Blogi – Pesupaikka

Kenkärahat kasvatukseen

Rahansa voi käyttää rapsutettavaankin kohteeseen. Kuva: Roosa Lindholm

Maailmankuulun kenkäsuunnittelija Christian Louboutinin karvakkaat Bolcheva-uutuussaapikkaat maksavat tismalleen 2595 euroa, ellei jostain alennusmyynnistä halvemmalla saa. Kahdenkympin kumppareissa lontsivan hevosihmisen sisäinen kalkulaattori raksuttaa heti, että samalla hinnalla saisi hevoselle kengät noin viideksitoista vuodeksi. Toki nauloista pitäisi maksaa erikseen ja vielä kengittäjän palkkiot, mutta silti.

Minulla on yksi ystävä, joka ei ole hevosihminen, ja hän ymmärtää minun ajatusmaailmaani ja laskentakaavioitani siitä huolimatta. Ystäväni on hifisti. Hän on ainoa TAVALLINEN ihminen, joka ei korvaansa lotkauttanut, kun sanoin ostaneeni kolmen tonnin satulan ja vieläpä säästäneeni.

Tämän hifistin mielestä on aivan okei tyhjentää tilinsä ja käyttää Visa-luottonsa harrastukseen. Hän itse rakastaa myös Prada-tuotemerkin vaatteita. Hänen harrastuksiaan ei kovin hyvin tue ihan tavallinen työpaikka, josta saa ihan tavallista keskipalkkaa. Se ei häntä haittaa, sillä hän on reittinsä valinnut, ja siitä onnellinen. Kyllä neuvokas aina keinot keksii!

Tunnustettakoon nyt, että minulla itselläni on salainen pahe. Seuraan Facebookissa erään muotibrändin faniryhmää. Siellä ostetaan ja myydään käsilaukkuja, jotka maksavat vähintään kolme tonnia. Ryhmän jäsenet iloitsevat aina yhdessä, kun joku on suorittanut uuden hankinnan. Laatikon avaamista seurataan porukalla ja yksityiskohtia udellaan.

En ymmärrä ollenkaan, miten joku voi saada niin suuret kiksit käsilaukusta, ja toisaalta taas ymmärrän täysin. Koin taannoin sanoinkuvaamatonta tyydytystä, kun sain klinikkalaskun maksettua käteisellä. Käteisellä! Hymyilin koko kotimatkan, vaikka rahaa ei enää ollut. Maksoin sen käteisellä, tajuatteko! Upeaa.

Eräs toinen ystäväni tykkää kengistä. Yhtenä harmaana marraskuun lauantaina hän päätti piristää itseään ostamalla kalliista merkkiliikkeestä kahdet kengät. Kassalla hiki kuitenkin nousi pintaan: nämähän maksavat mansikoita. Sitten hän muisti, että hänen ystävänsä, muuan Katja laittaa kuukausittain saman, ellei suuremmankin summan hevoseensa. Niinpä hän kaivoi kiltisti kuvettaan hokien hiljaa itselleen ”Katjalla on hevonen, Katjalla on hevonen.” On ilo olla muille hyödyksi.

Kolmas ystäväni kysyi kerran, paljonko minulla menee kuussa hevoseen. Halusi tietenkin järkyttyä. Sanoin summan, ja järkyttyihän se. Kysyi vielä, miksi ihmeessä ihmisen pitää maksaa noin älytön summa yhdestä kopukasta. Selitin, että se katsoo niin kauniisti perääni, kun lähden tallilta. Ystäväni tarjoutui katsomaan kauniisti perääni ihan päivittäisellä akselilla moista summaa vastaan. En tarttunut tarjoukseen.

Olen siis esimerkki ihmisestä, joka elää omassa, harhaisessa kuplassaan, eikä edes huomaa sitä tai vaikka huomaisi, ei piittaa.

Ravihommissa saattaa sentään jossain piilotella ansaintalogiikka, mutta ratsastuksessa ei ole järjenhäivää, jos taloudellista puolta tarkastellaan. On matemaattinen mahdottomuus jäädä ratsastusharrastuksesta plussan puolelle. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihan varmasti universumi keksii jotain ovelaa sen toisen tai kolmannen ravihevosenkin kanssa, ettei rahoilla pääse leuhottamaan. Ja jos lasketaan kulutettuja tunteja ja valutettua räkää, voitettua rahaa saattaa sittenkin olla vain ”ihan okei -summa”.

Olen tehnyt linjauksen. En lottoa enää, sillä laitan ne rahat hevoskasvatukseen. Mahdollisuus voittaa on maksimaalisesti pienempi, mutta häviötä voi rapsuttaa. Ja siitä saa kivoja videoita. Kauan eläköön hevoshulluus!

 

Katja Ståhl

Kirjoittaja on toimittaja, hevosharrastaja ja tv-kasvo

Rakas perhe!

“Tänään hän sanoi, että istun kuin perunasäkki ja charliechaplin”, Miia Lahtinen kirjoittaa. Kuva: Elina Elisseeva.

Kirjoitan teille täältä ratsastusleiriltä. Saatatte olla yllättyneitä, että saatte kirjeen ja ylipäätään siitä, että osaan kirjoittaa käsin. Olen kuitenkin jo 13, ja olen viettänyt viimeiset 10 vuotta puhelimella.

Oli teidän ideanne lähettää minut tänne maalle tämän kuusikymppisen hevosakan ratsastusleirille. Te ette ymmärrä, mitä täällä tapahtuu! Tämä ratsastuksenopettaja on raivopää. Hän kertoi, että tämä on hänen opettajanuransa viimeinen leiri, ennen kuin hän muuttaa Espanjaan, ja että hän haluaa tehdä tämän vanhalla tavalla.

Ensimmäisenä päivänä hän keräsi meiltä pois puhelimet. Tilalle saimme outoja esineitä: kirjepaperia, pelikortit sekä kirjoja, kamerat ja filmirullat. Lisäksi ruokalan vieressä on seinässä kiinni oleva vaaleanharmaa muovilaatikko, jonka kyljessä on numeroita ja sellainen pyörivä rulla. Se kuulemma liittyy jotenkin tähän kännykkäjuttuun, mutta emme ole uskaltaneet kysyä miten.

Hän on sanonut, että saamme puhua keskenämme, mutta emme hänen kanssaan, koska hän on kurkkuaan myöten täynnä dialogia, pedagogiikkaa ja tuntemuksien analysointia. Ratsastustunneilla emme saa puhua keskenämmekään, tai hän alkaa huutaa meille. Hän sanoo, että hän ei ole mikään asiakaspalvelija vaan ratsastuksenopettaja ja piste!

Lisäksi hän sanoo, että jos meitä pelottaa, se ei estä meitä tekemästä. Ja että jos putoamme, meidän on vain noustava takaisin selkään. Isä, ei hän oikeasti sanonut niin. Hän sanoi, että KUN putoamme, meidän on noustava HETI selkään, ettei meille tule KAMMOA. En ymmärtänyt sitä, isä! Eikö niin, että jos putoan, enkä halua enää selkään, se vain tarkoittaa, että ratsastaminen ei ole minun juttuni?

Äiti ja isä, me raadamme täällä koko ajan. Aamulla viemme hevoset ulos ja siivoamme karsinat. Sitten kannamme heinää, kannamme vettä ja ratsastamme. Kun olemme lakaisseet käytävän, hän ei sano niin kuin kuutosluokan ope, että hienosti tytöt lakaisitte käytävän. Hän sanoo, että ettehän te ole lakaisseet tuota reunaa ollenkaan ja että kuka hempatin idiootti on jättänyt Deliriumin suojat käytävälle, että hän kuristaa sen. Eikä hän oikeasti sanonut, että hempatin idiootti, vaan käytti vahvempia sanoja.

Tänään hän sanoi, että istun kuin perunasäkki ja charliechaplin. Äiti, mitä ne edes ovat? Kotitallilla aina sanottiin, että istuntani on kehittynyt!

Kun sanoimme, että emme halua laukata maastossa, hän sanoi, että totta kai maastossa laukataan, hevoset tarvitsevat paljon liikuntaa. Ja niin me sitten laukkasimme!

Sitten opettaja sanoi, että ei voi kylläkään pitää ihan oikeaa vanhanaikaista leiriä, sillä yksikään hevonen ei onnu, eivätkä ne pukittele tarpeeksi, eikä hän kuitenkaan kehtaa heittää hevosia kivillä tunnilla. Mutta että tupakkaa hän aikoo polttaa koko viikon, vaikka oli välillä 15 vuotta ilman.

Äiti, isä, en tiedä, onko täällä hauskaa vai ei. Oikeasti en edes tiedä, olenko täällä vai en, koska en ole laittanut tästä mitään instatarinoihin.

Terveisin: Tyttärenne ratsastusleiriltä

PS: Voi olla, että opettaja pitää meistä. Hän osti meille jäätelöä. Sanoi, että v#Ŧ$%, tämäkin on jotain laktoositonta, mutta olkoon.

Miia Lahtinen

Mitäs minä sanoin?

Olle ja Vieteri olivat kilpakumppanit, joiden menestykseen kaikilla ei alkuvaiheessa riittänyt uskoa. Hevosurheilun arkistokuva.

Hevosihmisille on tyypillistä olla aina oikeassa, mielellään joka paikassa. En usko, että se kumpuaa sen kummemmasta suuruudenhulluudesta, ennemminkin ehkä siitä, että hevosten kanssa on aina uskoteltava olevansa oikeassa. Jos olet epävarma, hevonen on sitä potenssiin sata.

Varmuuden illuusio on syytä säilyttää hölmöydenkin uhalla. Se vaan toisinaan unohtuu, että ihmisten kanssa ei näin tarvitse toimia.

Miten ihana esimerkki kaikkitietävyydestä löytyykään jääkiekosta. Oli verrattoman ihanaa kuunnella ihmisten taivastelua siitä, kuinka nuori, kokematon (=huono) joukkue saattoi voittaa MM-kullan. Miten hienoa oli katsoa Facebookista, kuinka Hufvudstadsbladetin toimittaja SÖI juttunsa, jonka oli ei-kovinkaan-mairittelevasti kirjoittanut ennakkoon joukkueesta. Siis rouskutti paperia! Onko vastaavaa nähty hevospiireissä? Onko hatullisia sitä itseään syöty? En nimittäin millään jaksa uskoa, että kaikki ovat ihan aina oikeassa.

Yksi hieno tapa olla oikeassa on tietenkin se, että alkaa uskoa johonkin lupaukseen. Uskoo ja uskoo vaan, kunnes jotain hienoa tapahtuu. Se vaatii tietysti pokkaa ja viitseliäisyyttä, mutta väittäisin, että jos onni potkii, onnistumisen tunne on moninkertainen. En usko, että koskaan olisi oikeampaa hetkeä huutaa: ”Mitä minä sanoin!”

Jos manaa epäonnistumisia, on todennäköisesti useammin oikeassa, mutta onko onnellisempi? Rohkenen epäillä. Tie on liian helppo. Mollaaminen ja etukäteen tyrmääminen ei varsinaisesti hyödytä ketään. Vai onko joku tullut joskus kiittelemään, että kiitos kun et uskonut meihin, sillä kävi ilmi, että täysiä paskojahan tässä ollaan?

Ravimaailmasta esimerkiksi käy ihmeruuna Olle. Jo varsasta asti sorsittu yksilö tarvitsi vain yhden humppilalaisen Anjan pitämään Ollen puolia, ja niin pääsi hevonen elämänsä kotiin. Anjan usko palkittiin, ja hevosesta kasvoi vakavasti otettava haastaja jopa itselleen Vieterille.

Noinkohan Olleen uskoi alun perin edes Anjan isä Johannes, joka hevosen kuitenkin osti? Eiköhän mies uskonut lähinnä tyttäreensä. Karkeasti sanottuna ilman Anjan uskoa Olle olisi varmaan siirtynyt melko varhaisessa vaiheessa ajasta iäisyyteen, ujo ruuna kun oli.

Ratsumaailmassakin ihmeitä on joskus ostettu pikkurahalla. Wegeliuksen olympiaratsu Monday Morning löytyi irlantilaisen vajan takaa. Pihalla se ylitti näytösluontoisesti jonkun esteentapaisen, ja niin vaihtoi ratsu omistajaa. Hyvä hyppy! Myydään se, jollei siitä tule mitään, tuumivat Wegelius ja mesenaattinsa. Tuli siitä.

On täysin mahdollista, että joku nouseva kyky kiinnittää huomiosi. Se voi olla ihminenkin. Ehkä lupaus on vielä niin keskeneräinen, ettet kehtaa sanoa ääneen, että tuosta tulee vielä jotain. On niin paljon helpompaa taivastella, kuinka huonoja kaikki ovat ja kaikki oli paremmin ennen. Jos kuitenkin innostut kehumaan jotain ääneen, saatatkin olla kymmenen vuoden päästä se, jota tullaan haastattelemaan poikkeuksellisesta tarkkanäköisyydestä. Tiedä vaikka saisit työtarjouksen sen perusteella!

Asia nimittäin on niin, että aina kannattaa kehua, kun meinaa sellainen päästä, mutta solvaamista kannattaa miettiä pidempäänkin.

Onko sanoillani kaikupohjaa? Väittäisin, että on. Ehkä ei hevoshommissa, mutta jossain kuitenkin. Olen sanonut Maija Vilkkumaalle ei levy-yhtiöhommissa, koska mitä siitä nyt muka tulee. Toisaalta olen sanonut kyllä HIM:ille ja Ville Valolle. Valo oli tuolloin 19-vuotias. Oman aikansa ja alansa Mörkö.

Kuka on sinun tulevaisuuden Mörkösi? Minun Mörköni kasvattaa juuri mahaansa laitumella.

Katja Ståhl

Kirjoittaja on toimittaja, juontaja ja tv-kasvo