Blogi – Pesupaikka

Samaan aikaan ratsastuskouluissa

Kuva: Miia Lahtinen

Kyllähän Suomessa on ratsastuskouluja, joissa opettaja huutaa kyllästyneenä ja puisevat hevoset juoksevat masentuneina uraa pitkin kulmissa onnahdellen. Se on se syy, miksi yhä edelleen joka toisessa yksityisen laittamassa myynti-ilmoituksessa lukee, että ei myydä ratsastuskoulukäyttöön.

Sitä monet vanhan ajan syväharrastajat eivät ehkä tiedä, että on paljon myös todella hyviä kouluja, joissa jokaista ratsastajaa käytännössä valmennetaan henkilökohtaisen suunnitelman mukaan. Sillä erotuksella muuhun harrastekilparatsastukseen, että vastuu hevosen terveydestä on yrittäjällä. Hevoset näyttävät ammattilaisesta kadehdittavan yksinkertaisilta ratsastaa.

Ratsastuskouluscenessä on tapahtunut paljon muutakin muutosta. Kuten Katja Ståhl Hevosurheilussa ansiokkaasti kirjoittikin, tallilla hengaileminen on siirtynyt lapsilta ja teineiltä tätien hommaksi. Jos joku nykyään on itsenäisesti auttaakseen lakaissut tallin käytävän, hän on poikkeuksetta iältään 30 ja 65 ikävuoden välillä. Teini, jos hän nyt edes on tallilla, värkkää My Day’ta.

Yksi hankalimmista muutoksista ovat ratsastajien ylisuuret odotukset. He haluavat, että hevoset liikkuvat tasaisella kuolaintuntumalla, tahdissa ja pehmeästi. Se on hyvä tavoite, mutta usein se on hieman liikaa ratsastajan taitotasoon nähden: moni tuntiratsastaja voisi olla harrastustaan kohtaan armollisempi. Sanokaa mitä sanotte, mutta laji on vaikea, ja jokatuntisessa flow’ssa on kerran tai pari viikossa ratsastavalle vähän liikaa tavoitetta. Maailmalla hypätään 140-luokkia hevosilla, jotka tulevat enemmän sisäpohjetta vasten kuin useimmat tuntsarit.

Vanhemmat tai isovanhemmat, jotka ovat harrastuksesta innostuneempia kuin sitä suorittava lapsi, on toinen kasvanut ryhmä. Tuki on hyvästä, mutta ratsastus on vaikea laji, joka onnistuakseen vaatii ratsastajan oman rohkeuden ja innostuksen. Kun ne on, kaikki muut esteet ovat vain hidasteita.

Pikkulasten säännöllinen ratsastuttaminen on hämmentävää. Kyllä, kovapäisimmät vinkuvat hepan selkään siitä asti, kun oppivat puhumaan. Mutta jos ratsastajalla on takana 4 harrastusvuotta jo ennen kuin hän osaa oikean ja vasemman, ei ehkä olla aivan oikeilla jäljillä. Lapsi kyllästyy, harrastuksessa ylitetään nykyaikaisen turvallisuuden rajat tai vaaditaan lapselta enemmän kuin hänen ikäiseltään sopii odottaa.

Asiakkaiden vaatimukset hevosia kohtaan ovat suuret, mutta nykyiset hyvin hoidetut ja elämäänsä tyytyväisen oloiset hevoset pystyvät ne yllättävän usein tyydyttämään. Tulevien ammattilaisten ja kilparatsastajien kasvattamista ajatellen hevoset ovat liiankin yksinkertaisia. Me tarvitsemme turva- ja stressinpoistoratsut, mutta toivoa sopii, että jatkossa ratsastajia löytyy myös eteenratsastettaville, säikyille, hermoileville ja jäykille hevosille.

Ratsastuksen taiasta iso osa tulee nimenomaan hyvän työskentelyn ja ajan käytön kautta. Alan ammattilaisten suuri haaste on motivoida ja antaa oppilaille fiilis siihen.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

He too

Elmo Jankari. Kuva: Leena Alerini

Me too, you too, my horse too – kaikki too. Lajimme ja koko suomalainen ratsastusyhteisö on kuin heimo, joka ei tunne rajoja. Se yhdistää mukavasti nuoret ja vanhat, rahan ja paskan, seksuaalivähemmistöt- ja enemmistöt, miehet, naiset sekä eläimet. Irralleen otettuna voi kuulostaa pahalta, mutta mennään syvemmälle, sitähän nykyään kaikki tahtovat. Kulissit alas kuin upseerin housut Niinisalon tallivintillä 70-luvulla.

Maailmanlaajuisesti kuumana käyvä keskustelu Me too -kampanjan ympärillä on saanut paljon aikaan – hyvässä ja pahassa. Oikeasta vääryydestä on hyväksyttävää tuomita, mutta missä menee raja? Mikä on vääryyttä, ja kuinka kauas historiaan voimme katsoa?

Moni ennen maan tapana ollut asia on nykyään sopimatonta. Meillä on oma lajinsisäinen herjauspalstamme, vihreät sivut. Ne ovat yhtä kaukana todellisuudesta kuin Vihreiden talouspolitiikka. Nykyään kuitenkin sosiaalisella medialla on valtava mielipidevaikuttamismahdollisuus. Ihmiset rakastavat juoruja. Hevosihmiset liiton ukoista ja kilparatsastajista. Muut Kanervasta ja Karalahdesta. Sosiaalisen median ongelma on, että perättömiä, mutta ihmisiä intohimoisesti kiinnostavia fake news’eja voi kirjoittaa kuka tahansa millä agendalla tahansa.

”Entä sit?” kysyy reaalimailmasta irrallaan oleva nykyihminen. Ongelmana on, että tuomioistuimissa annetut tuomiot pyrkivät perustumaan lakiin ja oikeudenmukaisuuteen. Sosiaalisessa mediassa annetut tuomiot ja vihjailut eivät. Näin miehenä, lajimme Suomessa jo sukupuuttoon kuolemassa olleena erikoisuutena, olen hyvin harmissani viimeaikojen ajojahdista sekä kilparatsastusta että lajimme moninaisuutta ja miehiä kohtaan. Perättömät huhut naisten, miesten, asiakkaan tai hevosten väärinkohtelusta voivat aiheuttaa leiman otsaan loppuelämäksi. Todistustaakka on syytetyllä. Kuka siitä on vastuussa? Lähes aina nettikirjoittaja pääsee kuin koira veräjästä.

Ilman muuta on kyse tärkeästä asiasta, mutta helposti sorrettuja kiihkoavasti puolustava sortuu itse sortamaan. Vastuullisuutta julkisissa syytöksissä ja vihjailuissa ei saa unohtaa. Ei anneta sosiaalisen median tuhota lajiamme sisältä päin. Kunnioitetaan historiaamme ja vuosikymmenten takaisia asioita. Kohdellaan kaikkia, myös niitä liiton ukkoja, tai oikeammin -henkilöitä, kanssakilpailijoita junnuluokissa sekä hevosalan ammattikuntaa kuin jokainen sitä hellyydellä hoidettua kopukkaa takapihalla, jolle on juuri hankittu kymmenes satula vuoden sisään selkäongelmien takia.

Tavoitteet tulevaisuudessa vievät pidemmälle kuin kädet eilisen hevonpaskassa. Yhteistä ja yhteisöllista uutta vuotta kaikille!

Elmo Jankari
Olympiaratsastaja

Hei tonttu-ukot hyppikää (kuuseen)

Arkena meillä tapahtuu näin: Herään. Menen aamutalliin. Aamutallin jälkeen riennän muihin hommiini, joiden kesto on rajattu niin, että ehdin iltatalliin. Menen iltatalliin. Menen nukkumaan.

Jouluna meillä tapahtuu näin: Herään. Menen aamutalliin. Aamutallin jälkeen riennän muihin hommiini, joiden kesto on rajattu niin, että ehdin iltatalliin. Menen iltatalliin. Menen nukkumaan.

Tallinpitäjähän voisi toki loihtia itselleen joulun ja joulufiiliksen, jos haluaisi. Se tapahtuisi sisällyttämällä kohtaan ”muut hommat” mahdollisimman paljon kaikkea ko. sesonkiin liittyvää heti joulukuun alusta alkaen. Mutta uskon, etten ole ainoa, jolla ei ole oikein joulutiuku soinut päässä tuolla kurassa ja sateessa rämpiessä.

En ole tehnyt jouluvalmisteluja (sana on jo itsestään inhokkisanalistallani sijalla kolme), ja koska en ole tehnyt jouluvalmisteluja, en aio alkaa jouluna aamu- ja iltatallin välissä suorittamaan minkäänlaisia äkkiliikkeitä saadakseni joulun toteutumaan. Joulu ei kiinnosta minua.

Jos joku ei vielä tuosta aistinut, niin en ole jouluihminen. ”Hyvää joulunodotusta” on käsittämätön toivotus. Joulun odottamiseen liittyvät kaikki ne asiat, joista en pidä: siivoaminen, askarteleminen, koristeleminen, kokkaaminen, leipominen ja kaupoissa tungeksiminen. Pesen mieluummin vaikka valjaita ja vaihdan hevosille hokkeja kuin teen mitään edellä mainituista.

No joulunodotus sikseen, joulu itsessään voisi olla ihan kiva asia, jos se ei sattuisi olemaan juuri jouluna. Jouluna kaikki kömpivät kotoisasti omiin poteroihinsa ja perinteisiinsä, etkä todellakaan ilkeä kysyä keneltäkään, että viitsisitkö tulla tekemään minun tallihommat, että voin rauhoittua joulun viettoon.

Jos joku tekee minulle päivän töitä, koen olevani velkaa päivän töistä. Mutta jouluaatto on jouluna ja silloin yksi päivä vastaa kokonaista viikkoa. Jos on pakko viettää joulua, niin tallinpitäjien joulu voisi ainakin olla eri aikaan kuin muiden, että tallituuraajia olisi helpompi saada.

Joulun alla asiakkaat tuovat tallille runsain määrin suklaata ja alkoholia. Pidän molemmista, mutta en millään lailla koe ansainneeni niitä, koska en ikinä saa itse ostettua kenellekään mitään. Ja koska pidän joulua yhtenä päivänä muiden joukossa. Se on minulle sama kuin joku ojentaisi konvehtirasian toivottaen hyvää huhtikuun kolmatta keskiviikkoa. (Älkää toki silti lakatko tuomasta niitä!)

Mutta en minä valita. Minulle joulu on arki, mutta minun arjessani on omat joulunsa. Ravi-ihmisen joulu on se, kun hevonen aivan yllättäen saa viimeisessä kurvissa tilaa ja pääsee kiriin kolmannelle. Kolme joulua korvaantuu heti sillä, jos aja-komennolla on niin paljon hässäkkää, että oma eläin pääsee sujahtamaan takamatkalta paaluhevosten kantaan jo ensimmäisessä kurvissa.

Nämä ovat jouluja, joita ei erikseen toivotella ja valmistella, vaan ne tulevat annettuna. Ja jotka tuntuvat ansaituilta, koska jos perinteinen joulu ansaitaan askartelemalla ja lanttuja kuorimalla, niin yllätysvoitto Turun iltaraveissa ansaitaan lapioimalla, valjastamalla, pesemällä, pettymällä ja uskomalla. Nämä joulut minä koen ansainneeni ja aion niitä hyvällä omallatunnolla juhlia, kun kohdalle sattuvat.

Hyviä jouluja toivotan jokaiselle, niin perinteisiä kuin ravimiehen versioitakin!

Veera Ahlgren
Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä.