Blogi – Pesupaikka

Back to the basics

George Morris piti klinikkaa Suomessa elokuussa 2018. Kuva: Leena Alerini

“Se, että Morris-klinikat ovat avoimia kaikille hakijoille ja yleisölle, ei ainoastaan maajoukkueelle ja sinne pyrkiville, avaa oven siihen, että kuka vain saa mahdollisuuden kasvattaa osaamistaan”, kirjoittaa Marjut Andersén. Kuva: Leena Alérini

Luultavasti me kaikki ymmärrämme, miten asioita opitaan: perusasioiden kautta, harjoittelemalla, harjoittelemalla ja harjoittelemalla, ja vaikka olisimme jo edistyneellä tasolla, niin aina pitää palata takaisin perusasioiden kertaamiseen.

Kertaus on opintojen äiti.

Ratsastuksen, vaikka se ei ole rakettitiedettä, tekee haastavaksi se, että opiskelijoita on kaksi, joista toinen istuu toisen päällä. Siis kaksi kertaa Aapista, kaksi kertaa harjoitusohjelmia ja tuplakertaukset päälle. Toistoja toiston perään, eläintieteen perusoppien mukaan kuitenkin kolme kertaa kolme, kolmen sarjoissa.

Tämän asian, oppimisen lainalaisuuksien, tärkeyttä korostavat kaikki ne valmentajat, joiden hevoset ja ratsastajat ovat huipulla. Huippuja muiden huippujen joukossa, ei vähiten huono muiden huonojen joukossa. Lajista riippumatta.

Kiistatta eräs maailman parhaita estevalmentajia, George Morris, kävi kertomassa meille suomalaisille kuluneella viikolla (kartanoromanttisessa Harjun Oppimiskeskuksessa) miten pitää tehdä, jos haluaa tulla paremmaksi. Ja kun ratsastajat ja hevoset noudattivat ohjeita, tapahtui jälleen kerran se ihme, joka on ollut nähtävissä Morrisin klinikoilla jo vuodesta 1984: suoritukset paranivat jokaisen toiston jälkeen.

Pidän muuten suurena saavutuksena sitä, että yksityinen taho saa järjestettyä tällaisen huipputapahtuman tähän maahan. Maahan, joka ei voi ylpeillä suurilla ratsastusurheilun meriiteillä.

Morris-kurssien anti on aina ollut juuri sitä, mitä tarvitsemme, alkaen kurinalaisuudesta, joka ei tarkoita sitä, että mätkimme hevosta turpaan, vaan sitä, että ratsastajalla on itsekuria. Vain sellaista ratsastajaa hevonen kunnioittaa. Jos ratsastaja on löperö huitukka, hevonen ei kiinnostu yrittämään parastaan. Siitä on puhunut moni muukin huippuvalmentaja, kuten Bert Romp, joka on ottanut haasteen vastaan Suomen maajoukkuevalmentajana.

Morrisin retoriikka on armotonta, mutta tuottaa aina tulosta; verbaalinen piiskaaminen antaa kummasti puhtia, ryhtiliikettä alkaa tapahtua niin satulan alla kuin päälläkin. Tosin mielensä pahoittajat eivät tykkää.

Koska sinne maailman tasolle on tolkuttoman pitkä matka, niin kaikki, mitä kotimaassa saadaan aikaiseksi parempaan suuntaan, on win-win. Jos meillä ei ole osaajia metrin tasolla, ei niitä tule sinne 140-tasollekaan. Morrisin systeemi toimii juuri tässä. Hän on luonut hyvin yksinkertaisen metodin, joka pohjautuu eläimen oppimisen lainalaisuuksiin, hyvinvointiin ja ratsastajan tehokkaaseen asennon ja sitä kautta selkeiden apujen käyttöön. Jossa kaikki, mitä tehdään alkeistasolla maahan kaivetuilla esteillä, tehdään oikein ja taitavasti. Sellaisella tavalla jota hevonenkin ymmärtää.

Se, että Morris-klinikat ovat avoimia kaikille hakijoille ja yleisölle, ei ainoastaan maajoukkueelle ja sinne pyrkiville, avaa oven siihen, että kuka vain saa mahdollisuuden kasvattaa osaamistaan. Ratsastaa kuten ne Tosi Hyvät.

Systeemi on ollut siis tarjolla Suomessa, helposti omaksuttavasti, jo vuodesta 1984.

Miksi viesti ei ole mennyt perille?

Olisiko jo aika kuunnella ja ymmärtää?

Marjut Andersén
Ratsastuksen moniosaaja

Kesä on ihmisen ja hevosen parasta aikaa

Miehikkälän orilaitumen avajaiset sunnuntaina 3. kesäkuuta 2018. Kuva: Hanna Laakso

Hevosihmisen kesä on aivan huippu, kirjoittaa Katja Ståhl. Kuva: Hanna Laakso

Ihanaa, nyt se kesä alkoi! Hevoset pääsevät vihreälle ja saavat irrotella isoilla laitumilla oikein kunnolla. Sitä voisi seurata loputtomiin. Kakkojakaan ei tarvitse enää korjailla eikä karsinoita siivota. Se on helppoa elämää, ja hevosetkin nauttivat.

Naapurin Sirpaa ei naurata yhtään. Hänen hevosellaan on kesäihottuma, eivätkä sen kaviotkaan kestä laidunelämää. Halkeavat ihan vallan säpäleiksi.

Samaan aikaan toisaalla myös Liisa itkee. Hänen hevosensa on liian ahne laidunelämään. Sanovat, että kyllä se siellä laihtuu, kun heinä vähenee. Eivät ole tavanneet Liisan hevosta. Se ei laihdu. Liisa tuntee niin voimakkaasti huonoa omaatuntoa hevosensa puolesta, että käy itse hieman juoksemassa laitumella.

Kolmannessa torpassa tallinpitäjä vastaa seitsemännen kerran puhelimeen tunnin sisällä. On laittanut Facebookiin ilmoituksen, että laidunpaikkoja tarjolla. Kiinnostuneita riittää, mutta reunaehdot vaikuttavat jo melko harhaisilta. Halutaan, että laidun on maneesin välittömässä yhteydessä, että yöksi pääsee sisään, että satulahuoneeseen/varastoon saa parkkeerata hevosen kaikki tavarat ja vielä että estekalusto on alati käyttövalmiudessa, mikäli tarvetta ilmenee. Ja niin, eihän hinta nouse paljoakaan yli satasen, koska tämähän on laidunpaikka? Ja pääseehän sinne julkisilla Helsingin keskustasta?

Kerrottakoon nyt tässä, että laidun ei rakenna itse itseään. Se ei myöskään lannoitu itsestään, vaikka välillä tuntuukin, että paskaa sataa niskaan. Hevosten juoma- ja kivennäishuolto hoidetaan myös päivittäin ja karanneet villikot palautetaan aitojen sisään. Mikäli hevosella on jokin hätä, omistajalle ilmoitetaan heti. Eikö tästä kaikesta ole ihana maksaa yli satanen? Kyllä on. Sitä, jossa hintaa sisältyy satulahuone, maneesi ja vesiboksi, kutsutaan TALLIPAIKAKSI. Se on eri asia, ja ymmärrettävästi hieman kalliimpi.

Hevosihmisen kesä on aivan huippu. Joka viikonloppu on varaa valita mihin raveihin tai kisoihin lähtisi neuvomaan kilpailijoita aurinkolasiensa takaa. Jos hyvin käy, joku muu ajaa auton kohteeseen (tai etenkin sieltä pois), ja hevosihminen voi ottaa pari neuvoa-antavaa skumppa/olutlasillista antamaan pontta sanoille. Ratojen äärelle kerääntyy iso joukko samanhenkisiä alan kykyjä, ja hevosmaailman asiat pannaan kerralla kuntoon. Lippalakit kertovat mitä merkkiä suositaan ja kynnenaluset millä tasolla ollaan hierarkiassa. Voimakkaasti rajattu rusketus kielii todellisesta sitoumuksesta: näissä vaatteissa mennään, mitkä sattuivat osumaan käteen, eikä auringonottoon ole aikaa. Aurinko iskee siihen, mihin ehtii.

Toisinaan hevosihmisen kesän erottaa talvesta vain se, että vesi ei jäädy. Onkin tärkeää muistaa iloita siitä, mitä meillä on: putket, jotka eivät jäädy, traileri, jonka renkaat pitävät, pihatie, joka ei voi täyttyä lumesta. Myöskään toppavaatteet eivät voi loppua kesken. Usein Suomen kesässä pärjää parilla kevyttoppatakilla ja sadeviitalla. Suomalaisen kesäkengät ovat kumisaappaat tai crocsit. Niihin eivät jumalien vihat osu.

Eläinmaailmakin multiploituu kesäksi. Eikö luonto olekin hieno? On hyttystä, mäkäräistä, polttiaista, paarmaa ja mehiläistä. Käärmeetkin ovat hereillä. Peurat, ketut, sudet, karhut ja ilvekset nauttivat kesästä metsissä aivan kuten mekin. Toisinaan kenties tunnet, kun joku katselee sinua metsässä, vaikka et näe mitään. Kyllä, se saattaa olla vaikkapa karhu! Miten ihanan monimuotoista! Ja jos hevonen sattuu sekoamaan pieneliöistä kuumana kesäpäivänä, voi vaikkapa keskittyä iloitsemaan siitä, että ainakaan se ei liho, koska riehuu itsensä jatkuvasti hikeen.

Oikein hurmaavaa kesää kaikille!

Katja Ståhl
Kirjoittaja on toimittaja, bloggaaja ja tv-kasvo

Sekopäinen kevät

Aina välillä on lähdettävä tallilta pois. Esimerkiksi lääkäriin. Hevosurheilu pääsi seuraamaan tyypillisen hevoskasvattajanaisen vierailua paikallisessa terveyskeskuksessa muutaman valvotun kuukauden jälkeen.

”Hyvää huomenta, rouva! Teillä oli monenlaista vaivaa. Selkäkö oli pahin?”

”Kyllä. Tästä pakaran yläpuolelta juilii. Isälläni oli samaa ongelmaa, ja hänellä oli vino lantio. Minulla lienee sama. Olisi pitänyt laittaa pohjalliset jo lapsena, mutta kun ei huolehdittu. Pakko sanoa sekin, että kun äidilläni vielä oli pitkä selkä, ei yhdistelmässä ollut mitään mieltä.”

”Oletteko yrittäneet venytellä?”

”Kyllä. Nukahdan usein pöydän ääreen läppärin päälle, jolloin koko ylälinja venyy. Mutta ei se mitään auta, koska rakenteeni ei ole optimaalinen suorittamiseen.”

”Niin, tämä nukahtelu oli toinen ongelmanne. Rouva! Torkutteko te!”

Hevoskasvattaja hätkähtää hereille.

”4/6 ulkona! Nupulla vuorokausia 345. Nabab de Reve, Chacco Blue ja Balou! Blup, blup, blup!”

”Rouva te puhutte kielillä. Oletteko ollut pitkään näin sekava? Onko teillä muita mielenterveyden ongelmia?”

”Ei minulla ole ongelmia. Vaikka rakenteessani on sanomista, minulla on vahva takapuoli ja halu mennä. Se vie pitkälle.”

”Pitkälle tai Pitkäniemeen”, lääkäri huokaa hiljaa.

Hevoskasvattaja suuttuu.

”Kuulkaahan lääkäri. Älkää neuvoko minua. Te olette vielä nuori, eikä teillä ole käytännössä mitään omia saavutuksia. Äitinne on tehnyt keskitason kansainvälisen tutkijan uran, mutta toisaalta sekä isänne äidin puolella, että äitinne isän puolella löytyy ihan nollasuorittajaa. Tuolla taustalla minun on hyvin vaikea luottaa teihin. Miksi edes olen täällä? Kotimaassa hyväksytyn jolpin vastaanotolla, vaikka viereisellä yksityisellä asemalla seisoo toinen toistaan kyvykkäämpiä maailmanluokan lääkäreitä?”

”Ok. Katsotaan vielä se näyte, niin pääsette lähtemään. Laboratoriosta kiittelivät ensin hyvästä pakkaamisesta, mutta sitten he alkoivat epäillä, että virtsanäytteenne on sekoittunut naapurin hedelmöitysklinikan kanssa. Näytteenne oli spermaa.”

”Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Olen sekoittanut purkit! Se oli Suomen viimeinen Mr Blue -annos ikinä! Se oli minun matkalippuni Espanjaan, se olisi vienyt vain kahdeksan vuotta, kahdeksan tällaista pitkää sekopäistä kevättä! Sitä paitsi Safemate hälyyttää. Minun on mentävä. Tästä ei ollut minulle mitään apua. Kukaan ei voi auttaa minua, ei terveydenhuolto, ei MAVI eikä RJL eli FWBY.”

”Rouva, puhutte taas kielillä. Lähtekää ulos kevääseen. Katsokaa varsoja. Hengittäkää syvään. Olkaa vain hetki siinä. Te elätte nyt parasta aikaanne.”

Hevoskasvattaja ryntää halaamaan lääkäriä.

”Kiitos! Olette niin oikeassa. Olen hieman väsyneenä aina sentimentaalinen ja ailahteleva, niin kuin täyssisareni kaikki lapset. Mutta ymmärränhän minä sen. Jos haluaa päästä eteenpäin, on annettava nuorille kyvyille mahdollisuus.”

Hevoskasvattaja juoksee ulos aurinkoon, eikä hänen selkäänsä satu.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi