Blogi – Pesupaikka

Rakkauden laiva myrskyssä

“Kyse on vallanhalusta. Henkilökohtaisista kaunoista. Vanhoista sanomisista ja sanomatta jättämisistä. Epäpätevyydestäkin”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Varoitus: kolumni sisältää esimerkiksi hartauskirjoituksista tuttua lapsellista symboliikkaa.

Joskus kauan sitten, Hippos-lehden haastattelussa, Mikael Forsténilta kysyttiin, suosittelisiko hän lapselleen uraa urheilussa. Hän vastasi silloin, vielä lapsettomana, jotakuinkin niin, että hän suosittelisi yksilöurheilua, jolloin päätökset saa tehdä itse. Nyt Forstén on puheenjohtajana joukkue-urheilupaikassa, liiton laivan ruorissa.

Iso laiva kääntyy hitaasti, Forstén on sanonut moneen kertaan. Se on totta.

Yhtä totta on se, että myrsky heittelee isoakin laivaa, ja että kapina laivassa voi olla kohtalokas sekä laivalle, että sen kapteenille. Verenhimoiset hait eivät ehkä sentään seuraa paattiamme, mutta kaikenlaiset vanhat merihirviöt sitä pyrkivät heiluttamaan. Ja koko rannikollinen hylkeitä hytkyy vieressä haukkumassa ja nauramassa, sillä maalla ollaan viisaita, kun merellä on ongelma.

Liiton juuri eronnut toimitusjohtaja ei varmaankaan arvannut, millaiseen miehistöön hän astui. Ratsastuksen julkisuuskuva on hevosten leppoista laumaelämää, hallittua tanssahtelua kouluaidoissa, hienostunutta pukeutumista ja hymyileviä lapsia shetlanninponeineen. Mitä me olemme? Superrikkaita ja umpiköyhiä. Liikaa töitä tekeviä ja turhaa aikaansa netissä möyhääviä. Suurisuisia ja salakavalia. Teräviä, analyyttisiä ja umpityhmiä jankkaajia. Sellaisia jotka huutavat perkele ja juurtuvat maahan, kun 600 kiloa vyöryy kohti. Sellaisia jotka voivat laittaa nopeasti kuluvaan harrastusvälineeseensä jonkun toisen viiden vuoden palkan. Ei tässä tarvitse hullu olla, mutta se auttaa, on tallinpitäjien mielilauseita, eikä se ole vain vitsi. On aivan varma, että aika monessa paikkaa on helpompi olla ”yhdessä”, kuin tässä intohimoisessa ratsastusyhteisössä, ratsastajien alkukantaisessa heimossa.

Keskustella pitää, ja vähän riidelläkin pitää. Näin valistuneena sivustakastojana yksi asia keskustelussa tuntuu vääristyneen. Ihmiset luulevat, että liiton laivassa on kulta-aarre, josta kukin kähmii kalleuksia jo ennestään kultakolikoista pullisteleviin taskuihinsa. Että kyse on rahasta ja eduista.

Ei ole.

Kyse on vallanhalusta. Henkilökohtaisista kaunoista. Vanhoista sanomisista ja sanomatta jättämisistä. Epäpätevyydestäkin.

Silti toiminnan moottori on rakkaus lajiin ja liittoon. Tähän vähän hulluun laivaan. Vanhalle viiksinokkaiselle perämiehelle suhde SRL:n on jo pituudeltaan kolminkertainen keskivertoiseen avioliittoon verrattuna. Vanha kapteeni kiipesi mukaan liiton laivaan jo nöösipoikana, ja koko vanha miehistö on hänen ystäviään, heidän kanssaan laivaa on pidetty merikelpoisena vuosikymmenet. Rakkaus se ajaa uuttakin kapteenia. Kunnianhimo, halu saada vähän rapistuva paatti taas kääntymään pullein purjein aaltoja päin.

Nyt purjeet ovat repaleiset, ja pohjakin vähän vuotaa. Miehistö on saatava kokoon, ja kurssi tarkistettava. Mutta kyllä se siitä. Rauhaisa satama ei odota liiton laivaa ikinä, eikä pidäkään.

 

Miia Lahtinen

Tauti, joka harvoin paranee

“Hevoselle ei voi valehdella, eikä valehtele takaisin; se opettaa rehellisyyttä”, Marjut Andérsen kirjoittaa.

Se on se kaikkein ihanin hulluuden muoto eli hevoshulluus.

Se voi muuttaa muotoaan moneen eri suuntaan, riippuen siitä, millaisten muiden hullujen kanssa seurustelee. Jos pääsee itseään parempaan seuraan, josta saa rajattomasti tietoa, tauti vahvistuu ja muuttuu vakavammaksi vuosi vuodelta. Joillekin se aiheuttaa elinkautisen. Kaikille se aiheuttaa rahan mystistä katoamista mustaan aukkoon, joka vain äärimmäisen harvoin sylkäisee sisuksistaan palautusta.

Miksi se sitten on niin hieno juttu? Miksi hevosen ulkonäkö tekee ihmisen sielulle hyvää, kuten Winston Churchill on sanonut? Miksi hevonen on meidän mielestämme niin kaunis ja vetovoimainen? Myös se takkuinen, pullea ja yltä päältä kurainen poni?

Se on varmaan se katse… ja se lämpö… ja se lempeä puhallus poskella… ja se haju.

Ehkä se on jotain, mitä parhaasta naispääosasta Oma Maa -elokuvan perusteella palkittu näyttelijä Oona Airola sanoi kiitospuheessaan Jussi Gaalassa: ”…kiitos Vapun-Tähti taivaisiin, mun rakas hevonen joka ei ole täällä enää, joka opetit mulle elämästä kaiken olennaisen.”

Vaikka edellä oleva on aika vahvasti lausuttu, se on kuitenkin ihan perimmäisten kysymysten ääreltä.

Hevoselle ei voi valehdella, eikä valehtele takaisin; se opettaa rehellisyyttä.

Se myös opettaa käsittelemään vastoinkäymisiä, sillä niitähän hevosten kanssa riittää ja surua, koska ne useimmiten elävät lyhyemmän elämän kuin me. Jos kohtelemme sitä oikein, se jakaa rajattomasti kiintymystä, joka ei ole lipevää mielistelyä, ja olemalla parempi kuin muiden hevoset se voi jopa kohottaa itsetuntoamme, joka on aivan sallittu tavoite.

Pitääkö kuitenkin olla huolissaan? Kyllä pitää. Minua huolestuttaa, miten hevonen joskus joutuu ihmisen tahallisesta tai tahattomasta tiedon puutteesta tilanteisiin, missä sillä ei ole hyvä olla. Nuo hevosta huolestuttavat tilanteet eivät liity hevosen urheilukäyttöön, tätiratsastajiin, puskapelleihin, teiniprinsessoihin tai miljonääreihin, mutta siitä huolimatta edellä mainitut määreet on liitetty kyseisiin ihmisryhmiin stereotyyppisesti. Jokainen noista tyypeistä on kuitenkin alun perin joutunut hevosen lumovoiman uhriksi, ja jokainen on yrittämässä parastaan pilkkapuheista huolimatta.

Minä olen aina uskonut tiedon valtaan (siksi olen besserwisser ja narsisti, ihan omalla luvallani). Jo hulluuteni alkumetreillä halusin tietää kaiken, mitä hevosesta on dokumentoitu; luin jopa lapsille tilatun Hevoshullun. Edelleen luen ja katson mitä tekevät ne, joiden hevoset haluavat tehdä ihmiselle parhaansa. Sen näkee hevosen olemuksesta, sitä ei voi olla huomaamatta, jos osaa katsoa sydämellä niin kuin Pikku prinssi.

Puskissa lymyää valitettavasti myös ilkeitä ja kaunaisia ihmisiä, joiden puheet ja kirjoitukset likaavat myös hevosen mainetta. Sitäkö hevonen ansaitsee? Eikö hevonen ole oman ihanan hevosiin hurahtaneensa arvoinen? Sen hevoshullun, joka ei halua taudistaan parantua?

Eikö meidän velvollisuutemme ole olla hevostemme arvoisia, lempeitä, viisaita ja fiksuja?

Marjut Andersén

Ratsastusvaikuttaja

Konmarita tallisi

Kuuluuko talliin muuta kuin hevonen ja välttämättömimmät tarvikkeet? Ja miten määritellään ”välttämättömin”?

Konmaritus on jo monta vuotta vanha asia, ehkä talleillakin loppuun kaluttu. Google kertoo kuitenkin toista. Haku konmaritus ja hevosharrastaja tuo ensimmäisenä Vauva-lehden keskustelu kahden vuoden takaa otsikolla ”Miksi koira- ja hevospiirit on sellaisia kirjoittamattomien sääntöjen ja ilkeän käytöksen viidakoita?” Toinen kertoo hevosharrastajajulkimon ulosottoveloista.

Tästä pääteltäköön, että talleilla ei ole paljoa olisi paljon konmaritettu. Silmät kertovat samaa.
Sitä paitsi uudempi trendi kuolinsiivous tuntuu tallien kohdalla jotenkin tosi oudolta. Jos kuolisin, haluaisin kyllä, että kuka tahansa löytäisi hevoselleni myslipussin ja sopivan riimun. Ehkä koulukritiikkipapereita voisi heittää poiskin.

Koska me heppaihmiset emme tiedä kaikkea sitä, mitä naisen pitäisi tietää, kerrataan konmaritus nopeasti Tarkkamarkka-nettisivun Markus Ossin avulla: Konmarittaja ymmärtää, että varastoiminen ei ole ratkaisu, esineistä eroon pääseminen on. Siksi meidän on otettava jokainen esine vuorotellen käteemme, ja säilytettävä vain ne, jotka säteilevät iloa. Siisti koti selkeyttää ajatuksemme ja siistiminen lisää itseluottamusta, sillä valintojen tekeminen tekee meistä itsevarmempia.

Konmaritus tallilla ei ole pelkästään helppoa. Pitäisi aloittaa vaatteista, ja laittaa ne kaikki yhteen kasaan. Kasamme on valtava, ja usein myös likainen. Piehtaroitu loimi ei tee ketään onnelliseksi, mutta emme voi pitää hevosta alastikaan. Harvemmin tallikengätkään sädehtivät.

Mutta myönnetään, toimisihan se. Moni tavara on ehtinyt jo täyttää tarkoituksensa elämässämme, ja niiden on annettava mennä. Pintelit, rasvat, apuohjat, sadelahkeet – niin paljon kaikkea turhaa! On ihme, ettei konmaritusta ole kirjattu ylös täysihoitotallien asiakkaiden velvoitteisiin. Ajatelkaa kisakaappia, jossa olisi vain muutamia tarpeellisia ja iloa tuottavia esineitä, ja mieltä puhdistava siisteys ja avaruus.

Jos katsomme totuutta silmiin, konmaritus olisi monilla tarpeen hevostenkin suhteen. Jännevammaisten ja SI-niveltään oirehtivien kohdalla ei ole tarpeen edes miettiä. Niiden tehtävä on meidän elämässämme täytetty. Kiitämme siitä, annamme mennä.

Muiden hevosten kohdalla on vaikeampaa. Tuottaako meille iloa hevonen, jonka harjoitusravi, vaikea suu ja mielikuvituksen pikku-ukot tekevät päivistämme vaikeita? Unelmissamme toki voitamme sillä vielä ruusukkeen, mutta sekin lärpäke meidän on joka tapauksessa konmaritettava pois.

Toisaalta, jos alistamme hevosemme konmaritukseen, sama on tehtävä koko muulle elämälle. Terve menoa kehno työpaikka, et tuonut iloa! Terve menoa aviomies, et enää sädehtinyt! Rivarinpätkä, kiitos, mutta et ole jatkossa osa elämääni!

Tästä eteenpäin on vain yksinkertainen, kauniisti kuivitettu karsina, minä, hevonen ja kymmenisen lempisatulahuopaani. Tiedättekö, sekin tuo itsevarmuutta, kun huomaa todella rakastavansa jokaista hankkimaansa törkeän kallista hevosvarustetta ja saavansa iloa juuri niistä!

Miia Lahtinen