Blogi – Pesupaikka

Mitäs minä sanoin?

Olle ja Vieteri olivat kilpakumppanit, joiden menestykseen kaikilla ei alkuvaiheessa riittänyt uskoa. Hevosurheilun arkistokuva.

Hevosihmisille on tyypillistä olla aina oikeassa, mielellään joka paikassa. En usko, että se kumpuaa sen kummemmasta suuruudenhulluudesta, ennemminkin ehkä siitä, että hevosten kanssa on aina uskoteltava olevansa oikeassa. Jos olet epävarma, hevonen on sitä potenssiin sata.

Varmuuden illuusio on syytä säilyttää hölmöydenkin uhalla. Se vaan toisinaan unohtuu, että ihmisten kanssa ei näin tarvitse toimia.

Miten ihana esimerkki kaikkitietävyydestä löytyykään jääkiekosta. Oli verrattoman ihanaa kuunnella ihmisten taivastelua siitä, kuinka nuori, kokematon (=huono) joukkue saattoi voittaa MM-kullan. Miten hienoa oli katsoa Facebookista, kuinka Hufvudstadsbladetin toimittaja SÖI juttunsa, jonka oli ei-kovinkaan-mairittelevasti kirjoittanut ennakkoon joukkueesta. Siis rouskutti paperia! Onko vastaavaa nähty hevospiireissä? Onko hatullisia sitä itseään syöty? En nimittäin millään jaksa uskoa, että kaikki ovat ihan aina oikeassa.

Yksi hieno tapa olla oikeassa on tietenkin se, että alkaa uskoa johonkin lupaukseen. Uskoo ja uskoo vaan, kunnes jotain hienoa tapahtuu. Se vaatii tietysti pokkaa ja viitseliäisyyttä, mutta väittäisin, että jos onni potkii, onnistumisen tunne on moninkertainen. En usko, että koskaan olisi oikeampaa hetkeä huutaa: ”Mitä minä sanoin!”

Jos manaa epäonnistumisia, on todennäköisesti useammin oikeassa, mutta onko onnellisempi? Rohkenen epäillä. Tie on liian helppo. Mollaaminen ja etukäteen tyrmääminen ei varsinaisesti hyödytä ketään. Vai onko joku tullut joskus kiittelemään, että kiitos kun et uskonut meihin, sillä kävi ilmi, että täysiä paskojahan tässä ollaan?

Ravimaailmasta esimerkiksi käy ihmeruuna Olle. Jo varsasta asti sorsittu yksilö tarvitsi vain yhden humppilalaisen Anjan pitämään Ollen puolia, ja niin pääsi hevonen elämänsä kotiin. Anjan usko palkittiin, ja hevosesta kasvoi vakavasti otettava haastaja jopa itselleen Vieterille.

Noinkohan Olleen uskoi alun perin edes Anjan isä Johannes, joka hevosen kuitenkin osti? Eiköhän mies uskonut lähinnä tyttäreensä. Karkeasti sanottuna ilman Anjan uskoa Olle olisi varmaan siirtynyt melko varhaisessa vaiheessa ajasta iäisyyteen, ujo ruuna kun oli.

Ratsumaailmassakin ihmeitä on joskus ostettu pikkurahalla. Wegeliuksen olympiaratsu Monday Morning löytyi irlantilaisen vajan takaa. Pihalla se ylitti näytösluontoisesti jonkun esteentapaisen, ja niin vaihtoi ratsu omistajaa. Hyvä hyppy! Myydään se, jollei siitä tule mitään, tuumivat Wegelius ja mesenaattinsa. Tuli siitä.

On täysin mahdollista, että joku nouseva kyky kiinnittää huomiosi. Se voi olla ihminenkin. Ehkä lupaus on vielä niin keskeneräinen, ettet kehtaa sanoa ääneen, että tuosta tulee vielä jotain. On niin paljon helpompaa taivastella, kuinka huonoja kaikki ovat ja kaikki oli paremmin ennen. Jos kuitenkin innostut kehumaan jotain ääneen, saatatkin olla kymmenen vuoden päästä se, jota tullaan haastattelemaan poikkeuksellisesta tarkkanäköisyydestä. Tiedä vaikka saisit työtarjouksen sen perusteella!

Asia nimittäin on niin, että aina kannattaa kehua, kun meinaa sellainen päästä, mutta solvaamista kannattaa miettiä pidempäänkin.

Onko sanoillani kaikupohjaa? Väittäisin, että on. Ehkä ei hevoshommissa, mutta jossain kuitenkin. Olen sanonut Maija Vilkkumaalle ei levy-yhtiöhommissa, koska mitä siitä nyt muka tulee. Toisaalta olen sanonut kyllä HIM:ille ja Ville Valolle. Valo oli tuolloin 19-vuotias. Oman aikansa ja alansa Mörkö.

Kuka on sinun tulevaisuuden Mörkösi? Minun Mörköni kasvattaa juuri mahaansa laitumella.

Katja Ståhl

Kirjoittaja on toimittaja, juontaja ja tv-kasvo

Tarvitaanko siellä apua?

Ja lopussa kaikki on (useimmiten) hyvin ja kaikki voivat hengähtää.

Hevosväen sanotaan aina vain riitelevän keskenään. Näin on aina väitetty ja näin väitetään vahvasti tänäänkin. Joskus vastakkainasettelu ravi- ja ratsuihmisten välillä koettiin räikeäksi. Nykyään ratsuihmiset ovat käsittääkseni keskittyneet riitelemään keskenään ja raviväki vastaavasti omissa porukoissaan.

Väitän silti, että sen suurempaa solidaarisuutta, mitä hevosihmisten välillä on, ei ole missään. Täytyy vain laskeutua kabineteista ruohonjuuritasolle nähdäkseen sen. Täytyy mennä tallille, jossa vastasyntynyt varsa vaatii jostain syystä ympärivuorokautista valvontaa ja pulloruokintaa. Täytyy mennä sen tallin raunioille, joka paloi aamupäivällä maan tasalle, ja illaksi pitäisi saada hevoset säänsuojaan.

Pitää mennä talliin, jossa pihaton vesikuppi on talviyönä poksahtanut ja työntänyt talliin kuutiokaupalla vettä tai talliin, jossa hevonen menee pitkin karsinan seiniä selittämättömien kipujen kourissa. Näihin paikkoihin hevosihmisten välinen yhteistyö ja ymmärrys kasaantuu niin tiiviiksi, että kaiken kamalan keskellä se on kaunista.

Kaikista pahimmassa hädässä hevosihminen on toiselle suurin pelastus ja aarre, riippumatta siitä harrastetaanko samaa lajia, samalla tasolla tai ollaanko samaa mieltä liiton puheenjohtajan valinnasta. Me olemme oikeasti ripeitä kysymään kaverilta, että tarvitaanko siellä apua.

Miksi? Koska me tiedämme, että usein tarvitaan, ja nimenomaan ripeästi. Tiedämme, mistä kriisissä on kysymys. Varsan on todella saatava maitoa tunnin välein ja me tiedämme miksi. Meille ei tarvitse selittää. Me tiedämme, että kun joku sanoo sanan ähky, niin ei ole enää aikaa käydä ihan äkkiä Hesburgerilla ensin. Ja me ymmärrämme hevosta ja sen perustarpeita riippumatta sen rodusta ja käyttötarkoituksesta.

Me tiedämme, minkä takia kaikki tämä vaiva. Hevosen takia. Kyllä, yhden eläimen takia joku on valmis valvomaan viikkotolkulla. Ymmärrämme selittämättä, että kaiken keskiössä on hevonen, ja vaikka se olisi satasen arvoinen, niin sen elämä on se, minkä eteen omistaja haluaa tehdä kaiken voitavansa. Tämä asia ei aivan kaikille hevosalan ulkopuolella kirkastu. Joitain saattaa jopa kiinnostaa tietää, että ”ootsä laskenu paljon sulle jää tuntipalkkaa kun sä hoidat tota varsaa”. Hevosihminen tietää, että uskonnon ja politiikan lisäksi tuntipalkka on aihe, josta ei kannata keskustella.

Ennen kaikkea me tiedämme miten homma hoidetaan kotiin. Harva haluaa kuulla niitä neuvoja, että tilaat tänne nyt kaivurin ja imuauton ja putkimiehen ja vedät samalla vaivalla sitten pellolle salaojat ja valokuidunkin. Ja ostat sellaisen laitteen, se ei maksa kuin parikymmentä tuhatta niin sitten ei tule näitä ongelmia enää. Ei hevosihminen ole tyhmä. Se on köyhä.

Kyllä kuka tahansa tietää, että kaikkea paskaa tapahtuisi paljon vähemmän, kun paikat olisi viimeisen päälle ja olisi vielä varmuuden vuoksi oma kaivuri ja nosturi ja lana ja tärytin ja ilmakosteutta haisteleva robotti pihassa. Toinen hevosihminen katsoo katastrofin keskellä ympärilleen ja tajuaa, että lapiohommiksi menee, mutta menköön.

Hevosihmisten välinen solidaarisuus on joskus aivan liikuttavaa. Se, että ventovieraat ihmiset tarjoutuvat hoitamaan sairasta hevosta, että omistaja saa nukkua. Se, että ihmiset antavat omia tammojaan keinoemoiksi tuntemattomien ihmisten varsoille. Se, että hädän keskellä apuaan tarjoavat aina myös ne, joilla ei oikeasti olisi aikaa tai voimavaroja auttamiseen. On vain halu tehdä toisen alamäestä hieman loivempi. Koska me kaikki tiedämme, miltä se alamäki tuntuu, miltä hätä ja stressi maistuu. Vain me todella tiedämme, mistä on kysymys.

 

Veera Ahlgrén

Kesämuistoja keräämään

“Kesällä suomalainen kulkee vielä aivan omalla tavallaan aistit avoimina”, Harri Lind kirjoittaa.

Minulla on kesäraveista hyvät muistot. Olen Suomen huonoin raviohjastaja. Hitaus ja kunnianhimottomuus eivät ole olleet siinä hommassa avuksi. Heppajärjestelmä kertoo, että olen ajanut 433 starttia, totosijoin 14-15-29. Eli voittoprosentti on karu kolme.

Pelkästään kesäradat laskien tuo prosentti varmasti ainakin tuplaantuu. Vielä 1970–80-luvuilla arkisempi hevonen ja huono ohjastaja saattoivat pärjätä edes siellä. Olen voittanut Jämsän, Kausalan, Loviisan ja Tuusulan kesäradoilla.

Voimakkain muistijälki on Kausalan voitosta, joka tuli suomenhevostamma Veronalla. Ensimmäinen suuri ravihevossankarini oli Vieteri. Ori kruunattiin ensimmäistä kertaa kuninkaaksi, kun itse pääsin ensimmäistä kertaa kuninkuusraveihin Kouvolaan vuonna 1973. Se oli nuorelle fanittajalle iso juttu. Seuraavana vuonna Vieteri uusi kuninkuutensa ja nyt oman hohteensa silmiini toi, että se tapahtui kotikaupunkini Lahden vanhalla raviradalla, Montulla. Suosionosoitukseni niin oriille kuin sen valmentaja-ohjastaja Kaarlo Partaselle olivat äänekkäät.

Helluntaina 13 vuotta myöhemmin kaarsin Veronan voittajaesittelyyn Kausalassa. Itse kilpailusta en muista juuri mitään, mutta sen muistan, kuinka sykähdyttävää oli nähdä Kaarlo Partanen radan varressa etummaisena taputtamassa. Toki tiesin, etten ollut hänen aplodiensa varsinainen kohde. Partanen oli varmasti ennen kaikkea mielissään, että voittajahevonen oli Vieterin tytär ja sen omistaja-valmentaja Heimo Vuorinen oli hänen ystävänsä. Lammilaisen länkimestari Vuorisen käsistä oli syntynyt mittatilauslänget itse kuninkaallekin. Nappasin kuitenkin itsekkäästi osan noista taputuksista ja kannan niitä mukanani vieläkin.

Raviurheilun suurin rikkaus on juuri sen tuomat tunteet. Niitä toki siitä saadaan jokaisena vuodenaikana, mutta kesällä suomalainen kulkee vielä aivan omalla tavallaan aistit avoimina. Tai ainakin hänen pitäisi. Kesäravit yleensä, ja kesäraviradoilla ajetut vielä erikseen, ovat niitä joissa syntyneet muistot kantavat yli harmaiden aikojen.

Eikä niihin tarvita ohjastettua voittoa tai hyvällä kertoimella saatua totopottia. Itselläni on tuon Kausalan voittajaesittelyn kanssa yhtä vahva muistijälki Riihimäen tallikaarteen ruohikolla makaamisesta 80-luvun lopulla. Alkukesäinen aurinko lämmitti, ruoho tuoksui tuoreelle ja ajatus oli valmis lentämään korkeuksiin. Maan pinnalle sen palautti ankara kavion kopse. Nostin katseeni ja näin Taisto Nurmion ottavan reipasta palaa uransa alkupuolella olevalla Pysterillä. Horisontaalisen asennon tuoma perspektiivi lisäsi näyn vaikuttavuutta ja tuosta paikasta olisin ollut valmis lyömään vetoa, että näin tulevan ravikuninkaan. Ei Pysteristä kuningasta tullut, mutta oli se parhaimmillaan kuitenkin kuninkuuskilvan kolmonen.

On hienoa käydä kuninkuusraveissa, St Michelissa, Suur-Hollolassa tai muissa upeissa ravikesän tapahtumissa radoilla, joissa fasiliteetit toimivat. Mutta sittenkin. Moni suomalainen mielii luonnon läheisyyteen kesämökille, vaikka kotinurkilla tarjolla olisi vaikkapa urbaani kaupunkifestivaali, jotka viime vuosina ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet, ja samalla tavalla kuin kesämökillä olo, tuo kesäravirata luonnon liki.

Siellä et pelkästään katso ravikilpailuja, vaan tunnet ne. Esimerkiksi kukaan Loviisassa käynyt ei varmasti unohda fiilistä, jota keinotekoisesti yritetään jäljitellä 4D-elokuvateattereissa. Kuinka ohi rynnistävä valjakkolauma kaiken muun aisti-ilon lisäksi tärisyttää tannerta niin, että katsomossa kyyti on kuin tramboliinissa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa ja kesäravit raviharrastajan parasta elämää.

Harri Lind