Blogi – Pesupaikka

Onko selvää näkemystä?

Ero-Lohko ja Sato-Satu olivat kuninkaallinen pari kahdesti yhtä aikaa, Kuopiossa vuonna 1959 ja Käpylässä 1960. Käpylän radalla otetussa kuvassa Tuomo Mäkelä ja Sato-Satu vasemmalla, Kaarlo Partanen Ero-Lohkon kanssa vieressä. Kuva: Hevosurheilun arkisto

Ehkä tunnetuimman suomalaisen selvänäkijän Aino Kassisen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 120 vuotta. Hänen pakeilleen näkemyksiä penäämään pyrkivät aikansa diplomaatit ja virkamiehet, ja lienipä joukossa toisinaan muutama ravipelaajakin, joka mieli kalastella oivia totalisaattoripelikohteita.

Kaarlo Partasen klassikkoteos Ravikuninkaan käskynhaltija sisältää tarinan, joka paljastaa huippuvalmentajan uskoneen muuhunkin kuin puhtaasti omaan ammattitaitoonsa hevosen kuninkuusravikelpoiseksi virittämisessä.

Ero-Lohkon toinen omistaja, Erkki Hakkarainen oli jo vuonna 1958 tiedustellut Aino Kassiselta, kuka voittaa sen vuoden kuninkuuskilvan Lahdessa. Nasakka vastaus oli ollut Ero-Lohko, ja niin myös kävi, vaikka Partasen omien sanojen mukaan hevonen oli viettänyt koko kesän laitumella.

Mutta Kassisen ennustus oriin sijoituksesta Käpylän kuninkuusraveissa vuonna 1950 oli Partaselle lohdutonta kuultavaa: Ero-Lohko ei nyt saavuttaisikaan kolmatta kuninkuuttaan.

Valmentaja tiesi oriin kunnon riittävän voittoon asti, mutta pelkäsi jonkunmoista sabotaasia Ruskeasuon tallissa, jossa hevonen yöpyi. Mahdollisen ilkivallan estämiseksi hän värväsi Ero-Lohkoa vahtimaan konstaapelin, joka päivysti poliisitallilla muutenkin.

Selvänäkijän ennustus meni lopulta merkittävästi pieleen – Ero-Lohko oli Helsingissä täysin omaa luokkaansa lyöden toiseksi sijoittuneen Purjeen peräti yhdellätoista sekunnilla ja seitsemällä kymmenyksellä. Voi tietysti ajatella lopputuloksen olleen Partasen oman aktiivisuuden ansiota, mihin Kassisen povauksella oli jykevä vaikutuksensa.

Tulevan viikonlopun Seinäjoen kuninkuusravien pääsarjoihin tuskin irtoaa päivänselvää näkemystä minkään sortin oraakkelilta. Ne ovat tällä kertaa tavallista alttiimpia suurillekin yllätyksille, kun kevään pakollinen koronatauko sotki monen hevosen kilpailusuunnitelmat.

Molemmilla sukupuolilla on toki suosikkinsa, Evartti ja Hetviina. Kokonaiskisan kristallipalloa hämärtävät ne seikat, että Evartti on ensikertalainen, joka ei ole koskaan aiemmin juossut 3100 metriä, ja Hetviina taas on molemmissa aiemmissa kuningatarkilpailuissaan laukkaillut.

Suosikeilta vaaditaan aivan absoluuttiset onnistumiset, sillä niiden takana vaanii monta varteenotettavaa seppeleen yrittäjää aina hallitsevasta ravikuninkaasta lähtien. Seinäjoella on odotettavissa mittelöt, joissa myös ohjastajien taktiset valinnat näyttelevät suurta roolia.

Ravientusiastinakin tunnettu näyttelijä Vesa-Matti Loiri oli diplomaattien ohella yksi heistä, jotka tukeutuivat tiukoissa paikoissa kuuluisan selvänäkijän apuun.

Aino Kassisen mielestä ”asiat oli löydettävä itse kokemuksen, itsetutkiskelun, turhasta irrottautumisen ja herkistelyn kautta”, kuten Loirin paljon julkisuutta saaneessa elämäkerrassa todetaan.

Kuulostaa ihan kuninkuusravihevosen valmennukselta.

Stiina Ikonen

Päätoimittaja

Ihan omanlaisensa taistelu

Suur-Hollolassa 2019 voittoa juhli tuttu parivaljakko Timo Nurmos ja Jorma Kontio. Kuva: Roosa Lindholm

Suur-Hollola ajetaan tulevana viikonloppuna 46. kerran. Kilpailu on aikojen saatossa kokenut useampiakin muutoksia. Tällaisena kilpailua nuorempana märkäkorvana allekirjoittanut ei edes muista tai tiedä kaikista, mutta kisaa todennäköisesti vahvimmin määrittelevä muutos nähtiin jo neljäntenä kilpailuvuonna.

Suur-Hollola-voittajien kunniataulua koristavat alkuvuosilta nimet R.A.C. (syntymämaa Tanska), Meadow Trish (USA) ja Teodor (Tanska), ennen kuin 1978 kisa rajattiin vain Suomessa syntyneille. Sen jälkeen tarjolla on ollut nykyisen sloganin mukaan parasta suomalaista raviurheilua.

Kilpailun konsepti aiheuttaa joka vuosi enemmän tai vähemmän keskustelua. Vielä 90-luvulla karsinnat ajettiin viikkoa ennen finaalia, mutta vuodesta 2000 eteenpäin kilpailu muuttui tuplahiitiksi, välierät ja finaali samana päivänä. Hevosmiesten tietotoimiston mukaan tähän malliin siirryttiin ulkomailta käsin operoivien valmentajien toiveesta hevosten kulkemisen helpottamiseksi.

Viimeisin iso muutos kilpailuun nähtiin vuonna 2011. Se oli ensimmäinen vuosi, kun hevoset kilpailivat välierät lauantaina ja finaalin sunnuntaina. Voittaja oli Timo Nurmoksen valmentama ja Jorma Kontion ohjastama Target Hoss.

Tänä vuonna eniten parranpärinää taisi aiheuttaa Hachiko de Veluwea valmentavan Nurmoksen ilmoitus (HU verkkosivut 8.5.) siitä, että hevonen ei puolusta viimevuotista Suur-Hollola-voittoaan, vedoten kilpailun kovuuteen. ”Kilpailussa ajetaan lauantaina karsinnat ja sunnuntaina finaali, enkä mä tykkää, että hevosta rääkätään sillai”, Nurmos totesi raflaavasti.

Nurmos on toki menestynyt Suur-Hollolassa erinomaisesti. Vuosina 2007–2010 kilpailun voittaja tuli hänen tallistaan kolme kertaa neljästä. Nykymallin aikana Nurmos on voittanut kisan kahdesti.

Kahden päivän konseptilla on kilpailtu yhdeksän kertaa (2011–2019). Näistä kuudella kerralla finaalin voittaja meni sunnuntaina kovemman ajan kuin yksikään karsintavoittaja lauantaina. Vuonna 2014 finaalissa syntyi jopa Suomen ennätys, kun Super Frido pyyhkäisi täyden kilpailumatkan aikaan 11,3. Myös kahtena viime vuonna on finaalissa nähty 11-alkuisia aikoja (Ranch Kelly 11,8 ja Hachiko de Veluwe 11,6).

Ylivoimaista kahtena peräkkäisenä päivänä kilpaileminen ei terveille huippuhevosille ole, ainakaan, jos jotain voi päätellä viime vuosien finalistien starttaamisesta Suur-Hollolan jälkeen. Viime vuonna Lahti jäi viimeisimmäksi startiksi vain Ranch Kellyllä, joka todettiin kantavaksi Suur-Hollola-päivänä, ja Benjamin Evolla, joka sai startissa haavan jalkaansa ja on sen jälkeen kärsinyt muistakin terveysmurheista. Vuoden 2017 ja 2018 finalisteista kaikki ovat jatkaneet kilpauraansa myös Suur-Hollolan jälkeen.

Allekirjoittanut ei kuulunut Jokimaan johtokuntaan silloin, kun välierät aikanaan päätettiin siirtää lauantaille. Arvailen kuitenkin, että muutoksella haettiin yleisöystävällisyyttä ja joukosta erottautumista. Kahden hiitin kilpailuja on muitakin, mutta Suur-Hollola on ihan omanlaisensa taistelu.

Yleisön näkökulmasta nykyinen konsepti on huippu. Jännitys säilyy koko viikonlopun, ja väliyön voi spekuloida ja psyykata tulevaa finaalia. Kisa on kova, mutta niin sen tällä tasolla pitää ollakin. Täyttä työtä korkeimmalla tasolla kilpaileminen on aina, puhuttiin sitten kahdesta hiitistä samana päivänä tai peräkkäisinä päivinä. Jos hevonen ei ole sataprosenttisessa kunnossa, on joka kisa huipputasolla riski. Eri tyyppiset kilpailut sopivat eri hevosille, valmentajan viisautta on osata kilpailuttaa omaa kultakimpaletta oikein.

Mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos, joten seuraavien 45 vuoden aikana näemme varmasti Suur-Hollolaa ajettavan eri konsepteilla ja eri säännöillä. Maailma tai kyseinen kisakaan ei ole valmis. Mutta näiden sääntöjen voimassa ollessa voimme tulevana väliyönä spekuloida voittajaa vaikka sen perusteella, että vain neljä kertaa on viimeisen 13 vuoden aikana finaalin voittanut joku muu kuin karsintavoittaja. Kuinka käy tänä vuonna?

 

Johanna Heinonen
Kirjoittaja on Jokimaan raviradan johtokunnan jäsen

Mieti, mitä sanot

 

Action Images / Henry Browne

Kirjoittaminen on käynyt vaikeammaksi. Hevosurheilun pieni ratsutoimitus pallottelee joka viikko juttujen kanssa. Voiko näin sanoa? Mitä teen, kun tämä sanoi tällä lailla vähän hassusti? Sain hyvän ja suorasanaisen haastattelun, mitä luulet, muuttaako hän kaiken sanomisensa, kun juttu menee tarkastukseen?

Kolumnisti saattaa kirjoittaa kolumnin ja sitten sanoa, että ei julkaista. Ei siitä ole hyötyä, mutta haittaa voi olla. Ajattelen kyllä näin, mutta sitä ei voi sanoa julkisesti.

Tutuin asia on tietenkin hevosen kuri ja järjestys. Pitäisi tarkistaa, mutta todennäköisesti kukaan ei ole 2000-luvun aikana Hevosurheilun haastattelussa kertonut jossain tilanteessa lyöneensä hevosta. Tai jos on lyönyt, se tapahtui 70-luvulla, kun oma osaaminen oli vähäisempää.

Osa haastateltavista on aivan todella, todella varovaisia. Heidän kommenteissaan ei ole mitään, mikä vaarantaisi ajatuksen hevosen ja ihmisen maagisesta ja melkein itsestään syntyvästä yhteydestä. Se on mukavaa, ja varmasti tottakin, etenkin vanhojen tuttujen kilpahevosten kohdalla. Ei kuitenkaan aina. Mutta voiko näin sanoa, ilman että kuulostaa väkivaltaiselta hullulta?

Osa haastateltavista jättää asioista tulkittavaksi rivien väleihin. Meillähän on lajissamme valtava määrä kaunistelevia ilmaisuja. Komentaminen ei enää ole oikein sallittu ilmaus. Mieluummin voi korjata tai muistuttaa. Ehkä jopa laittaa menemään.

Varovaisuus on fiksuutta. Nykymaailma on sellainen, että se yksi lause voidaan kuvata, sumentaa viereiset lauseet ja jakaa se pätkä netissä. Ihmisille jaetaan nykyisin potkuja pienten varomattomuuksien tai hölmöyksien takia. Niin pientä virhettä ei voi tehdäkään, ettei joku vaatisi sen perusteella eroa työstä tai luottamustoimesta. Myös väärintulkitseminen rehottaa.

Samalla koko ajan tulee enemmän ja enemmän asioita, joista ei uskalla sanoa mitään, ettei vaikuttaisi vanhanaikaiselta, epäkohteliaalta tai epätasa-arvon kannattajalta.

Jokin aika sitten haastateltava käytti herkästä ja ilman voimaa ratsastettavasta hevosesta termiä naisen ratsastettava. Kannattaisiko tuo kuitenkin ottaa pois? hän kysyi tarkastaessaan. Viisaasti.

Kaikkea pitää varoa. Ei saa ihannoida urheilullisuutta, rohkeutta, ahkeruutta eikä kilpailullisuutta, ettei kukaan laiska, arka kömpelys pahoita mieltään.

Kun mennään Suomen ulkopuolelle, asiat käyvät vain vaikeammaksi. Jokaista kulttuuria pitäisi ymmärtää, eikä saa tupata ylemmyydentuntoisena omaa eurooppalaista kulttuuria joka paikkaan.

Niin. Ajatus oli kirjoittaa kolumni matkaratsastuksesta. Muistatteko, kun Hippoksesta luettiin, kuinka Tukholman illan jo pimentyessä Ritva Lampinen saapui maaliin suomenhevosellaan? Siitä on pitkä ja ehkä surulliseksikin tulkittava matka tämän viikon uutiseen, jossa Yhdistyneiden Arabiemiraattien ratsastaja tuomitiin 20 vuoden kilpailukieltoon, kun hermoblokattu hevonen sai kilpailussa kudosten väsymisestä seuranneen avomurtuman.

”En kyllä pysty kirjoittamaan siitä matkaratsastuksesta, koska kulttuurierostahan siinä on kyse, eikä nykymaailmassa ole kulttuurieroja”, kirjoitin meseviestin.

”Niinpä. Eikä ole outoa, ettei voi kirjoittaa?” kollega vastaa.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi