Blogi – Pesupaikka

Tuomitsemisen kulttuuri

Janne Ekholm kirjoittaa tunnistuskohusta Hevosurheilun Pesupaikka-blogissa. Kuvituskuva.

”Meidän hevosurheilun ystävien ei kannata purkaa omaa pahaa oloa tuomitsemiseen ja negatiivisuuden lietsomiseen. Valtiolla ja organisaatioilla on sitä varten omat järjestelmänsä.”

Naapurini ajaa kotikadullani kamalan kovaa. Samalla kadulla, tai ainakin sen läheisyydessä leikkii paljon lapsia. Minusta kaaharia pitäisi sakottaa tuntuvasti. Oikeastaan häneltä voisi ottaa kortin pois. Myös auton kotimaiset kilvet voisi ottaa pois. Ajakoon amerikanraudallaan jatkossa jenkkilässä.

Pitäisikö minun vielä ryhtyä keräämään nimiä adressiin hänen ajo-oikeutensa eväämiseksi? Ainakin haluaisin, että kaikkien Haarikkakadulla ylinopeutta ajaneiden nimet julkaistaisiin kootusti yhtenä julkaisuna. Pääsisivät muutkin naapurit paheksumaan. Ryökäleet ajavat vielä tuunatuilla autoilla, kun itselläni on vain perhefarmari.

Kuulostiko koomiselta? Miksi me sitten itse haluamme nostaa oman sormen syyttävästi hevosten tunnistusgatessa? Rikkeitä on tehty, mahdollisesti rikoksiakin. Hippos hoiti alkuhapuilun jälkeen asian jämäkästi ja viranomaiset hoitavat lopun. Meidän hevosurheilun ystävien ei kannata purkaa omaa pahaa oloa tuomitsemiseen ja negatiivisuuden lietsomiseen. Valtiolla ja organisaatioilla on sitä varten omat järjestelmänsä.

Ryökäleet ajavat vielä tuunatuilla autoilla, kun itselläni on vain perhefarmari.

Mitä me ajattelemme, kun luemme koiralehdestä, tai keskustelupalstoilta yksittäisen koiraharrastajan eläimen – harrastekaverinsa huonosta kohtelusta? Ainakin minulle tulee mieleen, että koirat on parempi pitää lemmikkinä, eikä kiusata tavoitteellisessa harrastustoiminnassa. Eläimien käyttäminen harrastustoiminnassa ei ole nykyisessä, eikä tulevaisuuden yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Tämän saman kysymyksen nosti esiin myös valmisteluvaiheessa oleva uusi eläinsuojelulaki.

Synnytämmekö negatiivisia asioita esiin nostamalla ja samaa lajia harrastavia syyttämällä alan ulkopuolisille mielikuvia lajimme turmiollisuudesta ja sopimattomuudesta nykyajan yhteiskuntaan? Ainakin ilmeinen riski tästä on olemassa.

Haluammeko hyvää lajillemme? Uskon niin. Tämä laji on vain niin suuri, että koemme kaikki tunteet sen ympärillä vahvoina ja voimakkaina. Jos minulle rakkaassa lajissa joku tekee rötöksiä, häntä kuuluu tuomita ankarasti, jotta lajimme maine pelastuu. Minun kotikadulla kuuluu kaahailusta sakottaa kovemmin kuin naapurikunnassa. Inhimillistä. Se ei vain näytä hyvältä ulkopuolisin silmin. Julkisesti asioista kirjoittamalla ja keskustelemalla me nostamme oman lajikritiikkimme näyteikkunalle. Tältä samalta näyteikkunalta lajin ulkopuoliset luovat mielikuvansa harrastuksemme laadusta ja houkuttelevuudesta.

Mikä minä olen tuomitsemaan ketään tuomitsemisesta? En mikään. Haluaisin kuitenkin nostaa esiin, että raviurheilua tarkastellaan nyt instituutiona monitasoisemmin kuin koskaan aiemmin. Raviurheilu on eläimien hyvinvointia, elämysteollisuutta, Veikkausvaroin tuettua toimintaa, työllisyyttä ja maaseudun rakennemuutoksen hallintaa.

Meidän kaikkien lajia rakastavien kannattaa ottaa huomioon monitasoiset vuorovaikutuspinnat. Lisäksi joudumme hyväksymään, että ulkopuoliselle tarkkailijalle asiat ovat juuri niin hyvin tai huonosti kuin ne näyttävät olevan. Siksi on tärkeää, että me emme itse alleviivaa ja näytä kaikkia lajimme nurjia puolia.

Naapurini auto on aika hieno. Taidan pestä omani. Kotikadullani ei ole sattunut tänä vuonna yhtään onnettomuutta.

Janne Ekholm
Kirjoittaja on yrittäjä ja kiertotalouden projektipäällikkö.

Kuolaimet(ta)

”Raippakaan ei ihmisen kädessä muuten tuota kipua. Vasta kun sillä lyödään. Raipan saisi silti mielestäni poistaa kilpailuvarusteista vaikka heti”, kirjoittaa maajoukkueratsastaja Elmo Jankari. Kuva: Leena Alerini

Ajatus täydellisestä harmoniasta, ilman painetta, missään hevosen koulutusvaiheessa, on kaunis, mutta yhtä utopistinen kuin marxilainen talouspolitiikka.

Hevosen hyvinvointi on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmenet, ja sitä kautta ymmärrys varusteiden ja pohjien sekä ruokinnan merkityksestä. Nyt olemme kuitenkin astumassa joissain asioissa ojasta allikkoon. Lähden ajattelemaan asiaa aivan peruslähtökohdista.

Hevonen on laumassa elävä 600 kiloinen pakoeläin. Eläin. Eläin, jota ihminen on kouluttanut jo vuosituhansia. Jotta hevosen kanssa toimiminen olisi turvallista, sen pitää hyväksyä ihminen johtajakseen. Toivoisin ihmisten perehtyvän hevosten luonnonmukaiseen kanssakäymiseen. Siihen, miten kolmivuotiaiden orilaitumella otetaan toisesta mittaa. Henkisesti tai fyysisesti heikoin jää aina hierarkiassa alas.

Meillä ihmisillä pitäisi lähtökohtaisesti olla se viisaamman osapuolen asema. Koska fyysisesti olemme lähtökohtaisesti alakynnessä, olemme kehittäneet apuvälineitä. Pystymme kouluttamaan villistä pakoeläimestä kesyn ystävän, jota pystymme hallitsemaan nopeasti ja vaivatta.

On tärkeä ymmärtää käyttötarkoituksesta johtuvat eroavaisuudet koulutuksessa. Tuleeko hevosesta kilparatsu vai ei, määrittää koulutuksen. Liian harvoin muistetaan, että se harrasteratsu on ammattilaisten kouluttama tuote, joka hyvän peruskoulutuksen saatuaan tietää tehtävänsä, ja sietää pitkään hieman epäloogisempaakin käsittelyä. Sitä voi sitten ratsastaa ilman kuolaimia, taluttaa hevosautoon lampsimalla vain itse edellä ja se hyppää esteet huonolla lähestymiselläkin. Kaiken tämän hevonen usein kestää, vaikka ehkä oireileekin eri tavoin.

Koulutukseen ei kuulu liittyä kipua, ei rangaistuksen pelkoa, eikä ihmisen turhautumisen purkamista eläimeen. Mutta kouluttamiseen liittyy olennaisesti paine. Henkilökohtaisesti en ole vielä nähnyt kuolainta, joka itsessään aiheuttaa kipua hevosen suuhun, kuten aiemmin tänä vuonna eräässä julkaisussa harhaanjohtavasti väitettiin. Kivun hevosen suuhun tuottaa taidoton ratsastaja. Ratsastaja, joka tasapainottaa itseään ohjilla, ei ymmärrä miksi hevonen juoksee istunnan alta, ratsastaja, joka joutuu turvautumaan vääränlaisiin ohjasotteisiin tai purkaa omaa turhautumistaan ohjista repimällä. Mikään näistä ei kuitenkaan ole kuolaimen syy.

Raippakaan ei ihmisen kädessä muuten tuota kipua. Vasta kun sillä lyödään. Raipan saisi silti mielestäni poistaa kilpailuvarusteista vaikka heti.

Se on hyvä, että kilpailusäännöissä vaaditaan kuolaimet. Itse en haluaisi olla selässä tai edes samassa verryttelyssä kuolaimettoman hevosen kanssa. Kisatilanne on arvaamaton, ja hevonen voi yhtäkkiä reagoida, kuten pakoeläin luontaisesti reagoi. Silloin on hyvä, että hallitsemme tämän yhteistyökumppanimme.

Kaikilla meillä on oppimista. Hyvässä yhteishengessä.

Elmo Jankari
Maajoukkueratsastaja, kenttäkilpailija

Antaa kaikkien kukkahattujen kukkia

Jekku-shetlanninponi Vermon ravikoululla. Kuva: Roosa Lindholm

”Ja pirunko väliä silläkään on, jos joku uskoo, että hänen hevosensa kaipaa omistajaansa, jos omistaja ei joka päivä ehdi tallille. ” Kuvituskuva: Roosa Lindholm

Minulle tuli eräänä päivänä tallille vieras, esikouluikäinen pieni ratsastajaneitonen. Minulla on tallissani asiakkaan hevonen, joka rakastaa pieniä tyttöjä. Tämä voi kuulostaa vaikka miten typerältä ja inhimillistävältä, mutta kyllä.

Nyt tuo hevonen oli sisällä karsinassa ja kurkotteli sieltä kohti käytävällä seisovaa lasta. Sanoin tälle reilun metrin mittaiselle tytölle, että siirry vaan lähemmäs, se ei tee mitään, se haluaa vaan haistella sinun naamaa. Koska niin se tekee, iso hevonen, joka kurottautuu kauas alaviistoon saadakseen laittaa turpansa lapsen poskeen kiinni. Sitten se hengittää siinä, ja sen ilme on ihan sanoinkuvaamaton. Sellainen, ettei edes tämän pienen lapsen hevoskammoinen äiti pelännyt, että hevonen puree hänen tyttäreltään naaman irti.

Hyvin varovasti tämä tamma sitten nuolaisee kikattavaa lasta otsasta. Voi edelleen kuulostaa vaikka miten typerältä ja inhimillistävältä, mutta jos tällä hevosella olisi kaksi jalkaa ja kaksi kättä, se kietoisi kätensä varovasti lapsen ympärille, painaisi hänet itseään vasten ja pitäisi siinä arviolta kuudesta kahdeksaan tuntia.

Tamma on kaikille ihmisille kiva. Ylipäätään se on hirveän mukava hevonen, mutta kun esimerkiksi minun tyttäreni touhuavat sen kanssa, se on kokonaan eri hevonen. Se on enemmän äiti kuin hevonen. Tässä kohtaa minä alan miettiä entisiä elämiä ja sitä, että tuo tamma on varmaan ollut entisessä elämässään ihminen, jolla on ollut vaaleatukkainen pieni tyttö.

Minä, joka en pidä edes siitä, että hevosista käytetään persoonapronominia ”hän”, koska se on liian inhimillistävä. Ja sitten minä alan miettiä, että pirunko sillä oikeastaan muuten on väliä. Että jos jonkun hevonen on ”hän” ja minun hevonen on ”se”.

Ja pirunko väliä silläkään on, jos joku uskoo, että hänen hevosensa kaipaa omistajaansa, jos omistaja ei joka päivä ehdi tallille. Ja toinen taas uskoo, ettei hevonen edes tiedä kuka sen omistaja on, koska se ei muista mitään, mitä on tapahtunut yli neljä sekuntia sitten.

Joku puhuu hevosilleen niiden ollessa elossa ja joku juttelee niiden kanssa vielä sen jälkeenkin. Sillähän ei ole lopulta sen hevosen kannalta mitään väliä, miten kukin sen sielunelämän (tai -vaelluksen) näkee ja kokee. Kukaanhan ei lopulta tiedä absoluuttista totuutta siitä, miten hevonen maailmaa hahmottaa, miten paljon se ymmärtää järjellä ja miten paljon sen intuitio on omaamme parempi. Onko hevosella sielu, tai onko ihmiselläkään?

Näissä asioissa voisi antaa niiden kaikkien kukkahattujen kukkia ihan rauhassa. Jos joku saa hevosharrastuksestaan enemmän irti, kun hevonen on tasavertainen ”hän”, ja jollekin ”se” on enemmänkin urheiluväline, niin mitä se sitten on keneltäkään pois?

Toki vain niin kauan, kun hevosen hyvinvointi ei kyseenalaistu. Niin kauan, kun hevonen hoidetaan hyvin ja sen tarpeista huolehditaan ja sitä käsitellään asiallisesti ja kunnioittavasti. Hevosen voi myös rakastaa sairaaksi tai vastaavasti se voi kärsiä omistajansa liian välinpitämättömästä asenteesta. Näistä ääripäistä en halua nähdä kumpaakaan.

Mutta lupaan lakata ärsyyntymästä siitä, että joku puhuu hevoselleen kuin lapselle ja kutsuu itseään sen ”mammaksi”. Tai siitä, että jonkun tallissa kaikki hevoset ovat ”nahkoja” tai ”koneja”. Minulla on kuitenkin yksi, joka on ollut entisessä elämässään skandinaavinen nainen. Onko tasapeli?

Veera Ahlgren
Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä.