Blogi – Pesupaikka

KIPA petti minut

“Niin kuin syntymähoikka ihminen jää ulkopuolelle aina, kun päivitellään sitä, miten taas on tullut makkara sinne ja löllöä tänne, jää puskaratsastaja ulkopuolelle, kun kilparatsastajat mouruavat järjestelmän huonoutta”, Veera Ahlgrén kirjoittaa.

Olen seuraillut tuttujeni somekiroilua siitä, miten Kipa ei taaskaan toimi. Ymmärtänyt, ettei niin monella voi olla Kipa-nimistä vikuria tammaa, ja saanut selville, että kyse on SRL:n kilpailupalvelu KIPA:sta.

Niin kuin syntymähoikka ihminen jää ulkopuolelle aina, kun päivitellään sitä, miten taas on tullut makkara sinne ja löllöä tänne, jää puskaratsastaja ulkopuolelle, kun kilparatsastajat mouruavat järjestelmän huonoutta. Ulkopuolisuuden tunne on raastava.

Läskiä en ole päälleni löytänyt, mutta lapseni onneksi vaativat päästä oikeisiin ratsastuskilpailuihin. Ja minä hoksasin, että sinnehän ilmoitetaan pienet ihmiset KIPA:n kautta!

Maksoin seuran jäsenmaksut ja menin vähän innosta täristen KIPA:an todistaakseni sen tökkimistä ja takkuamista. Se näyttikin toimivan, pirulainen. Yritin kirjautua sisään ohjeiden mukaan, mutta en päässyt – AHAA, tästä kaikki puhuvat!

Laitoin liittoon sähköpostia, jossa tiedustelin, miksi en pääse järjestelmään. Olen kaikkien harmiksi sitä ihmistyyppiä, joka ei jaksa lukea käyttöohjeita, vaan yrittää ensin, ja jos ei onnistu, tuhlaa jonkun kallista aikaa kysymällä apua. Sähköpostinkin laitoin heti kolmelle ihmiselle, jotta minun hätäni varmasti tulisi kuulluksi.

Yhden ollessa lomalla kaksi vastasi. Tästä täydet pisteet. Minulle kerrottiin kohteliaasti, että en ollut maksanut kisalupia. Kuten sanottu, olen huono lukemaan ohjeita. Lapsilleni toivotettiin menestystä kilpailuihin. Papukaijamerkki.

Maksoin kisaluvat, mikä sekin onnistui KIPA:ssa ärsyttävän mutkattomasti ja ne kirjautuivat järjestelmään todella nopeasti. Ei mitään valittamista, ulkopuolisuuden tunne vain kasvoi.

Pääsin kirjautumaan järjestelmään ja aikani siellä harottuani löysin oikeat kisat ja ilmottautumislinkin. Olen käsittänyt, että viimeistään tässä kohdassa järjestelmä alkaa tökkiä. Ei vieläkään. En tiennyt, onko ylikorkea shetlanninponi pieni vai iso poni. Sama ongelma pienen russin kanssa. Minusta ne ovat molemmat melko pieniä. En jaksanut, yllättävää kyllä, etsiä ohjetta, joten laitoin vähän entten tentten.

Järjestelmä löysi ponit. Ihan noin vain, kovin sujuvasti. Sujuvasti se osasi myös kertoa minulle, että niiden rokotukset ovat puutteelliset. Seuraava ahdistuksen aalto löi lävitseni, mutta valitettavasti sitäkään ei voinut laittaa KIPA:n syyksi, vaan käyttäjän, joka ei nyt juuri ole ajatellut poniensa rokotusohjelmaa kilparatsastuksen kannalta.

Häpeäkseni tunnustan, että ehdin jo laittaa tästäkin sähköpostilla kyselyn liittoon, että voinko ilmottaa ponit ykköstason kisoihin. Kunnes tavoistani poiketen otin ihan itse Googlen kauniiseen käteen ja selvitin, että kyllä voin.

Hyvänen aika, miten raskas matka tämä kisoihin ilmoittautuminen onkaan ollut! Valitettavasti en pysty yhtään syyttämään järjestelmää, mutta toivon siihenkin kerhoon vielä joskus pääseväni. Kuulemma järjestelmä kaatuu usein ruuhka-aikoina, keväällä ja kesällä, kun monia kisailmoja on auki samaan aikaan. Toivottavasti ponit pysyvät terveinä sinne asti!

Veera Ahlgrén

Sua varten, sua varten

“Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Valmentajat, nuo joka ratsastajan personal trainerit! Tai unpersonal-trainerit, jotka haluavat kaikki hevoset samaan tahtiin, peräänantoon ja oikeille teille. Tai nothing-personal-trainerit, jotka värikkäin sanankääntein yrittävät piiskata ratsastajan muuttamaan tapojaan.

Tässä nykyihmisten kiireisessä elämänmenossa ja suomalaisessa tuppisuukulttuurissa valmentajat ovat niitä, jotka kysyvät ratsastajalta, että mitäs teille kuuluu ja kuuntelevat loppuun. Se on terapeuttista, se on ihanaa. Hyvä valmentaja on kuin reikihoitaja. Hän on siinä hetkessä sinua varten, kun itse olet koko viikon ollut työnantajaa varten, lapsia varten, asiakkaita varten, hevosta varten.

Valmentajat jaetaan karkeasti kahteen kastiin: vanhanaikaisiin ja moderneihin. Kyse ei ole siitä, onko valmentaja lajin menossa mukana vai ei, vaan siitä, huutaako hän vai ei.

Vanhanaikaisella valmentajalla hyvä kuuluu 0–3 kertaa tunnin aikana, sillä se tarkoittaa hyvää. Siksi ratsastajan pitää useimmiten tyytyä kommenttiin parempi. Uudenaikaisella valmentajalla hyvä taas on välimerkki, se on sosiaalista liimaa, jonka avulla kolmikko valmentaja, hevonen ja ratsastaja yhdessä tallaavat ratsastuksen kivikkoista polkua tasaisemmaksi. Sillä siinä kun vanhanaikainen valmentaja haluaa piiskata ratsastajaa, jotta tämä tulevaisuudessa saisi onnistumisen kokemuksen ja ehkä ruusukkeita, uudenaikainen valmentaja hellii ratsastajaa nykyhetkessä.

Me vanhat olemme tottuneet huutamiseen, se on raikasta ilmaa, mitä tunnilla hengitetään. Nuorille se on eri asia, se on cringeä. Eikä vain meillä. ”En tiedä miten se on teillä Suomessa, mutta meillä Saksassa nuoret pitää motivoida joka valmennustunti”, sanoi Markus Scharmann valmentajaseminaarissa. Siis Saksassa, kurin, perinteiden ja koulutusskaalan valtakunnassa! Ehkä me emme enää voi pilailla sillä, että on valmennusta ja on viihdyttämistä. Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen.

Myös keskustelevuus on uudenaikainen elementti. Kysymyksillä aktivoidaan ratsastaja miettimään itse, onko se laukka nyt aktiivinen vai ei. Se syventää oppimisprosessia. Ehkä se ei ole ihan aitoa keskustelevuutta, sillä 9/10 tapauksessa valmentaja kuitenkin hyväksyy vain yhden vastauksen, kuten kolmannen luokan opettaja kysyessään, onko mänty havupuu.

Tai sitten otetaan asiakaspalveluasenne.

”Mitä sä pidät tosta ravista?” valmentaja kysyy. ”Se otti takaosaa hyvin alle tuossa kulmassa”, ratsastaja sanoo. Kyllä, ja koko muun kierroksen se raahusti kuin kameli, ajattelee valmentaja ja sanoo: ”katsoin ihan samaa, hyvä te!”

Toki siinä urheiluratsastuksen periaatteet vähän taas kärsivät, mutta toisaalta: valmennustunnin aikana ei satutettu hevosta, eikä ratsastajan sielua.

Onneksi valmennus kuuluu valinnanvapauden piiriin, ja toisensa löytänyt pari saa tehdä yhdessä mitä tykkää. Ehkä lajissa, jossa aika harva on edes suuntaamassa huipulle ja jossa valmennussuhde saattaa kestää 50 vuotta ja jatkua kolmanteen sukupolveen, meillä on varaa armollisuuteen. Aikuisliikuntaahan suurin osa valmennuksista on, ihmisen ja hevosen fyysistä ja henkistä hyvinvointia.

Miia Lahtinen

Toimittaja

Kriittistä eläinpohdintaa

“Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

 

Viime viikolla pidettiin Suomen ensimmäinen kriittistä eläintutkimusta esittelevä tapahtuma Helsingin uudessa kirjastotalossa Oodissa. Sen aiheena oli lajien välinen oikeudenmukaisuus.

Tunsitko piston omatunnossasi? Tuntuuko, että joku paheksuu? Eikö niin, että aamulla sinä, ihminen, olit vapaa tekemään itsellesi aamupalan ja lähtemään, minne tuuli vain kuljettaa, kun taas sinun hevosesi seisoi karsinassa tai aitauksessa ja söi sinun päättämääsi sapuskaa sinun päättämäsi määrän? Sehän ei ollut ihan oikeudenmukaista, eihän?

Kriittinen eläintutkimus on tutkimusta, jolla on missio. Se toimii lajisyrjinnän poistamiseksi ja lajien välisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Kaikkea muutakin on. Se esimerkiksi kehottaa pohtimaan sukupuolittuneita ajatusmalleja eläimistä. Poikakissoja saatetaan pitää rennompina kuin tyttökissoja, tutkija murehti paneelikeskustelussa viime viikolla. Miettikää, mitä se tarkoittaa sille, saavatko kodittomat kissat koteja.

Paavo Haavikko olisi sanonut ehkä tähän, että ne tekevät sen itse.

Oikeasti asia on tosi vaikea. 70- ja 80-luvuilla hevosihminen oli totta kai eläinten ystävä. Niin on mielestään nytkin, mutta ei enää yhteiskunnassa kaikkien muiden mielestä. Kyllä vain on hevosen päällä istuja rääkkääjä. Istuu satulassa levein takapuolin kuin mikäkin marsalkka ja hevonen hyppää esteet. Piiskalla lyödään. Rahan ja ruusukkeiden eteen eläintä usutetaan tekemään vaikka mitä kuvioita. Hevonen menee kuin proletaari.

Minun näkökulmastani se kuitenkin on oikeudenmukaista, sillä minä teen töitä kellon ympäri, kun hevonen syö, on kavereiden kanssa ja lepää. Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää. Kun hevonen ei juo tarpeeksi ja eläinlääkäri hoitaa sen kuntoon 680 eurolla, minä sen maksan. Kun minulla on flunssa, tyrä tai verenmyrkytys, se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää.

Lajisyrjintää tai ei, minulla on vanhanaikainen ajatus, että kyllä vain ihminen on aika paljon fiksumpi eläin kuin muut. Herran jestas, me on rakennettu se Oodikin! Eivät sitä porsaat, hevoset tai kiraffit rakentaneet. Kyllä minusta laji, joka osaa rakentaa keskuskirjaston ja kirjoittaa sinne miljoona kirjaa ja keksiä sinne tietokoneen, jossa on internet ja kaikki maailman tieto ja humpuuki, sattuu vain olemaan hierarkisesti ylempänä kuin hevonen, joka oppii nopeasti koskettamaan turvallaan esinettä tai sika, joka röhkii eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa, niin kuin kriittinen eläintutkija ihastelisi.

Tietenkin ihminen on pahimmillaan tosi paha ja ihmiset ovat tuhoamassa maapalloa kiihtyvää kyytiä. Kuka sitä kiistää. Oman soppamme olemme keittäneet, ja lajimme valioyksilöt toivottavasti auttavat meidät ulos umpikujasta. Ja kyllä, on mietittävä eläinten kohtelua joka päivä. On tehtävä niiden elämästä hyvää.

Yhdenvertaiseksi en silti ala. Elukka on elukka, ja ihminen on erityiselukka. Hippos kirjoittakoon omistajanvaihdospapereita maailman tappiin saakka, ilman että hevosoletetuilla itsellään on siihen kavion kopauttamista. Minusta me voimme puhtain omintunnoin huijata hevoset tykkäämään ratsastusjutuista ja vaikka ravikilpailuista. Eivät ne sitä tajua, juoksevat vain ja ovat tyytyväisiä, kun kiitellään.

Miia Lahtinen

Toimittaja

(Muokattu Haavikko-kohdasta aikamuotoa.)