Blogi – Pesupaikka

Vakuuttavaa toimintaa?

Röntgenissä kuvataan kinnertä. Kuva: Roosa Lindholm

 

Mikä on yksi tärkeimmistä asioista, mikä uudelle hevosenomistajalle kannattaa kertoa? Se on se, että älä luota hevos- ja eläinlääkärikuluvakuutuksiin. Sinä voit maksaa perskaleen kallista vakuutusta, mutta silti minä tahansa maailman päivänä vakuutettu hevonen voi menettää arvonsa lähes kokonaan, eikä vakuutuksesta saa silti pennin latia. Se tuntuu epäreilulta, ja osittain se onkin sitä.

Toisaalta, ajattelepa omalle kohdalle. Jos haluaisi tehdä hyvää bisnestä, niin kuin monet jostain syystä haluavat, valitsisiko kohteeksi sen, että ottaisi vuodessa joitain satasia ja tarjoaisi sillä jollekin hevosenomistajalle avoimen piikin klinikoille. Että tässä! Taivuttakaa, piikittäkää, ultratkaa, ottakaa magneettikuvia ja leikelkää. Kyllä minä maksan! Hiekkahoidot, shockwavet ja kaikki kokeelliset tabletit, täältä pesee! Kimosyöpärokotus, kyllä! Suolistotulehdus, maksetaan!

Ei siihen lähtisi kukaan. Hevosten sairaanhoito on tällä hetkellä niin pitkälle vietyä, tutkimukset niin monipuolisia ja lääkkeet niin kalliita, että heikompaa hirvittää.

Erikoisinta tässä kaikessa on se, että edes se tutkiminen ei ole hevosten kohdalla ihan sairaan hyvä bisnes. Ei Evidensia muuten olisi luopunut hevosklinikoistaan muutama vuosi sitten. Sitä paitsi kerran jossain on nähty Huyundailla ajava klinikkaeläinlääkäri. Siihen saattoi syynä kyllä olla myös se, että oma auto oli huollossa.

Myös ratsastajien vakuuttaminen on haastavaa. Yksityinen lääkäripraktiikka lihoo, kun ratsastaja venäyttää kätensä, ja ratsastuksenopettaja antaa ainoan sallitun neuvon: käy näyttämässä sitä yksityisellä, sillä jos myöhemmin tuleekin jotain, pitää olla lausunto, että vamma on tullut hevosten kanssa.

Suomessa on tulipesäajoilta sellainen sanonta kuin ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

Se sopii tähän. Ihmisten ja vakuutusyhtiöiden välinen suhde on vääristynyt. Korvausten hakeminen ja niiden myöntäminen on kuin vapaaottelua, jossa pelataan ilman normaalia moraalia.

”Todellakin otan tähän vakuutukseen nyt uuden kypärän, vaikka putosin omalle pyöreälle pyllylleni, ja päässäkin oli ihan eri kypärä kuin aion väittää, sillä eivät pirut maksaneet enää hevoseni kolmatta hiekkaähkyä”, sanoo vakuutuksenottaja.

”Todellakaan ei myönnetä korvauksia tuolle 12-vuotiaalle ruunalle, joka on kaatunut laitumella ukkosella, vaan laitetaan siihen, että rasitusmurtuman mahdollisuutta ei voida sulkea pois”, sanoo taas vakuutuksen myöntäjä.

Vakuutusyhtiö on iso, ovela ja se pyrkii kaikin keinoin maksimoimaan voittonsa, välillä kuin rosvoruhtinas. Sen asiakas, käytännössä vastustaja, taas on pieni ihminen, joka taistelee suurta yhtiötä vastaan kuin Robin Hood. Myös silloin, kun on halu uusia 499 euron kypärä samanlaiseksi kuin tuoreimmalla instafeimillä.

Ongelmien periaatteellinen syy on selvä: ratsastus on riskilaji, hevonen osittain huonosti suunniteltu ja ihminen kuten myös yritys on ahne oman edun tavoittelija. Vakuuttele näitä sitten vakuuttavasti. Hevoskauppakin alkaa tässä tuntua selkeämmältä toiminnalta.

Miia Lahtinen
Toimittaja

Harvinaista herkkua

Se on taas talvi, suurimmassa osassa Suomea nyt myös luminen ja kaunis. Aika harva pystyy vetämään tällaiset kelit ihastelematta tyrmäävää maisemaa, sillä lumessa ja lumipeitteisessä maisemassa on jotain pysäyttävän taianomaista. Toki innostavaa on ajatella sitäkin, että jonain päivänä sieltä samasta, nyt kylmästä maasta alkaa taas tupata uutta vihreää, jota hevoset voivat elääkseen syödä.

Siihen on kuitenkin pitkä aika, joten on syytä nauttia lumesta. Lumesta, joka tuo valoa, peittää paskakasat, estää hiekansyömisen ja saa rivit kuivamaan. Kylmäähän se on, kyllä, mutta sitä vastaan meillä on hyvät keinot sekä hevosille että ihmisille.

Joskus aikanaan oli puhetta siitä, kuinka mahtavan matkailutuotteen saisi tehtyä hankiratsastuksista. Se on ihan totta. Laukka kimmeltävässä, hevosen polven alle vievässä puuterilumessa on aika pakahduttava kokemus, joka on helposti tuotavissa kiinnostavaksi mainoskuvaksi. Kokeilijoita löytyy varmasti, mutta palvelun tarjoajien kanssa voi olla hiljaisempaa, ainakin jos aitoa asiaa lähdetään hakemaan.

Onnistunut hankilaukka kun on harvinaista herkkua. Nytkin, kun lumi ja keli ovat täydelliset, on monessa paikkaa vielä maa lumen alla sula ja pohja on siksi epäluotettava reippaaseen menoon. Eikä unohdeta, että yhtä hyvin keli voisi olla +2, ja aika taikuri saisi olla se ratsastusmatkailuyrittäjä, joka silloin toisi turistiryhmänsä iloisena maaliin ratsastettuaan tunnin ajan savisella sänkipellolla veden vihmoessa naamoihin.

Silloinkin kun lunta on, sen määrä saattaa olla mikä tahansa. Oikeana lumitalvena hanget käyvät hevosille turhankin paksuiksi.

Ja sitten meillä on tietenkin vielä this thing called hankikanto. Kun lumen päälle tulee jääkuori, on se ihanin ilottelu hevosten kanssa yleensä koko talveksi ohitse. Tietenkin kaikenlaisia polkuja voi aurata, mutta ei se ole ihan sama kuin koskemattomassa hangessa laukkaaminen.

Eli idea hyvä, toteutus vaikeaa. Kyllä lumi ja ratsastus osataan Suomessa monessa paikkaa tuotteistaakin, mutta tuotelupaus on suunniteltava tarkkaan. Se on vähän niin kuin delfiinisafarien ja revontulimatkojen myyminen: sitä tarjotaan, mikä milloinkin sattuu onnistumaan.

Onneksi suurimmalla osalla meistä hangessa ratsastus on samaa kuin hevosjuttu ylipäätään – rahan ei ole tarkoitus tulla, vaan se saa iloisesti mennä. Ja kun vaikeuksiakin laji joskus eteen heittää, on onnistumisista muistettava iloita. Hankitreeni on nimenomaan sitä onnistumista ja onnea, oli satulan alla sitten vanha suomenhevonen, hieno kilparatsu tai höyryävä islanninhevonen.

Pidetään siis mielessä, että lumessa ratsastaminen, valokuvaajan ollessa paikalla, mutta myös ilman kuvaajaa, on yksi talven ja koko hevosvuoden huippuasioita. Tuskin kukaan koskaan on laukannut hangessa niin, että hymy ei ole hiipinyt suupieliin ja silmäkulmiin, ellei sitten ole vallannut koko naamaa.

Se on asia, joka suomalaisen ratsastajan pitäisi tehdä joka vuosi, niin kauan kuin veri hänen suonissaan kiertää.

Miia Lahtinen

Toimittaja

Hevosopas itäiseltä maalta

 

Hevostietoa idästä.

Satuin saamaan käsiini neuvostoliittolaisen ravioppaan vuodelta 1955. Teksti oli karua ja kyyti kylmää. Näin joulun lähestyessä onkin ehkä sopivaa kertoa myös suomalaiselle hevostelijalle, millaisessa käsityksessä alasta oltiin ateistisessa suuressa ja mahtavassa. Ensinnäkin – kelpo hevosmies (ja ainoastaan mies, sillä naiset kelpuutettiin Neukkulassa pelkästään palkintojen ojentajiksi) on pitkäsäärinen, leveäpyllyinen ja yläkropaltaan lyhyt. Pahitteeksi ei ole, jos hän kuuluu puolueeseen ja juo suunnilleen saman verran kuin hevosensa.

Naamataululle ei ole asetettu sen suurempia laatuvaatimuksia, kuten on asian laita tänään myös Suomessa. Hevosmiehen kuuluu olla luonteeltaan määrätietoinen. Hänen piti ainakin tuolloin rakastaa Leniniä ja hevosta, siinä järjestyksessä. Jokainen voitto oli aina järjestelmän ansioita, ja kaikki tappiot imperialistien juonittelua.

 

Opas kehottaa luottamaan hevoseen. Se kun näkee myös yöllä, ja havaitsee helposti nekin viholliset, jotka jäävät toverilta huomaamatta.

Hevosen kehittynyt hajuaisti on sekin hyödyllinen. Nuhaisempikin ratsastaja saattaa huoletta luottaa siihen, että heppa kyllä löytää juuri sen kaupan, missä sattumoisin on saatavilla tuoretta leipää. Makuaistista oppaassa ei juuri lausuta, eikä sillä Neuvostoliitossa kukaan mitään ole tehnytkään. Kaikkien ruoka, ihmisten ja eläinten, on ollut peruspahaa vuosikymmenestä toiseen.

Hevosen ultraääniäkin tavoittavaa kuuloa taas kehutaan. Esimerkkinä mainitaan, että jos olet vaikkapa juopottelemassa vuoristoisissa olosuhteissa ja hevonen muuttuu levottomaksi, kannattaa nuotiopaikka hylätä saman tien. Tulossa saattaa olla nimittäin joko lumivyöry tai tulivuorenpurkaus.

 

Toverillinen teos ohjeistaa höpöttämään hevoselle rauhallisella äänellä. Valehtelemista tulisi välttää, sillä eläin ja KGB aistivat jo äänen sävystä, huijaako puhuja. Myös uusia asioita tai esineitä ei kannata tyrkyttää hevoselle liiaksi. Ne saavat sen levottomaksi.

Hevonen tykkää, että aita joka oli eilen vihreä, on samaa sävyä myös tänään. Uusia ärsykkeitä ei onneksi ole ollut neuvostojen maassa ongelmaksi asti. Kaikki tavarat ja vermeet vetelevät viimeisiä joka tapauksessa, ja tuoreempaa tavaraa löytyy ainoastaan heiltä, joilla oli Suomessa sukulaisia.

Hevosen kerrotaan olevan myös sangen aistikas eläin. Heti jos ratsastaja on vähänkään epävarma, nappaa vetovastuun hevonen. Hyvä heppa on samanlainen kuin ikävä vaimo – hän tietää kyllä tarkalleen, milloin mies on heikoimmillaan, ja sietääkin joutua kavion tai tossun alle.

Hevosta ei pidä myöskään koskaan lähestyä varkain. Ratsastajansa eläin tunnistaa jos askeleista, mutta vieraampi hiippari voi saada osakseen tukevan potkaisun.

Niin ikään hevoselle kuuluu aina selventää, mitä häneltä odotetaan. Totteleminen ei tee lainkaan tiukkaa, jos eläimelle kerrotaan yksityiskohtaisesti, missä tai mihin mennään.

Menestyvä hevosihminen onkin hieman psykologi, hiukkasen psykiatri ja todella paljon kaskunkertoja.

 

Neuvosto-opas korostaa myös, että hevonen – kuten myös kommunisti – oppii totuttelun, palkitsemisen ja rankaisemisen kautta. Jos länsimaissa pyritään korvaamaan pelottelu luottamuksella, käytetään punamaassa ruoskaa runsaasti, sekä kaksi- että nelijalkaisia koulutettaessa. Jos luottamus hevosen ja toverin välille sattuu kuitenkin jostakin syystä syntymään, niin sitä on kannattanut ilman muuta käyttää väärin heti tilaisuuden tullen.

Lahjontaa ei ole harjoitettu neuvostohevosta kouliessa laisinkaan, ja oppaassa alleviivataan oikein erikseen, että hyvin vähän sitä ilmentyy maassa yleisemminkin. Leipää tai sokeripalaa ei ole tarjottu, koska niitä ei aina ole riittänyt ihmisillekään. Jokunen jäätynyt porkkana pääsi ehkä joskus harvoin turpaan asti, jos oli vallankumouksen vuosipäivä tai muu juhlallisuus – vaikkapa joulu, kuten nyt.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle, hevoselle, tallinpitäjälle ja myös sinne tallin taakse.

 

Antto Terras
Kirjoittaja on virolaislähtöinen koomikko ja kirjailija