Blogi – Pesupaikka

”Jatketaan treenaamista”

“Se on stressinsietokykyjuttu, että toimintakyky säilyy, vaikka maailma romahtaisi ympäriltä. Ja sekin, että kykenee fokusoitumaan, kristallinkirkkaasti keskittymään olennaiseen (hevoseen)”, Leena Alérini kirjoittaa.

Juuri tällä hetkellä kuulee aika paljon, että ihmisen tulee kestää epävarmuutta. Lamaantumatta. Positiivisuutensa ja toimintakykynsä säilyttäen.

Se tarkoittaa, että ihminen kampeaa etätyöpisteelleen ja painaa läppärin päälle. Vaikka ei ole tietoa, onko ensi viikolla enää työpaikkaa, ja onko ihminen ensi viikolla enää hengissäkään, tai ainakaan työkykyinen. Hevosihmiset näyttävät kestävän koronaepävarmuuttakin ihmeen hyvin. Siis ne oikeat hevosihmiset.

Tai, ihmeen ja ihmeen. Ei se mikään ihme ole.

Se on stressinsietokykyjuttu, että toimintakyky säilyy, vaikka maailma romahtaisi ympäriltä. Ja sekin, että kykenee fokusoitumaan, kristallinkirkkaasti keskittymään olennaiseen (hevoseen).

Stressinsietokyky parasta A-luokkaa on yhteistä kaikille hevosihmisille. Optimistisuus ja positiivisuus samoin. Paras A-luokkakin on alakanttiin arvioitu. Nuo ominaisuudet ovat nimittäin yltiöpäisissä mittasuhteissa. Muuten he eivät olisi hevosihmisiä. Hevoselämä nyt vaan vaatii onnistuakseen nuo kolme ominaisuutta.

Mitä Henri Ruoste vastaa, kun häneltä kysyy ensin mielipidettä kaikkien ratsastuskilpailujen peruuntumisesta, sitten myös olympialaisten? Vastaus molempiin on kutakuinkin ”jatketaan treenaamista”.

Kun on tekemisissä hevosten kanssa, lähes mikään ei muutenkaan tapahdu suunnitellusti. Hevosihmisellä on aina alitajunnassaan suunnitelma A:n lisäksi suunnitelmia kirjain Ö:hön asti.  Ei niitä ole mihinkään kirjattu, koska kyse on hevosihmisistä eikä heillä ole tällaiseen aikaa, mutta silti ne ovat. Ja kun on sadoittain muistoja niistä kerroista, jolloin suunnitelmat menivät pieleen ikävimmällä mahdollisella tavalla, se auttaa kummasti suhteuttamaan.

Kuvitellaan tilanne, jossa hevosihminen palaa kisareissulta nöyryytettynä. Siis tämä on se reissu, kun hevonen jälleen kielsi ulos viikonlopun ensimmäisestä luokasta esteellä yksi ja kolautti jalkansa irti päästyään niin, että oli lähdettävä jo perjantaina paluumatkalle, ja vanha hevosauto uuvahti tielle keskellä yötä ABC:n parkkipaikalle. Kun aamuyöllä hevosihminen, kannettuaan naistenvessasta hevosille viimeisen ämpärillisen vettä, kokeili unenpöpperössä kääntää avainta virtalukossa ja ilahtui aivan valtavasti siitä, että vanha uskollinen ihmeen kaupalla hyrskähti käyntiin! Ja kun juuri siinä kohtaa tuli elämänkumppanilta viesti, jota oli itse asiassa jo odotettukin. ”Olen kurkkuani myöten täynnä hevosenperseitä! Hyvästi!”

Hevosihminen ajaa loput 358 kilometriä ja kuulostelee lämmin tunne sydämessään hevosen liikehdintää auton takaosassa. Hän miettii, että olisi aika ihanaa, jos se saisi päänsä ikkunasta hyttiin, omalle olkapäälle, ja voitaisiin ajaa sillä tavalla yhdessä.

Klo 02.30 tallilla hevosihminen purkaa kamat autosta, laittaa jo kisapaikalla putsatut varusteet oikeille paikoilleen, huoltaa tunnin verran hevosta ja lisää vielä puruja sen karsinaan. Viimeinen tekstari on tallilaisten wappiryhmään klo 03.30: ”Voin tulla tekemään aamutallin!”

Mitä tämä on, jollei fokusoitumista olennaiseen, jotta toiminta voisi jatkua vaikeassa tilanteessa?

Ruosteen on nyt mietittävä, millä hevosella sinne Tokioon ensi vuonna kannattaisi ensisijaisesti pyrkiä, kun hän ei omista itse kumpaakin? Isoista rahoista ja toimeentulosta on kyse, ja kun palattiin sopimusteknisesti aika lähelle lähtöruutua. Mutta se on kuitenkin niin paljon parempi vaihtoehto kuin se, että Rossetilta ja Konstestrolta olisi paukahtanut jänne.

Jatketaan treenaamista!

Leena Alérini

leena.alerini@hevosurheilu.fi

Kaviokas kärsi kapitalismista

“Humalassa ratsastaminen, toisin kuin ratti- ja tankojuoppous, ei ole Virossa rangaistava teko”, Antto Terras kirjoittaa.

Suomi on eteläistä naapuriaan monessa edellä. Meillä saavat jalkapallohuligaanit ja muut katujen ninjat toisinaan nauttia siitä, että pamputtava käsi kuuluu uljaalle ratsupoliisille. Viron viranomaiset taas lopettivat nelijalkaiseen konstaapeliin turvautumisen rapsakat parikymmentä vuotta sitten. Tallinnassa tosin palvelee edelleen pari ratsastukseen hurahtanutta virkamiestä, jotka varsinkin kesällä ilahduttavat raittiita lapsiperheitä ja kännisiä suomalaisia ilmestymällä omine hevosineen keskustaan.

Ratsupoliisi on Virossa kuitenkin ollut. Ensimmäiset sapelinheiluttajat nousivat satulaan jo vuonna 1918. Kaupunkien katuja valvottiin kaviot kopisten aina ystävällismielisen Neuvostoliiton miehityshankkeeseen asti. Sitä seuranneiden ankeusvuosikymmenten aikana näkivät kansalaiset hevosia enää peltotöissä ja propagandaelokuvissa. Yleinen pysähtyneisyys ja kaiken kattava kokoontumiskielto tekivät tarpeettomiksi myös ratsastavat viranomaiset. Miliisi ja KGB:n veijarit panostivat enemmänkin näkymättömään valvontaan. Hevostelu ei tähän kuvioon sopinut, elettiinhän maassa, jossa kaikilla oli ruokaa, vapautta eikä rikollisuutta juuri nimeksikään.

Viron uusi, toinen tasavalta saatiin kasatuksi vuonna 1991. Nyt valvontavirkamiestä kutsuttiin taas poliisiksi. Heidän käytössään ollut autokanta koostui alkuun kolmesta Ladasta, joista kesäisin käynnistyi hyvällä tuurilla kaksi. Kolmatta pidettiin Tallinnassa Viru-hotellin edessä nurmikolla näytillä ihan varmuuden vuoksi. Siten luotiin kansalaisille ja turisteille mielikuva, että valvonta pelaa ja apu on lähellä.

Viro juhli vapaushuumassaan jotakin lähes päivittäin, eikä karkeloivaa kansaa olisi kyetty vahtimaan vaikka käytössä olisivat olleet kaikki maailman hevosvoimat.

Ensimmäiset tuoreet ratsupoliisit aloittivat työnsä Haapsalun kaupungissa vuonna 1995. Paikkakunta tunnetaan Suomessa hyvin: sen kylpylät suorastaan pursuivat nivelvaivaisia eläkeläisiä, jotka hautautuivat päivisin mutaan ja öisin synnin pauloihin. Haapsalu oli ratsupoliisikokeilulle otollista maaperää, kun suuri osa valvottavasta kansasta loikoili joko rannalla tai puistikoissa.

Haapsalun poliisi hommasi käyttöönsä kolme hevosta. Poliisiksi ja poliisihevoseksi pääsi Virossa tuohon aikaan melkein kuka tahansa. Kaksijalkaisten piti olla teoriassa nuhteettomia, raittiita ja hyvämaineisia, mutta nelijalkaisten tapauksessa rima ei ollut niinkään korkealla.

Poliisi joutuikin jo ensimmäisen vuoden alussa luopumaan yhdestä hevosesta. Se kun ei totellut ketään, oli luonteeltaan arvaamaton ja paskoi kansanmusiikkitapahtuman avauspäivänä kesken juhlapuheen. Sinänsä syy ei ollut aivan kokonaan hevosen, sillä koulutus kesti ainoastaan kaksi kuukautta, ja hankintamääräraha – 20 000 kruunua – ei tarjonnut kauheasti valinnanvaraa. Summalla ei olisi hommattu mitään orlovravuria edes halvalla 90-luvulla.

Ratsupoliisista kumminkin pidettiin. Heidän tehtävänsä oli lähinnä rituaalinen, tunnelmaa luova. Haapsalulaiset saivat nauttia tästä herkusta kolmen kesän ajan. Ruotsista humanitäärisenä apuna toimitetut erikoispitkät kumipamputkin koettiin lähinnä huvittavina elementteinä.

Vuonna 1997 rantautui kapitalistinen tuloslaskelmointi rantaparatiisiinkin. Poliisissa paukuteltiin helmitauluja ja päädyttiin tulokseen, että ratsupoliisi on tuottavuuteen nähden aivan liian hinnakasta. Virossa elettiin juuri tuolloin mitä verisintä mafia-aikakautta, eikä hevosella pärjännyt panssarimersuilla ja sarjatuliaseilla varustautuneita kriminaaleja vastaan.

Kummatkin virkahepoista myytiin vähiten tarjoavalle, ja saaduilla varoilla hommattiin hiukan kauempana asuvalle konstaapelille käytetty polkupyörä.

Tallinnan poliisissa lopetettiin hevostoiminta suunnilleen samoihin aikoihin ja samasta syystä. Pääkaupungin kaduilla kaasutteli nyt sen verran röyhkeitä Bemari-miehiä, ettei ratsastamalla pärjännyt. Hevosia poliisilla oli ennen toimintansa alasajoa käytössään viisi, mutta makkaraksi ei joutunut yksikään. Eläimet oli vuokrattu Mustamäen talleilta sadan kruunun tuntihintaan.

Urbanisoituneessa Virossa on maan syvästi agraarinen menneisyys alati läsnä. Tämä totuuspohjainen loppukevennys ammentaa sisältönsä toukokuulta 2019, tapahtumapaikkana on Saarenmaa.

Poliisin tiedottaja kertoo:

”Saarenmaalla tavattiin kesän ensimmäinen satulajuoppo. Poliisille välitettiin tieto, että umpihumalainen nainen on lähtenyt tilaltaan kauppa-asioille ratsain. Partio tavoitti ensin hevosen ja sen jälkeen naisen, joka löytyi maantienojasta, ilmeisesti kuntonsa vuoksi satulasta tipahtaneena. Naisen kerrotaan olevan kunnossa, joskin ärtynyt. Poliisi korostaa saarelaisille, että kaikkeen ohjastamista vaativaan kulkemiseen tulee ryhtyä ainoastaan selvällä päällä”.

Humalassa ratsastaminen, toisin kuin ratti- ja tankojuoppous, ei ole Virossa rangaistava teko.

Antto Terras

Sadekauden seeprat

 

 

Kun on melkein 50-vuotias ja on jo vuosikymmeniä sitten huomannut, ettei oikeastaan ole Michael Jung, voi yhtä hyvin mennä lomalle. Junghan syksyisessä Hevosurheilun haastattelussa kertoi, että ei hän minnekään kahden viikon lomalle voi lähteä, koska sillä antaisi muille etumatkaa kenttäkilpailussa. Hänenä ottaisin riskin, mutta eipä ole varaa mennä neuvomaan.

Lomalla tapasin seeproja. Seepra ei ole ihan hevonen, mutta hevosihmiselle sen näkeminen on puhdistava kokemus. Pelkästään sen väritys on niin tyylikäs ja jäljittelemätön, ettei mikään brändi maailmassa pääse lähellekään. Tyyli vain korostuu, kun raidat yhdistetään ponimaiseen ulkonäköön ja isoon päähän. Seepra on persevä karjalaiseukko, joka pukeutuu Pradaan ja tekee sen ylevämmin kuin mallit catwalkilla.

Sadekautta on ollut jo jonkin aikaa, joten jopa Etoshan (jotakuinkin ”maa, jossa kasvit eivät kasva”) niityt olivat vehreitä melkein joka puolella. Seeprat olivat lihavia, miltei metabolisia. Leppoisia. Nykyään tavataan oikein reaktiivisista hevosista sanoa, että jos se olisi villihevonen, se jäisi varmasti henkiin, koska se äkkäisi kaikki pedot ja ehtisi paeta. Vaikea uskoa. Ennemmin se säikky jäisi lyhytikäiseksi, koska häslätessään se kuluttaisi energiansa turhaan ja kuolisi nälkään. Sillä jos elää karussa luonnossa, karkuun kannattaa rynnätä vasta silloin, kun on tosi kyseessä.

Nämä sadekauden seeprat olivat myös uteliaita, toisin kuin seeprat pari vuotta sitten, kun näin niitä Serengetissä ennen sateiden alkamista. Silloin en nähnyt yhdenkään seepran laukkaavan, ne vain raahautuivat. Nyt seeprat olivat kuin hevoset tarhassa. Syömistä, nahistelua, joskus laukkapätkiä ja paljon asioiden katselua. Sadekauden rento, paksu seepra ei ole silmiään pyörittelevä pakenemiskone, vaan rauhallinen olento.

Eihän se ole mikään pikku pupujussi, jonka on syytäkin pelätä kaikkea, vaikka se veisi kuinka paljon energiaa. Vaan tyylikäs seepra – sadekaudella se nauttii ruoasta, juomasta ja seurasta.
Niin tekee myös ihminen lomalla. Seepraa ei ole ollut ruokalistalla, mutta monia sen laidunkavereita kyllä. Aavikkoalueen ruokakulttuuri kun perustuu lihansyöntiin.

Moni hevosihminen ajattelee viisaasti, että riistaeläin on eettistä lihaa, jota voi syödä tälläkin vuosikymmenellä hyvin mielin. Totta, kuten sekin, että luonto on luonto. Jos eläin kärsii kuivuudesta suurimman osan vuotta, ja vähän väliä siltä kuolee poikanen nälkään, tuleeko siitä silti onnellista lihaa?

Namibiassa on seeprojen lisäksi myös villiintyneitä hevosia, jotka saksalaiset jättivät jälkeensä. Niitä katsoessa vakuutuin jälleen kerran siitä, että hevosen yhteiselo ihmisen kanssa on win-win, hyväksi molemmille. Jopa silloin, kun eletään Suomen 11 kuukautta kestävässä räntäsadekaudessa.

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi