Blogi – Pesupaikka

Rahaa, arvostusta vai ei kumpaakaan

Alkeisopettajat ovat ratsastusmaailman lähihoitajia. Kuva: Elina Elisseeva

Yhteiskunnassa puhutaan paljon siitä, että palkan pitäisi olla suhteessa työn vastuuseen ja vaativuuteen. Onneksi me hevosalalla olemme ylemmän ymmärryksen asteella. Me tajuamme, että asiat tulevat ja menevät, ja on parasta tarttua hetkeen ja olla onnellinen silloin, kun se on mahdollista, eikä miettiä maallisia. Rahaa tehdään Helsingissä hopeasta ja paperista, mutta hyvät hevoset ovat taivaan lahjoja. Me ymmärrämme, että toisilla meistä on sata öljylähdettä, toisella pikkumaan asfalttifirma, kolmannella Taka-Hikiän ratsastuskoulu ja neljännellä yksinhuoltajaäiti, jolla on päihdeongelma. Ei maailmassa lähdetä samalta viivalta.

Lisäksi me annamme hevosten sanella ehdot. Muun muassa siksi palkka ei ole useinkaan suhteessa työn vastuuseen ja vaativuuteen.

Jos kengittäjä kengittää vanhan kiltin hevosen, hän saattaa raaputtaa kavioita vähän kynsiviilalla ja naulata matalalla sykkeellä siihen kengän, joka tehdasvalmisteisena sopii jalkaan kuin valettu. Se on alvin kanssa 95 euroa, kiitos. Seuraavassa paikassa samalla hinnalla kengittäjä saa käytävälle 4-vuotiaan shireristeytyksen, jolla on eroahdistus, potkimistaipumus, joka kavio uniikkia mallia sekä sairaan ärsyttävä omistaja, joka haluaa, että kokeiltaisiin uutta, niveliä säästävää kenkämallia.

Ratsastuksenopetuksessa tilanne on pahempi. Jos valmentaa lämpimässä maneesissa 15 vuotta hypänneitä nuoria lahjakkaita ratsastajia kivoilla hevosilla, jotka on itse saanut ainakin puoliksi valita, se on 100 euroa tunti, kiitos suoraan kouraan. Kun taas opettaa ratsastuskoulussa, pakkasta on -15 ja maneesissa 8 ratsukkoa. Yksi on kompasteleva suomenhevonen ja yksi menee ohi aina kun pääsee. Kolme ratsastajaa pelkää ja kaksi on ilmoittanut, että ei saa missään tapauksessa pudota. Yksi nykäisee ohjasta joka hypyssä ja tömähtää takakaarelle, vaikka opettaja yrittää selittää mukautumista enkelten kielellä. Se on 25 euroa tunti, huolehdithan itse lisämaksuista ja lomista!

Ratsastuspalveluissa kyse on eniten heittäytymisestä. Hevoset saa se, kuka ne ottaa, ja hinta vaihtelee ratsastaja-, vaan ei hevoskohtaisesti. Avotaivutuksista tädin unettavalla 15-vuotiaalla saa saman 20 tai 30 euroa kuin siitä, että kiipeää jonkin katapultin selkään, josta 3 edellistä ratsuttajaa ovat jostain syystä luopuneet. Se on vähän kunnia-asia. Välillä se on varmaan vähän diagnoosiasiakin, sellaisen voi hakea sekä vaikealle hevoselle että niitä rakastavalle kouluttajalle.

Kaikkein unohdetuin ryhmä ovat kuitenkin alkeisopet, nuo ratsastusmaailman lähihoitajat. Ilman heitä meillä ei olisi satavuotiasta liittoa, Suomen GP-sarjaa eikä Henri Ruostetta. He palluttavat, motivoivat, yrittävät keskittyä opetuksessa olennaiseen ja ennen kaikkea pitävät kaikki hengissä ja keräävät paskat.

Alkeisopetuksessa ollaan ratsastuksen suurimman magiikan ytimessä. Miksi se poni kuitenkin menee sinne, minne tuo toppapukuinen 20-kiloinen pyytää? Ensimmäisten raviaskelten aikana ponin silmälihakset jännittyvät, kun se ajattelee, että please, opi jo keventämään, opi. Ja se lapsi oppii keventämään, ja se oppii laukkaamaan, eikä ole montaa opettajaa, joka ei itsekin hymyilisi, kun se laukka ensimmäisen kerran tapahtuu, eikä näytä siltä, että nyt se helkatti vieköön putoaa ja lopettaa koko lajin.

Kutsumustyö.

 

Miia Lahtinen

Korvatunturin kiireapulainen

“Osaan bliistrata,laittaa savea ja jopa leikata siilitukan”, tallitonttu luettelee Miia Lahtisen kolumnissa.

Korvatunturilla oli huisketta, niin kuin siellä tähän aikaan vuodesta tapaa olla. Joulutonttujen lisäksi myös kiireapulaiset ovat tarpeen. Eräänä iltana Korvatunturin rekrytointiosastolle asteli matalaryhtinen, harmaapukuinen hahmo.

”Joulun aikaa! Oletteko töitä vailla?” kysyi rekrytonttu häneltä suurten silmälasiensa takaa.

”Jo vain olen. Olen tallitonttu. Vuosisadat olen kiertänyt tallilta toiselle, mutta nyt riitti”, harmaapukuinen sanoi.

”Haluatteko kertoa enemmän”, rekrytonttu kysyi. ”Olen näin joulun aikaan rekrytoimassa, mutta toiselta ammatiltani olen terapiatonttu. Käydään esimerkiksi aina tammikuisin läpi näitä joulunjälkeisiä stressireaktioita ja tyhjyydentunteita.”

”Kerron mielelläni. Minähän aloitin työhevosten kanssa. Osaan tehdä kolme erilaista sammalhaudetta, osaan tehdä appeen puunkuoresta, oljista ja surkeasta kaurasta, sekä osaan irrottaa jääpuikot savottahevosen kärsineestä turkista. Sitten siirryin 70-luvulla ravihevosiin. Osaan bliistrata, laittaa savea ja jopa leikata siilitukan, vaikka se kyllä sai aina palan nousemaan tontunkurkkuuni. Sitten olin 80–90-luvuilla ratsastuskoululla. Lyöttymiä minä hoidin paljon, ja höyryttelin hengityksiä. Silloin jäikin paljon aikaa itse hevosille, kun tallitytöt huolsivat varusteet. Minä tein niitä hommia, mitä he eivät pystyneet”, tallitonttu kertoi.

”Entä sitten? terapiatonttu kysyi. ”Pystytkö kertomaan? Tämä on luottamuksellista. Olemme Korvatunturilla, mutta täällä ei ole ylimääräisiä korvia.”

”Täysihoitotallia minä en kestä!” tallitonttu parahti ja alkoi itkeä. “Jos loimitan – se on joka ikinen kerta väärä loimi ja etikettivirhe. Jos annan omenan – aiheutan ähkyvaaran. Jos ylipäätään menen karsinaan, se on melkein oikeusasia, sillä hevosta ei ole kuulemma siedätetty tonttuihin, ja jos se näkee minut, sille jää ikuinen pelkoreaktio. Siksi ajattelin, että jos porot… Että jos poroja osaisin hoitaa?” tonttu sopersi.

Terapia-rekrytonttu halasi tallitonttua. ”Se sopii. Tämä tulee tekemään sinulle hyvää.”

Seuraavan kerran rekrytonttu kuuli tallitontusta vastaa aattoiltana saadessaan kiireessä kirjoitetun sähköpostin itse Joulupukilta.

”Pyydän teitä tarkistamaan ennen tapania poronhoidon rekryn. Ei päästänyt meitä ilmaan ennen kuin porot olivat olleet 30 minuuttia kävelykoneessa. Yritti hokittaa porot. Vaahtosi porojen juottamisesta niin, että jouduimme tyhjentämään yhden säkin lahjoista ja täyttämään sen jollain ihme mash-pusseilla. Kielsi laukkuuttamasta poroja pohjan pettävyyden takia, kunnes saimme sen päähän tauottua, että porot lentävät taivaalla, missä niiden jalkoihin ei tule minkäänlaista iskua. Peitteli porot suojiin, pinteleihin ja heijastimiin, piiloon kuin amerikkalainen joulukuusi. Yritti estää Petteriä lähtemästä punottavan nenän takia. Jouduimme lähtemään salaa sillä aikaa, kun hän etsi parhaan päivystävän ajoeläineläinlääkärin puhelinnumeroa.”

Rekrytonttu nyökytteli. Juuri niin tämän piti mennä. Hän lähti kävelemään porotalliin. Siellä tallitonttu käveli hermostuneesti kehää.

”Kaikki on hyvin”, terapiatonttu sanoi ja näytti joulupukin lähettämää kuvaa, jossa porot odottelivat kuuliaisina Bahamasaarilla palmun alla. ”Ne pärjäävät kyllä. Sinä pärjäät kyllä”, se sanoi. ”Mennään katsomaan vanhoja hevosvideoita ja syömään piparit.”

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Talikkonatsi antautuu

“Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi”, Veera Ahlgren kirjoittaa.

Sanotaan, että aikuisella iällä, niin sanotulla toisella kierroksella, on vaikeampaa löytää puolisoa kuin ensimmäisellä. On kaikki omat pinttyneet tavat ja nalkutukset, joihin toisen on lähes mahdotonta mukautua. Kompromissien tekeminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi. Sana ”kelvata” ei tässä kohtaa tarkoita täydellistä. Itse en ole esimerkiksi mikään hysteerisen siisti tallinpitäjä. Sana ”kelvata” tarkoittaa tässä kohtaa ”tekee kaiken tismalleen samalla tavalla kuin minä”.

Jos minä jätän aamuruokinnan jälkeen hevosten kauraämpärit johonkin tiettyyn nurkkaan, tallituuraajan pitäisi jättää ne siihen samaan nurkkaan. Viereinen nurkka ei käy, koska niiden ämpäreiden ei kuulu olla siellä. (Koska niiden vaan ei kuulu olla siellä!) En koskaan ole näyttänyt tuuraajalle mihin nurkkaan ämpärit kuuluvat, saati perustellut asiaa millään. (Koska sille ei ole mitään perusteita.) Silti niiden pitäisi olla juuri siellä oikeassa nurkassa. Ärsyttää nähdä ne väärässä nurkassa. Mitä se on ajatellut, että tuo on jotenkin parempi paikka säilyttää tyhjiä ämpäreitä? Miksi se on parempi? Onko minun nurkkani huonompi? Olenko minä huonompi?

Niin sanottujen arkituurausten kanssa minulla on alkanut mennä jo ihan kivasti, mutta lomalle lähtö… Tässä kohtaa aivoni säännöllisesti pettävät minut. Jos joku tekee minulle vaikka säännöllisesti sunnuntain aamutallit, uskon hänen pystyvän toimimaan ilman erillisiä kolmisivuisia kirjallisia ohjeita. Mutta jos olen lähdössä pariksi yöksi pois kotoa, tämä uskomus romuttuu.

Jos olen öitä poissa kotoa, kirjoitan kirjallisia ohjeita. Kirjoitan ohjeita, joissa kerrotaan mihin tarhaan hevoset pitää laittaa, vaikka tarhausjärjestys olisi sama kuin joka ikinen sunnuntaiaamu viimeisen kolmen kuukauden ajan. ”Varo, Eppu voi potkia.” Niin kai, se taisi olla juuri tämä sama tuuraaja, joka sen minulle kertoi. Hyvä kuitenkin kirjoittaa se ylös, ettei se häneltä unohdu.

Käydessäni tallilla viimeisen kerran ennen kotoa poistumista, vien yhden talikon turvekasalle, toisen pihaton oven viereen ja yhden siihen kohtaan tallin käytävää, missä talikoita yleensä on. Joku kajahtanut ääni sisälläni huutaa, että ei ne tuuraajat muuten löydä niitä talikoita. Jää karsinat varmaan kuivittamatta, jos ei turvekasalla ole valmiina talikko pystyssä.

Ja hyvänen aika sentään, jos joku tuuraaja ohjeista huolimatta erehtyy! Yhden kerran täyshoitohevosella oli ollut koko päivän väärä loimi tarhassa. Oikean kokoinen ja oikean paksuinen, mutta väärän hevosen loimi. Otin sen väärän loimen illalla pois hevosen päältä hieman kädet vapisten ja tarkistin vauriot. Hevonen ehjä. Loimi ehjä. Minun sieluni: riekaleina.

Tästä alkoi jonkinlainen eheytyminen, ongelman paikallistamisesta (se olen minä!) ja sen myöntämisestä (se olen minä!).

Talikkonatsismissa ei ole hetkeäkään kysymys epäpätevistä tuuraajista. Tässä on kysymys siitä, että aikuisella iällä on vaikea luopua kontrollista ja itse luomistaan pakkorutiineista. Onneksi aikuisella iälllä kroppaa alkaa sanoa ”kiitos ei” seitsemän päivän työviikolle, jolloin mielen on pakko alkaa totutella siihen, että joku muukin pystyy näihin hommiin. Jopa ilman kirjallisia ohjeita. Sanoisin ”jopa paremmin kuin minä”, mutta siihen en ole vielä valmis.

Alan kuitenkin pikkuhiljaa antautua ajatukselle.

Veera Ahlgrén