiin kumpikin. Tapsa kun lähti etelään, niin hän sanoi, että lähde hyvä mies sinäkin. Kuolet sinä tähän, viittäkymmentä et näe.”
Eikä tätä kiitoa ainakaan hiljentänyt se, että vuonna 1985 Niininen toi radoille nelivuotiaan Ponserin, kaikki vuoden 17 kilpailuaan voittaneen oriin. Niininen oli ostanut Ponserin sen ollessa kesävarsa.
”Mulla oli Ponserin silloin nelivuotias veli Luonnikas treenissä. Se voitti ensimmäisen starttinsa Seinäjoella suurin piirtein puolella suoran mitalla.”
Luonnikkaan ja Ponserin kasvattaja-omistaja Erkki Ahonen oli Niinisen mukana Seinäjoella. Hän kauppaili radan ravintolassa turhaan kesävarsaansa paikallisille.
”Kotiin tullessa Erkki muutamaan kertaan mainitsi, että ei ne Pohjanmaan miehet ymmärtäneet hyvän varsan päälle. Saarijärven kohdalla kun tultiin, niin ojensin käteni, että tässä on ostomies, mitä se maksaa.”
Valmennustoiminnan painopiste siirtyi jatkossa enemmän ja enemmän Uuraisilta ostetulle tallille ja Niiniset rupesivat suunnittelemaan sinne myös taloa.
”Moni omistaja halusi hevosensa maalle, kukaan ei radalle. Killeri koettiin karuksi hiekkaerämaaksi.”
Ponseri oli tuolloin aloittanut jo kilpailemisen ja siitä oli tarjottu varsin miehekäs summa, mutta Niininen ei tarttunut koukkuun. Sen sijaan hän marssi pankinjohtajan luo. Tämä tiedusteli, millä talohankkeeseen tarvittava laina aiotaan maksaa takaisin.
”Sanoin, että mulla on sellainen hevonen, joka sen maksaa. Hän kysyi, että no, minkä arvoinen sellainen hevonen on. Sanoin summan, joka siitä oli tarjottu. Pankinjohtaja sanoi, että myy se hevonen ja tuo ne rahat tänne pankkiin, sitten saat lainan. Minä kuumenin ja hyppäsin pystyyn, millä helvetillä minä sen talon sitten maksan.”
Aivan naapurissa oli SYP:n konttori, joka oli tullut tutuksi vekselin kautta.
”Markon syntyessä Itärannan Osmo ja Ruohosen Erkki takasivat minulle sieltä vekselin pesukoneen ostoa varten. Pojat kirjoitti nimiä alle, ja johtaja sanoi, että jos tämä raha ei mene teiltä ihan kokonaan ryyppäämiseen, niin ostakaa ihmeessä se pesukonekin. Ajattelin, että kokeilen vielä nyt sieltä. Siellä oli sama johtaja, joka sanoi, että siirtäkää kaikki rahat tänne ja tehkää talopakettikaupat, täällä on rahat valmiina.”
Ponseri talon myös sitten lunasti Niinisille, mutta aivan mutkaton oriin ura ei ollut. Viisivuotiaana se loukkaantui. Ori oli hoitajansa Jouko Mäkisen kanssa kylätiellä lenkillä, kun takaa tullut maitoauto säikäytti sen.
”Ponseri lähti viemään siinä maitoauton edessä. Siltä halkesi vasemmasta etujalasta kavio ja sen sisään tuli mystinen vaiva, hermovamma.”
Sekä Antero Tupamäki ja Jukka Houttu paikallistivat vamman, mutta kummallekin oli kysymysmerkki, mitä sille tehdä. Houttu kertoi, että amerikkalainen kaviospesialisti oli tulossa luennoimaan Suomeen, jos tämä suostuisi tutkimaan Ponserin. Tämä onnistui ja Niininen sai kuulla, että tällainen hermovamma oli tavallinen kiitolaukkahevosilla. Ponseri lääkittiin ja jatkoon tuli hoito-ohjeet.
”Siitä se pikkuhiljaa parani. Leena teki valtavan työn, kaviota kylmättiin ja tehtiin sammalkääreitä. Kengitys tehtiin aina kuumakengityksenä. Ihan loppuun asti se oli kilpahevosena sellainen, että usein kun startin jälkeen hiljensi vauhtia, niin tuntui hetken, ettei sitä etujalkaa ole sillä ollenkaan. Viiden minuutin päästä siinä ei ollut taas mitään. En tiedä, että jäikö se sille päähän, että se vaistomaisesti varoi sitä rasituksen jälkeen.”
Viisivuotiaasta eteenpäin Ponseri kilpaili katkonaisesti ja vaihtelevalla menestyksellä, tuskin kukaan uskoi, että se enää lunastaisi lupauksia, jotka se oli nelivuotiaana asettanut. Vasta kymmenvuotiaana alkoi valoa näkyä tunnelin päässä, ja seuraavana vuonna 1992 se kimmahti Suomen ykköshevoseksi.
Oikeastaan voidaan nimetä tarkka aika Ponserin comebackille. Kaustisen karmeassa kurakelissä 21.3.1992 ori voitti 20-kertoimisena yllättäjänä. Olosuhteita kuvaa voittoaika 35,4, lämminveristen kovimman lähdön voittaja oli tuolloin Archie Kemp 26,6a.
Tämän jälkeen Ponseri ei enää yllättänyt ketään. Sillä oli parhaimmillaan yhdeksän voiton putki, huippuina ME-aika 20,4a Mikkelissä ja Vermon kuninkuus. 1993 ori voitti historian ensimmäisen Suur-Hollolan, mutta Lappeenrannan kuninkuuskilvassa tuli yllättävä epäonnistuminen suursuosikkina. Avausmatkalla tuli hylkäys pitkästä laukasta, kaksi muuta lähtöä se voitti.
”Se ei monta kertaa elämässään laukannut, kaikki oli lähtölaukkoja. Kun se ei ollut laukkuri, niin ei se osannut antaa sitä pois.”
1994 Ponseri oli Elitkampenin ensimmäinen suomalaisvoittaja ja voitti kuninkuuskilvan kaksi ensimmäistä matkaa, mutta jäi maratonin viidennen sijan myötä kokonaiskilpailussa hopealle. Vielä kaksi seuraava vuotta Ponseri jatkoi aivan huipun tuntumassa, mutta nyt radoille oli tullut uusi superhevonen, joka noukki kaikki parhaat palat, Viesker.
Anssi Niininen haroo harvaksi käyneitä hiuksiaan ja joutuu ottamaan silmälasit pois pyyhkäistäkseen silmäkulmaansa, kun puhe kääntyy Ponserin menehtymiseen 23-vuotiaana suolikierteeseen ja oriin merkitykseen heidän perheelleen.
”Haikein mielin sitä ajattelee. Tietysti siinä on taloudellinen puoli, se oli lottovoittoa parempi, raha ei tullut kerralla, vaan pikkuhiljaa. Perttusen Tapsa tiesi, miten ollaan pers’aukisina kituutettu. Hän sanoi kerran, että aina kun menet talliin, niin kumarra syvään Ponserin karsinan edessä.”
”Sitten kun se oli vielä niin hieno ori, aina hyväntuulinen ja valmis palvelemaan. Suomessa on satoja kovempia hevosmiehiä kuin minä, eikä ne ole ikinä saaneet tuollaista hevosta.”