Blogi – Pesupaikka

Kesä on ihmisen ja hevosen parasta aikaa

Miehikkälän orilaitumen avajaiset sunnuntaina 3. kesäkuuta 2018. Kuva: Hanna Laakso

Hevosihmisen kesä on aivan huippu, kirjoittaa Katja Ståhl. Kuva: Hanna Laakso

Ihanaa, nyt se kesä alkoi! Hevoset pääsevät vihreälle ja saavat irrotella isoilla laitumilla oikein kunnolla. Sitä voisi seurata loputtomiin. Kakkojakaan ei tarvitse enää korjailla eikä karsinoita siivota. Se on helppoa elämää, ja hevosetkin nauttivat.

Naapurin Sirpaa ei naurata yhtään. Hänen hevosellaan on kesäihottuma, eivätkä sen kaviotkaan kestä laidunelämää. Halkeavat ihan vallan säpäleiksi.

Samaan aikaan toisaalla myös Liisa itkee. Hänen hevosensa on liian ahne laidunelämään. Sanovat, että kyllä se siellä laihtuu, kun heinä vähenee. Eivät ole tavanneet Liisan hevosta. Se ei laihdu. Liisa tuntee niin voimakkaasti huonoa omaatuntoa hevosensa puolesta, että käy itse hieman juoksemassa laitumella.

Kolmannessa torpassa tallinpitäjä vastaa seitsemännen kerran puhelimeen tunnin sisällä. On laittanut Facebookiin ilmoituksen, että laidunpaikkoja tarjolla. Kiinnostuneita riittää, mutta reunaehdot vaikuttavat jo melko harhaisilta. Halutaan, että laidun on maneesin välittömässä yhteydessä, että yöksi pääsee sisään, että satulahuoneeseen/varastoon saa parkkeerata hevosen kaikki tavarat ja vielä että estekalusto on alati käyttövalmiudessa, mikäli tarvetta ilmenee. Ja niin, eihän hinta nouse paljoakaan yli satasen, koska tämähän on laidunpaikka? Ja pääseehän sinne julkisilla Helsingin keskustasta?

Kerrottakoon nyt tässä, että laidun ei rakenna itse itseään. Se ei myöskään lannoitu itsestään, vaikka välillä tuntuukin, että paskaa sataa niskaan. Hevosten juoma- ja kivennäishuolto hoidetaan myös päivittäin ja karanneet villikot palautetaan aitojen sisään. Mikäli hevosella on jokin hätä, omistajalle ilmoitetaan heti. Eikö tästä kaikesta ole ihana maksaa yli satanen? Kyllä on. Sitä, jossa hintaa sisältyy satulahuone, maneesi ja vesiboksi, kutsutaan TALLIPAIKAKSI. Se on eri asia, ja ymmärrettävästi hieman kalliimpi.

Hevosihmisen kesä on aivan huippu. Joka viikonloppu on varaa valita mihin raveihin tai kisoihin lähtisi neuvomaan kilpailijoita aurinkolasiensa takaa. Jos hyvin käy, joku muu ajaa auton kohteeseen (tai etenkin sieltä pois), ja hevosihminen voi ottaa pari neuvoa-antavaa skumppa/olutlasillista antamaan pontta sanoille. Ratojen äärelle kerääntyy iso joukko samanhenkisiä alan kykyjä, ja hevosmaailman asiat pannaan kerralla kuntoon. Lippalakit kertovat mitä merkkiä suositaan ja kynnenaluset millä tasolla ollaan hierarkiassa. Voimakkaasti rajattu rusketus kielii todellisesta sitoumuksesta: näissä vaatteissa mennään, mitkä sattuivat osumaan käteen, eikä auringonottoon ole aikaa. Aurinko iskee siihen, mihin ehtii.

Toisinaan hevosihmisen kesän erottaa talvesta vain se, että vesi ei jäädy. Onkin tärkeää muistaa iloita siitä, mitä meillä on: putket, jotka eivät jäädy, traileri, jonka renkaat pitävät, pihatie, joka ei voi täyttyä lumesta. Myöskään toppavaatteet eivät voi loppua kesken. Usein Suomen kesässä pärjää parilla kevyttoppatakilla ja sadeviitalla. Suomalaisen kesäkengät ovat kumisaappaat tai crocsit. Niihin eivät jumalien vihat osu.

Eläinmaailmakin multiploituu kesäksi. Eikö luonto olekin hieno? On hyttystä, mäkäräistä, polttiaista, paarmaa ja mehiläistä. Käärmeetkin ovat hereillä. Peurat, ketut, sudet, karhut ja ilvekset nauttivat kesästä metsissä aivan kuten mekin. Toisinaan kenties tunnet, kun joku katselee sinua metsässä, vaikka et näe mitään. Kyllä, se saattaa olla vaikkapa karhu! Miten ihanan monimuotoista! Ja jos hevonen sattuu sekoamaan pieneliöistä kuumana kesäpäivänä, voi vaikkapa keskittyä iloitsemaan siitä, että ainakaan se ei liho, koska riehuu itsensä jatkuvasti hikeen.

Oikein hurmaavaa kesää kaikille!

Katja Ståhl
Kirjoittaja on toimittaja, bloggaaja ja tv-kasvo

Sekopäinen kevät

Aina välillä on lähdettävä tallilta pois. Esimerkiksi lääkäriin. Hevosurheilu pääsi seuraamaan tyypillisen hevoskasvattajanaisen vierailua paikallisessa terveyskeskuksessa muutaman valvotun kuukauden jälkeen.

”Hyvää huomenta, rouva! Teillä oli monenlaista vaivaa. Selkäkö oli pahin?”

”Kyllä. Tästä pakaran yläpuolelta juilii. Isälläni oli samaa ongelmaa, ja hänellä oli vino lantio. Minulla lienee sama. Olisi pitänyt laittaa pohjalliset jo lapsena, mutta kun ei huolehdittu. Pakko sanoa sekin, että kun äidilläni vielä oli pitkä selkä, ei yhdistelmässä ollut mitään mieltä.”

”Oletteko yrittäneet venytellä?”

”Kyllä. Nukahdan usein pöydän ääreen läppärin päälle, jolloin koko ylälinja venyy. Mutta ei se mitään auta, koska rakenteeni ei ole optimaalinen suorittamiseen.”

”Niin, tämä nukahtelu oli toinen ongelmanne. Rouva! Torkutteko te!”

Hevoskasvattaja hätkähtää hereille.

”4/6 ulkona! Nupulla vuorokausia 345. Nabab de Reve, Chacco Blue ja Balou! Blup, blup, blup!”

”Rouva te puhutte kielillä. Oletteko ollut pitkään näin sekava? Onko teillä muita mielenterveyden ongelmia?”

”Ei minulla ole ongelmia. Vaikka rakenteessani on sanomista, minulla on vahva takapuoli ja halu mennä. Se vie pitkälle.”

”Pitkälle tai Pitkäniemeen”, lääkäri huokaa hiljaa.

Hevoskasvattaja suuttuu.

”Kuulkaahan lääkäri. Älkää neuvoko minua. Te olette vielä nuori, eikä teillä ole käytännössä mitään omia saavutuksia. Äitinne on tehnyt keskitason kansainvälisen tutkijan uran, mutta toisaalta sekä isänne äidin puolella, että äitinne isän puolella löytyy ihan nollasuorittajaa. Tuolla taustalla minun on hyvin vaikea luottaa teihin. Miksi edes olen täällä? Kotimaassa hyväksytyn jolpin vastaanotolla, vaikka viereisellä yksityisellä asemalla seisoo toinen toistaan kyvykkäämpiä maailmanluokan lääkäreitä?”

”Ok. Katsotaan vielä se näyte, niin pääsette lähtemään. Laboratoriosta kiittelivät ensin hyvästä pakkaamisesta, mutta sitten he alkoivat epäillä, että virtsanäytteenne on sekoittunut naapurin hedelmöitysklinikan kanssa. Näytteenne oli spermaa.”

”Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Olen sekoittanut purkit! Se oli Suomen viimeinen Mr Blue -annos ikinä! Se oli minun matkalippuni Espanjaan, se olisi vienyt vain kahdeksan vuotta, kahdeksan tällaista pitkää sekopäistä kevättä! Sitä paitsi Safemate hälyyttää. Minun on mentävä. Tästä ei ollut minulle mitään apua. Kukaan ei voi auttaa minua, ei terveydenhuolto, ei MAVI eikä RJL eli FWBY.”

”Rouva, puhutte taas kielillä. Lähtekää ulos kevääseen. Katsokaa varsoja. Hengittäkää syvään. Olkaa vain hetki siinä. Te elätte nyt parasta aikaanne.”

Hevoskasvattaja ryntää halaamaan lääkäriä.

”Kiitos! Olette niin oikeassa. Olen hieman väsyneenä aina sentimentaalinen ja ailahteleva, niin kuin täyssisareni kaikki lapset. Mutta ymmärränhän minä sen. Jos haluaa päästä eteenpäin, on annettava nuorille kyvyille mahdollisuus.”

Hevoskasvattaja juoksee ulos aurinkoon, eikä hänen selkäänsä satu.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Vuoden palkittavat 2017–2018

Vuoden nyksä, Juulia Jyläksen puoliso Herman van Triest.

Ratsastajanliitto palkitsi muutama viikko sitten Tampereen hevoset-messujen iltajuhlissa alan ansioituneita. Onnea heille! Mutta monta hyvää palkintoa jäi jakamatta. Hevosurheilu auttaa! Listasimme mukaan myös alkuvuoden asiat.

Vuoden mullistus. Se on yksiselitteinen: Mikael Forsténin valinta liiton johtoon. Liikkeelle on lähdetty reippaasti mutta ulospäin nähden ammattitaitoisesti. Mutta hei, kertoisiko joku liittoon, että maailmassa on olemassa muitakin hyviä ja aikaansaavia tyyppejä kuin esteratsastajat, miehet ja esteratsastajamiehet?

Vuoden pettymys. EM-kilpailut, noin kokonaisuudessaan, vaikka joitain hyviä suomalaissuorituksia nähtiinkin. Mutta pitkään saimme pettyä euroviisuissakin, ennen kuin se voitto tuli. Pitää vain olla sitkeä, ja sitä meillä ollaan.

Vuoden hengenpelastaja. Se, joka sai Jaana Kivimäen vaihtamaan Bellilenensä hyvän hermorakenteen omaavaan elukkaan. Tässähän alkaa taas uskaltaa seurata pararatsastusta.

Vuoden naapurimaa. Viro. Montako ihmistä tunnette, jotka ovat niin kuin Peder Fredricson? Entä sellaista, jotka ovat vähän kuin Urmas Raag? Sitä paitsi onhan Raagin ja Ibellen meno jotain aivan muuta. Jos Viron poniratsastajat ja junnut alkavat jäljitellä hänen tyyliään eestinponiensa kanssa, se on varmaan ns. jännittävää seurata.

Vuoden suuri- ja suorasuu. Antti Linna. Ratsastusvaikuttajien Hevosurheilussa julkaistuja sanomisia tavataan usein kommentoida SRL:n vuosikokouksissa. Viimeksi valokeilaan pääsi jo syyskokousmateriaalin alkutervehdyksessä Linnan ”varomaton medialausunto”. Hyvä Antti! Media rakastaa ihmisiä, jotka nykyisessä mielensäpahoittajien maailmassa uskaltavat sanoa jotain, vaikka se olisi jonkun mielestä tyhmääkin.

Vuoden säästöteko. Tutkimusten mukaan lapset eivät ole enää aiempaan malliin kiinnostuneita poneista. Ponin sijaan talven suosikkilemmikki on karvamato. Askarreltu karvamato. Vaikea sanoa, millaista johtajuutta karvamato opettaa, mutta on se ainakin helppo ja edullinen pitää, jolloin äidin harrastukselle jää enemmän aikaa ja rahaa.

Vuoden ex. Martin. <3 Kukaan ratsastaja ei ole nostanut yhtä hevosta uralleen niin tärkeäksi kuin Anna-Julia Kontio on tehnyt Fardonin kanssa. Martin taas junaili kimon takaisin Juulille takaisin. Vain Kyran ja Matadorin re-united olisi voinut olla suurempaa.

Vuoden nyksä. Herman van Triest. Ensinnäkin hän olisi puoleensavetävä, vaikka hän olisi kirjastonhoitaja. Mutta hän on toimittaja ja hevoskasvattaja, joka haluaa kasvattaa vaimolleen voittajahevosen kansainväliseen esteratsastukseen. Kuu taivaalta – so last season!

Miia Lahtinen, toimittaja