Blogi – H-aaveratsastaja

Ratsastajasta montéohjastajaksi

Olin kuusivuotias, kun äitini vei minut talutustunneille paikalliseen ratsastuskouluun. Sitä herkkua kesti useampi vuosi, koska äitini itse pelkäsi todella paljon hevosia eikä sen takia uskaltanut päästää minua etenemään ratsastajana. Minun kasvettuani joitakin vuosia alkoivat kuitenkin palaset loksahdella kohdalleen, myös äidilläni. Aloin saada enemmän vastuuta ja kohta jo kilpailinkin ratsastuskoulun hevosilla esteitä. Tiesin jo silloin, että vauhti tulee olemaan se mun juttu.

Todella opettavaista tuossa ajassa ja olosuhteissa oli se, että jos meinasi ratsastaa, piti tehdä töitä. Monet viikonloput taluttelin talutustunneille hevosia, jäin omien tuntieni jälkeen ruokkimaan hevosia sekä hoidin koulun hevosia. Opin jo nuorena vastuuta ja olinpahan kuulemma pois piruuden teosta. Tuntuu, että sellainen ”tallityttökulttuuri” on nykyään vähentynyt.

Jossain vaiheessa tuli sellainen murroskohta, jolloin piti hommata oma hevonen. Se ei ollut meille ihan itsestäänselvyys, sillä ratsut olivat todella kalliita. Yhdeltä markkinasivulta kuitenkin löysin itselleni todella sopivan tamman. Se oli entinen ravuri, joka ei tietenkään ollut ehkä se ihannehevonen monenkaan mielestä. Se kuitenkin ostettiin meille, ja yhdessä opeteltiin monta asiaa. ”Klasulla” minä opettelin myös ajamaan. Silat saattoi just sattua oikein päin selkään, mutta virheiden ja joskus tuurinkin kautta sitä vain oppi.

Ammattikouluun mennessäni omasta hevosesta oli pakko luopua, mutta ravikärpänen oli ehtinyt puraista. Ravurilla ratsastaminen oli niin erilaista verrattuna ratsulla ratsastamiseen. Se vauhti, suoraviivaisuus sekä sellainen erilainen ratsastajan ja hevosen yhteistyö viehätti tosi paljon. Eikä aikaakaan, kun olin ohjastuskorttikurssilla. Oli ilmeisesti aika kova polte saada kortti, koska kuljin ajolupakurssilla Kajaanista Ouluun. Olen todella kilpailuhenkinen ja aina, ihan sama mitä olen harrastanut, olen halunnut kilpailla. Kilpaileminen tuo harrastukseen tavoitteellisuutta ja siksi minulla yleensä aina onkin jokin tähtäin mihin pyrin. Monté on ollut todella sopiva laji, koska siinä monessakin tilanteessa mitataan kuka on kuka. Laji vaatii hyvää fyysistä kuntoa sekä samalla tekemään taktisia päätöksiä ja ratkaisuja, jotka voivat osottautua oikeiksi tai pahimmillaan todella vääriksi. Olen kuitenkin huomannut sen, että näin kovassa kilpailuvietissä on myös ne huonot puolensa. Olen todella kova jännittäjä ja se on enemmän itsensä kiduttamista kuin nauttimista.

Monté on laji, johon monet nuoret raviharrastajatytöt voivat kehittyä tai vaihtoehtoisesti voi kulkea minun kulkemani polun. Se polku on tuonut eteen monta mietinnän ja harkinnan paikkaa, mutta olen todella ylpeä aikoinaan tekemistäni ratkaisuista. Olen sitä mieltä, että kovalla työllä, tulitpa mistä vain lajista, kaikki on mahdollista.

Vielä palatakseni äitiini. Hän on uraltani nähnyt vain kolme montékilpailua. Hän vielä tänäkin päivänä pelkää kovasti hevosia, eikä uskalla katsoa lähtöjäni. Kerron silti aina silloin tällöin miten kilpailuni ovat menneet.

J