Blogi – Pesupaikka

Suuria esteitä, suuria asioita

 

Kuva Horse Show -torstailta vuodelta 2015.

“On hyvä, että Helsinki Horse Show Jumps Green. Ei kun ei! Ei mikään internationaali hevosshow voi hypätä vihreäksi”, kirjoittaa toimittaja Miia Lahtinen.

Ensi viikolla starttaa ”Oma ekotekoni” -kilpailu Helsinki International Horse Show’n Facebookissa ja Instagramissa. Se on oikein. Tällä viikolla on julkaistu globaali ilmastoraportti, joka on huolestuttanut laajalti. On hyvä, että Helsinki Horse Show Jumps Green.

Ei kun ei! Ei mikään internationaali hevosshow voi hypätä vihreäksi. Siinä oli jotain vihreää, kun Pentti Linkola ajeli hevosellaan Valkeakoskelle myymään ihmisille talvella pyytämiään kaloja. Siinä ei oikein ole, kun kilpahevosia kuljetellaan maasta toiseen, niiden ratsastajat kiitävät lentokoneillaan perässä ja tuhannet ihmiset matkustavat paikalle ihmettelemään sitä hyppimistä.

Lentäminen on kansainvälisen hevosihmisen suurimpia paheita. Ahkeran kilparatsastaja-valmentajan vuosittaisilla päästökompensaatiorahoilla ostaisi jo vuodessa kivan varsan. Antakaa minun veikata: ainakin yhdeksän kymmenestä valitsee sen varsan.

Ei ole toimittaja sen parempi. Rakastaa kaikkein kovinta kilpaurheilua, vaikka parempi olisi kirjoittaa Vihreään Lankaan, kuinka lapset koulussa tekivät taidetta vessapaperirullista ja keltaisista vaahteranlehdistä.

Kilpailuun kannattaa silti osallistua, sillä juuri kilpailullisuus on nostanut ihmiskunnan nykyiseen loistoonsa, vai tuhoonsa, mitä tämä onkaan.

Oma Ekotekoni 1, torstai. En tilaa viikonlopuksi lentolippua Venetsiaan, jossa voisin katsastaa mereen hukkuvan kaupungin viimeisiä vuosikymmeniä. Lähden sen sijaan Jäähallille.

Oma Ekotekoni 2, perjantai. Syön Jäähallilla maittavaa kasvisruokaa trendikkäässä ekohenkisessä kuppilassa. Ei kun en syökään, vedän tuplajuustohampparin ja heittelen ympärilleni muovilautasia, mukeja ja haarukoita sekä tarjotinpaperin, joka kertoo pikaruokapaikan ajattelevan ihan käsittämättömän paljon ympäristöä. Kysyn kyllä myyjältä, onko pihveissä eettistä hevosenlihavaihtoehtoa, mutta työntekijän silmät laajenevat kuin jälkkäridonitsit ja hän kertoo kutsuvansa kohta vartijat.

Oma Ekotekoni 3, lauantai. Kun kävelen Jäähallille, ohitan niskojani nakellen pihan Horse Show Jumps Maybe a Little Bit Carbon Dioxide -pisteen. En lähde jyristämään nelivetomaasturilla sille laadittua vuoristorataa. En osta lainkaan nelivetomaasturia, niin kuin en ostanut Ainosta mersuakaan. Minä 90-luvun pajeroineni olen sellaisen yläpuolella.

Oma Ekotekoni 4, sunnuntai. Koen huonoa omaatuntoa. Siinä länsimainen ihminen on hyvä. Jaan aamulla Facebookissa muutamia ilmastokolumneja. Lähden vielä kerran Horse Show’hun. Voin pahoin, kun ajan parkkihalliin, mutta iltaisin julkisilla liikkuessa joutuu miettimään liikaa avohoidon tilaa maassamme, ja kuitenkin kansalaisella on velvollisuus kokea kerrallaan huolta vain yhdestä asiasta, ja tämän kuun se on ilmastonmuutos. Piristän itseäni ajatuksella, että minulla on digitaalinen lippu ja että Jäähalli lämpenee hevosenpaskalla. Seuraan maailmancupin osakilpailun. Mahtavaa urheilua! Esteet 165-senttiä! Noita kasvattamani varsakin hyppää vuonna 2028, ja liiton ylierityisasiantuntija Fred Sundwall taputtaa sitä voittajakehässä. Niin parasta! Mitkä fiilikset!

Mieleni masentuu vasta tuntia myöhemmin parkkihallin sinisessä savussa. Illalla en saa unta. Kenelle ratsastajalle varsa kannattaisi laittaa sisäänratsastukseen?

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Piditkö blogista? Kaikki Pesupaikka-blogin vanhemmat tekstit löydät täältä!

Suomenhevosen päätyypit

Suomenhevoset on jaettavissa selkeisiin perustyyppeihin, jotka perustavat maamme rikkauteen, neljään erilaiseen vuodenaikaan. Joskus tyypit voivat sekoittua. Tunnista tästä suomenhevosesi tyyppi, niin pystyt ymmärtämään sitä parhaiten.

Kesä – elementti tervaskanto. Suomenhevonen tekee suomenhevosen juttuja ja ihminen ihmisen juttuja. Joskus molempien motiivit yhdistyvät, ja niiden hetkien takia ihminen rakastaa kesäsuomenhevostaan. Esimerkiksi kun on helle, mennään yhdessä järveen. Joskus hypätään yhdessä esteitä. Kouluakin mennään, mutta se on vähän rasittavaa, koska pää kuitenkin painaa ja eihän takaosankäännöksellä oikeastaan ole mitään tekemistä eloonjäämisen kanssa. Kesähevonen ei juokse laitumelta vastaan, koska se ei niin sanotusti ole sen juttu. Mutta se hörisee, kun sille antaa porkkanan. Kesähevosta ei pidä sekoittaa niin sanottuun kesäihottumahevoseen, joka käyttää ihottumaloimea, jota joku vääräleukainen FWB-kasvattaja on tiettävästi kutsunut sh-rodun kansallispuvuksi.

Syksy – elementti ruokaämpäri. Syksy on varastoimisen aikaa, ja syyssuomenhevonen tietää sen. Sille muutkin vuodenajat ovat varastoimisen aikaa. Se rakastaa syömistä, ja se syö kaikkea. Jokaisen korren se muuntaa nopeasti suoraan rasvasoluiksi: isoksi massuksi ja pyöreiksi pakaroiksi. Eläinlääkärit ja tuttavat piikittelevät omistajaa hevosen painosta, mutta he saisivat itse tulla antamaan sille iltaheinät, yksi siivu heinää, joka on syöty kymmenessä minuutissa, jonka jälkeen hevonen hakkaa loppumattomasti karsinan seinää viitosen kengällään. Kokeilu vapaasta heinästä loppui siihen, kun pimeässä ei erottanut hevosta juuri avatusta paalista.

Talvi – elementti kallio. Talvihevonen on sitä vanhaa tyyppiä, sitä, joka on oikeasti monikäyttöinen. Se pärjäsi sodassa niin hyvin, kuin hevonen siellä saattoi pärjätä, siis inhimillisesti ajatellen ei kovinkaan hyvin. Talvihevosen monikäyttöisyys ei ole sitä, että sillä voi mennä helppoa B:tä ja hypätä metriä, vaan sillä voi myös sienestää, ajaa ravikortin ja taluttaa terapiaratsastajia. Kun talvihevonen kuulee reen narinan jäisellä sohjoisella, se ei katoa horisonttiin, vaan laskee peränsä ja kiskaisee ikiaikaisella tekniikalla. Sillä on paksut partajouhet ja sille pihatto on ok. Sille melkein kaikki on ok, myös sen oma ratsastaja hieman hitailla reflekseillä ja paksuilla pohkeilla.

Kevät – elementti korvahuput. Jostain syystä Suomen Hippos rakastaa näitä urheilullisia pölvästejä, jotka eivät kuitenkaan pääse MM:iin! Ne ovat olevinaan suomenhevosia, mutta ne pelkäävät ääniä, lenteleviä roskia, hätäisiä katseita. Ne eivät olisi kantaneet alokkaita Niinisalossa, eivätkä ne kanna alkeisratsastajia nyt. Ne vaativat omistajaansa palkkaamaan selkäänsä yhden Suomen 50 parhaasta ratsastajasta. Omistaja saa kävellä loppukäynnit. ”Tai hei, voisitko kuitenkin taluttaa, kun tuuleekin?” kysyy ratsastaja, joka rakastaa tuota hevosta, joka suorittaa vaativan B:n noin sata kertaa luotettavammin ja helpommin kuin ratsastajan oma 8 vuotta hierottu Verdenin tuontinsa.

Sillä oli tyyppi mikä tahansa, on suomenhevonen silti suomenhevonen.

Miia Lahtinen

Hevosurheilun toimittaja

Ensimmäisenä maaliin ja nimi lehteen

Timo Nurmos. Kuva: Hanna Laakso

Timo Nurmos on velho, kirjoittaa Markku Heikkilä. Kuva; Hanna Laakso

Syksy saapuu ja ravien ikäluokkakilpailut sen myötä. Huomenna on vuorossa Suuri Suomalainen Derby, jonka historia alkoi vuonna 1970 Käpylässä Casan ja Erik Skutnabbin juhlilla.

Satuin paikan päälle ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna -77, jolloin voiton otti Pekka Korven ohjastama Viking Way. Hieno tamma, joka sai hyvityksen edellisen syksyn kriteriumin epäonnelle. Sanotaan, että eri aikakausien parhaita on vaikea verrata, mutta Viking Way on kyllä lämminveristen historiamme kovimpia nimiä. Seuraavana vuonna siirryttiin Vermoon ja jälleen Pekka Korpi voitti ajokkinaan Leo Frosty.

Kilpailun historian voitokkain ohjastaja on Jorma Kontio kahdeksalla ykkösellään. 90-luku oli Jompen todellista kulta-aikaa, sillä derbyvoittoja kertyi peräti viisi. Mieleen ovat jääneet erityisesti Louise Laukko (1996) ja Obelix Laukko (1999). Jälkimmäinen myös kuskin ansiosta, koskapa monella muulla valjakolla oli alkumatkalla liian kiire. 2600 metriä vaatii sekä hevoselta että ohjastajalta paljon.

Hurjasteluja nähdään silti enemmän karsinnoissa, jotka ovat totoajille parasta kärryurheilua. Esimerkiksi viime viikolla saimme todistaa hienoja kamppailuja ja erään kovimmista esityksistä ikinä. Pahan lähtölaukan ottanut Hachiko De Veluwe täräytti vielä voittoon ja finaalin suosikiksi. Vähimmällä starttimäärällä vielä.

Mieleen tulee myös luonnonlapsi Billy The Kid, jonka huimasta menosta sai nauttia Harri Hyytiäinen ensimmäisiä kertoja vuonna 1980. Oriille kertyi rutiinia 4-vuotiaana vain kahdeksan kilpailun verran, silti derbyvoitto irtosi ylivoimaisesti.

Harrilla on eräs meriitti, jota en tiedä kenelläkään muulla ohjastajalla olevan. Raimo Keskisen (paras tuomari ikinä seuraavasta huolimatta) johtama tuomaristo määräsi erään kerran Hyytiäiselle ajokiellon toistaiseksi. Hänen tuli toimittaa lääkärintodistus siitä, että kuulee riittävän hyvin. Millään radalla kuuluvaisuus kaviouralle ei ole paras mahdollinen, joten rangaistus tuntui vähän hassulta. Kuulokoe meni sittemmin hyvin, ja kilvanajo saattoi jatkua.

Timos Nurmos on velho. Tällä kertaa kolme valmennettavaa auton takana ja meriittejä riittää: Mainittujen Louisen ja Obelixin lisäksi voitto Target Hossilla ja Seabiscuitilla. Lisäksi kaksi hopeasijaa laukkojen hidastamana, eli Araw Hoss ja Bob Hope. Nurmoksen oppeja olisi hienoa saattaa etenkin nuorempien treenareiden korviin. Hän on tarkka pienimpiä yksityiskohtia myöten, esimerkiksi Obelix Laukko viimeisteltiin karsintoihin iltaan ajoittuvilla hiiteillä, koska karsinnat ajettiin illalla. Toki Louise Laukon karkuunpääseminen ennen finaalia tuskin kuului suunnitelmiin…

Myös Markku Nieminen ansaitsee oman lukunsa. On meinaan semmoinen seppä, että plakkarissa on viisi ko. kisan voittoa, kaikki vieläpä omilla valmennettavilla! TV-selostajana mieleen jäi tietysti voitokkain lämminverinen kautta aikojen, eli Passionate Kemp (2005).

Kommentaattoriksi sattui silloin Sami Kauhanen, joka kiinnitti esittelyssä huomiota supertammaan. Sen korvat nimittäin menivät ”pitkin päätä”, eli oli pahalla päällä. Viritys kauden päätapahtumaan meni siis lähelle rajaa. Markun sykähdyttävin ykkönen tuli silti ehkä 2002 Don Giovannilla, se kun punnersi vaikeimman kautta. Keräilyerästä loppukilpailun voittoon radalta 12 muiden harmien lisäksi. Toinen keräilyerien kautta finaalin voittoon yltänyt on Goljat/Matti Kaipala vuonna -79. Seurasin tapahtumia istumakatsomossa, enkä ole koskaan mennyt enemmän totossa poikki kuin tuona päivänä. Raskas laji.

Martti Keskisen valmennettava oli ykkönen 1994. Innostuin selostamaan loppuratkaisun ihan kielillä, kas näin: ”Name of the game is Silver Game!” Möläytys ei saanut pelkkiä kehuja, mutta jääränä tekisin luultavasti saman uudelleen.

Vuosi sitten Suuren Suomalaisen voitti Ruotsissa jo pitkään vaikuttanut Veijo Heiskanen pitkästä aikaa.

Ajokkina Benjamin Evo ja täydellisesti onnistunut taktiikka. Hain aamupäivällä vanhan squash-kaverini Helsinki Airportilta. Siinä jutustellessa ei sitten huomattu kääntyä Vermoon, joten Veijo sai kiertoajelun ihan Helsingin keskustaa myöten. Onneksi ei ollut ajokkeja alkulähdöissä.

Markku Heikkilä