Blogi – Pesupaikka

Me kaikki olemme jo siellä

Pohjat puhuttavat, ja kenkäpakkokin.

Ihmisellä on tapana karttaa pohjaa kuin ruttoa. Käsite ”pohjalla olo” on synonyymi kokonaisvaltaiselle rappiolle. Kuitenkin me kaikki olemme jo siellä. Tämä tosiasia on hyväksytty vaivihkaa, sillä niin monenlaisia hidasteita täydellisen tuhon välttämiseksi täällä pohjalla temmeltämiseen on keksitty. Tämä koskee niin hevosia, ihmisiä kuin autoja.

Fyysisessä todellisuudessa pohja tarkoittaa maapallon pintaa. Näihin aikoihin hevosille määrätään kenkäpakko. Pohjalla ollaan, vaan ei ihan turvallaan vielä.

Totopelaajien spekulointi siitä, millä hevosella on kengät ja millä ei, ja onko tieto ajantasaista, vapauttaa aikaa minuuttimäärin per lähtö. Jahkailua kenkäpakko ei poista. Joku juoksee nopeammin kengät jalassa kuin ilman, ja millaiset ne ylipäätään mahtavat olla? Totoamiseen olennaisesti liittyvä sadattelu vaihtuu kärryjen ja korvapallojen vahtaamiseen.

Hevosista on pidettävä huoli, mutta ihmisyyteen sopii pieni riskinotto. Näin ollen laki vaihtaa autoon talvirenkaat on muutettu säätilan huomioivaksi suositukseksi. Se, kuinka liukas keli määritellään, tulee aiheuttamaan eripuraa kuin taidearvostelu. Jos on ajellut perjantai-iltana kesäkeleillä mökille ja sunnuntaiaamuna on routa, kuinka menetellä?

Kansalaisten, etenkään vanhusten, ei haluta joutuvan rähmälleen, joten heille suositellaan kenkiin liukuesteitä. Tai siis tämä on tietenkin naamioitu operaatio pitää vanhukset pois terveyskeskuksista ja hoitolaitoksista. Tuskinpa kukaan päättäjä on kokenut sieluntuskia eläkeläisen lonkkamurtuman takia.

Hiihtäjien syvissä vesissä, tai paremminkin syvissä hangissa, liukasteleminen on saanut ympäristöväen liikkeelle. Joku siellä metsässä taas menee! Äkkiä perään tarkkailemaan. Hiihtäjiltä ollaan kieltämässä fluoripohjaiset suksivoiteet, ettei pohja muutu entistä pohjemmaksi, maaperä mustemmaksi. Hyi sentään! Suksiin on hinkattava biopohjaista liukastetta ja hidastetta, tai otsikoissa nähdään!

Ilmailualalla hieno lento on mennyt mönkään, jos slow landing on töpeksitty. Pää pilvissä voi todellakin seikkailla, mutta vain hetkisen. Paluu todellisuuteen, pohjalle, on tehtävä taiten, siten, ettei ympäristön vaihdosta 10 000 metristä nollarajalle juuri huomaa.

Islamissa on älytty, missä todellinen pohja on. Se ei ole naisten aviorikoksissa, naisten aviottomissa lapsissa, rakkausavioliitoissa, pilapiirroksissa ja sianlihassa. Todellinen helvetti on kengän pohjassa, jonka näyttäminen toiselle ihmiselle on pahin solvaus, mikä muslimimaissa tiedetään. Vääräuskoisia ja heidän kuviaan lätkitään kengillä, kasvojulisteita levitetään kadulle ja naamojen yli kävellään.

Hevosenkenkä tarkoittaa absurdisti myös onnea. Liekö Keskisen kyläkaupassa Tuurissa kenkä ollut väärin päin ja onni valunut pois. Yt-neuvotteluilta ei sielläkään ole säästytty. Sakaroiden on osoitettava ylös. Uskokoon ken tahtoo.

Korkeushyppääjä, pituushyppääjä ja aitajuoksija ottavat vauhtia pohjalta. Lapset opetetaan ensin uimaan käsipohjaa. Menestyjää opastetaan pitämään jalat maassa. Kaikki tietävät, että vain muistamalla pohjan olemassaolon ymmärtää, mihin pysyvä pärjääminen perustuu. Pohjalta ponnistamiseen. Muuten voi astua tyhjään.

Jos maan vetovoima lakkaisi yhtäkkiä olemasta ja alkaisimme leijua, se olisi Telluksen loppu. Pohjalla on turvallista. Kukaan ei voi pudota sieltä. Näin ollen käsitys, että vain elämän murjoma hulttio päätyy pohjalle on täysin väärä.

Suurimman osan elämästään ihminen on tarkoitettu taapertamaan pohjalla. Me kaikki olemme jo siellä.

 

Kreetta Onkeli
Kirjailija ja kolumnisti

Ammattimaisuus on hyvinvointia

Olen nyt kolme vuotta peräänkuuluttanut ammattimaisuutta ratsastukseen. Miksi?

Siksi, että ammattimaisuus on yhtä kuin hyvä ratsastus. Ja hyvä ratsastus on hyväksi hevoselle, se on hevosen hyvinvointia aivan konkreettisesti.

Ammattimaisuus yhdistetään mielikuvissa toisinaan vääriin asioihin. Mutta ammattimaisuus ei ole yhtä kuin kovuus. Ammattiratsastaja voi olla kova itselleen, sillä esteratsastajan elämä on hyvin kurinalaista ja täynnä samanlaisina toisiaan seuraavia rutiineja, mutta ei hän ole kova hevoselle. Hän ei ole kova hevoselle jo pelkästään siksi, että siitä ei ole mitään hyötyä.

Minulle ammattimaisuus on sitä, että tehdään kaikki tarpeellinen, mutta ei mitään turhaa.

Kaikki ovat varmasti nähneet, miltä se näyttää, kun ammattiratsastaja on satulassa. Se ei näytä oikeastaan miltään, sillä ammattiratsastaja on aikaa sitten oppinut, että hevoselle on annettava vapaus häiritsemättä tehdä ne asiat, joita siltä toivotaan.

Ammattilainen tietää, että sen minkä hevonen tekee mielellään, vain sen se tekee hyvin. Jos hevonen joutuu fyysisesti ja sen seurauksena psyykkisesti sille liian vaikeisiin tilanteisiin tai kokee, että satulassa istuja jättää sen tilanteessa yksin, tai jos se pelkää oman turvallisuutensa tai hyvinvointinsa puolesta, se alkaa vääjäämättä jännittää. Silloin peli on lähestulkoon pelattu!

Huippu-urheilu edellyttää hevosta, joka ei jännitä kropastaan, vaan antaa koko kroppansa ratsastajan käyttöön. Kansainvälisissä ammattilaispiireissä kilpaileminen on niin vaikeaa, että sellaista tasoitusta ei vain voi antaa vastustajille, että lähtisi radalle vastahakoisella ja kireällä, puolustuskannalla olevalla hevosella.

Rento, happy hevonen on ratsastettu niin, että sille on helppoa kantaa ratsastaja, koska huipputasolla pystyy suorittamaan hyvin vain, jos satulan alla on rento, happy hevonen.

Väkivalta alkaa, kun osaaminen loppuu. Tämä on vanha, monissa liemissä keitetty ja koeteltu sanonta, joka pitää edelleen paikkansa. Väkivaltaa vain on monenlaista. Itse väitän, että huono ratsastus on aina jonkinasteista väkivaltaa hevoselle, ihan siinä missä liiallinen raipankäyttökin, vaikka ratsastaja itse ei ehkä sitä väkivallaksi tunnistakaan.

Totta kai välillä näkee isojenkin kisojen verryttelyssä ratsukoita, joiden kohdalla näyttäisi siltä, että osaaminen on kortilla tai ainakin on meneillään ratsastajan huono päivä. Aivan säännönmukaisesti väitän, että sellainen ratsukko, joka verryttelyssä tulee repivästi esteelle tai jonka tekemisestä huokuu väkivaltaisuus, tekee hetken päästä huonon esityksen myös varsinaisella kilparadalla.

Virheet tulevat siksi, että hevonen ei ole mukana juonessa. Ja se hevonen tarvitaan mukaan juoneen.

Miksi usein juuri ammattiratsastajat ovat niin hyviä kuin ovat? No, aika moni heistä on viettänyt hevosen satulassa kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia tunteja. He ovat ihmisiä, jotka ovat valinneet elämäntavakseen hevoset, koska hevoset ovat juuri sitä, mitä he kaikkien asioiden joukosta haluavat maailmassa tehdä.

Mikael Forstén

SRL:n hallituksen puheenjohtaja, esteratsastaja

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Hevosurheilussa viime perjantaina

HIHS-elegia

Vuonna 2018 saatiin jännittää Anna-Julia Kontion menestystä Helsinki Horse Show´ssa. Kuva: Leena Alerini.

Miltä tuntuu jouluihmisestä, jolta otetaan joulu pois? Kun sohjoiset illat koulusta tai töistä tai tallilta kävellessä eivät olekaan täynnä toivoa. Kun ei ole mitään palkintoa odottamassa. Kun harmaus ja märkyys jatkuvatkin pidempään kuin ennen, ilman joulun pysäyttävää kosketusta.

Miltä tuntuu, kun ei kirjoiteta lahjalistoja? Ei mietitä, mitä kaikkea tarvitaan, eikä mietitä, mitä kaikkea halutaan. Ei juosta läpi tarjouksia, eikä hipelöidä itselle liian kalliita uutuuksia. Kun ei kanneta ylpeinä isoja muovikasseja, jotka tuovat lämpöä omaan sydämeen ja rakkaan hevosen iholle.

Miltä tuntuu, kun ei otetakaan joulupöydästä vielä yhtä lautasellista sitä ruokaa, jota ei syödä kuin kerran vuodessa? Joka ei välttämättä ole kovin hyvää, mutta joka kuuluu asiaan, koska sitä nyt syödään jouluna, mutta se yksi kerta vuodessa riittää hyvin.

Miltä tuntuu, kun suku ja ystävät eivät kokoonnu yhteen? Kun ei matkusteta kaupunkiin ja keskustaan. Kun ei nähdäkään kaikkien tuttujen kanssa ja puhuta tyhjänpäiväisyyksiä ja iloita siitä, että tavataan, niin kuin joka vuosi on tavattu.

Miltä tuntuu, kun jouluiltana emme istukaan katsomassa maailmancupin luokkaa ja ole yltäkylläisen onnellisia siitä urheilun kokonaisuudesta, jonka parissa olemme saaneet yhden lokakuun viikonlopun viettää.

Kallistahan se on, ja vaivalloista ja stressaavaakin. Siksi moni kokeilee vaihtoehtoisia tapoja, joulussa ja Horse Show´ssa. Ehkä viettää HIHS-joulun tallikavereitten kesken kotona, ilman hössötystä ja lompakon ohenemista. Avaa vain telkkarin ja nauttii tunnelmasta. On aina niin hyvät kommentoijat, ja sitä on jotenkin niin mukana. Voi katsoa, että vau, kuinka kaunis heppa. Kuinka hieno ratsastus! Ja kuinka typerää ahnehtimista tuolla, joka saikin palkkansa, pudonneen puomin tai vaihtovirheen.

Tänä vuonna emme saa valita, sillä HIHS on otettu meiltä pois. Meille on selitetty kuin lapsille, että ei saa surra, että totta kai se on otettu pois, ja mitään muita vaihtoehtoja ei tietenkään ollut, että onhan teiltä otettu kaikki muukin pois. Että koska maailma ei ole enää ihan ennallaan, älä sinä sure heppojen hyppykilpailua, tuossa maskissa on muutenkin vaikea hengittää.

Ja koska olemme suomalaisia, me nyökyttelemme. Olemme tottuneet juhannukseen, jolloin kokko ei syty, koska sataa vettä kuin saavista kaataen. Olemme tottuneet surkeaan vappuun ja surkeisiin kesäfestareihin, ja hevosihmisinä myös siihen, että oikein minnekään ei saa aikaiseksi lähdettyä. Mutta juuri siksi meidän olisikin pitänyt saada pitää suuri, yhteisöllinen sisätapahtumamme, jonka kohtalon sinetöi juuri se, että se on suuri, yhteisöllinen sisätapahtuma.

Kyllä me silti tämän kestämme, niin kuin kestämme kaikki omat puomit, rikkimenneet keskiravit, hajonneet jänteet, kaviopaiseet, hukkuneet alkiot ja uuden loimen, jossa on palkeenkieli.

Ja hei, tänä vuonna ei olisi kuitenkaan tullut joulupukkia, joka tässä kömpelössä allegoriassa olisi maailmancup-luokan suomalaisratsastaja, ja olisi antanut meille meidän jokavuotiset hengenpidätyksemme ja huokauksemme.

Joulupukki onnistuu toki paremmalla prosentilla, mutta siitähän se urheilun jännitys tuleekin. Toivottavasti saamme kokea sen edes ensi vuonna.

Miia Lahtinen

Toimittaja