Blogi – Pesupaikka

Viheliäinen kierre

“Vanhemmat. Ostakaa lapsellenne hyvä hevonen”, Veera Ahlgren kehoittaa.

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa. Hän ajeli kotiin hevosenhakureissulta, kyydissään itselleen syntymäpäivälahjaksi ostamansa puoliverinen.

Muistelimme ankeita, hevosettomia lapsuusvuosia, analysoimme nykytilannetta, ja päädyimme julkilausumaan: Vanhemmat. Ostakaa lapsellenne hyvä hevonen. Mitä pikemmin hevosharrastuksen alettua, sitä parempi. Lainalla, jos rahaa ei ole, koska se on sijoitus sekä lapsenne, että myös lastenlastenne tulevaisuuteen.

Miksikö? Minä en koskaan saanut omaa ponia. Kiertelin siellä, täällä ja tuolla talleilla, hoitamassa ja ratsastamassa kaikkea, missä kasvoi karvaa ja jouhia. Entisiä ravihevosia, enimmäkseen. Välillä kävin ratsastustunneilla tajuamassa, että tällaista on ratsastaa oikealla, koulutetulla ratsulla.

Ystäväni sai hevosen, mutta se oli suomenhevonen. Vertauskohtana olivat ne onnekkaat lapset, jotka saivat ihan oikeita kisaponeja ja puoliverisiä ratsuja.

Tällaiset onnekkaat pääsevät valmennuksiin, koska heillä on hevonen, jolla voi valmentautua, eikä mitään isopäistä ex-ravuria. Nämä onnekkaat kehittyvät ratsastajina muutamassa vuodessa tasolle, mihin heidän rahkeensa ja kunnianhimonsa riittää. Hevoset riittävät aina.

Sitten he toteavat, että tämä harrastus oli tässä. Tulin, näin, koin. Kiitos. Opiskelevat itselleen hyvän ammatin, ja jatkavat ehkä ratsastusta ”vähän paremmilla harrastehevosilla” kahtena iltana viikossa. Heillä riittää rahaa myös lastensa harrastuksiin.

Sitten olemme me, jotka mielestämme voisimme aina vain kehittyä ratsastajina, jos meillä olisi vähän paremmat hevoset. Opiskelemme ammatin ja ostamme ensimmäisestä tilistä hevosen, koska vanhempamme eivät sitä tehneet. Mutta koska tili on pieni, hepo ei vieläkään ole niin hyvä, että lahjamme pääsisivät esille. Koska hevoset ovat niin kalliita, päätämme kasvattaa arvoisemme hevosen itse. Jokainen tietää, miten tässä käy. Tyhjäksi jääneitä tammoja, väärää sukupuolta olevia varsoja ja muita huteja.

Kun syksyn kosteat kelit ja vuosikymmenten tallityöt jo särkevät niveliämme, synnytysten löystyttämät lonkat vihlovat ja itsesuojeluvaisto estää päästämästä hevosta kiitolaukkaan, me edelleen kuvittelemme, että meillä on valtava potentiaali ratsastajina, ja voimme kehittyä täyteen kukoistukseemme heti, kun saamme kunnon hevosen.

Pankkilainallahan se neljänkympin tietämissä ostetaan, tai jos ei, niin ainakin lasten harrastusrahoista vähän nipistetään. Omille lapsille ei ole varaa ostaa kunnollista hevosta, kun kaikki rahat ovat menneet epäonnistuneeseen kasvatustoimintaan ja vähälahjaisempien hevosten ruokkimiseen. Lapsemme eivät pääse näyttämään potentiaaliaan, jota toki olisi, koska meilläkin on. Sukupolvelta toiselle jatkuva kierre on valmis.

Äidit. Isät. Katkaiskaa tämä viheliäinen kierre. Ostakaa lapsellenne laadukas hevonen. Heti.

Veera Ahlgren

Kirjoittaja on hevostilallinen kirjailija.

Solidaarisuutta ja positiivisuutta, arvoisa raviväki

Kirjoittaja kiittelee korkeaa palkintotasoa ja muuta raviurheilun hyvää. Kuva: Anu Leppänen

 

Ystäväni Kari Viitamaa menehtyi puolitoista vuotta sitten. Hänen lähtö tapahtui niin yhtäkkisesti, etteivät tajunnan takamaat vieläkään suostu sulattamaan sitä. Tuo kahden radan johtaja eli koko kookkaalla kropallaan raviurheilussa mukana. Kenties liiankin kanssa, sillä toisinaan murhe varjosti muuten niin lupsakan miehen mieltä.

Vaikka Karin elintavat eivät olisi saaneet Pekka Puskaa puhkeamaan ihastuneisiin huudahduksiin, nakersi hänen terveydentilaa myös ankara työperäinen stressi. Sama matalapaine piinaa monia muitakin ravien parissa toimivia.

Aloitin hevosalan hommissa parikymmentä vuotta sitten. Alati on kentältä kaikunut, että raveilla ei mene hyvin, vaikka aikajanalle on mahtunut pulskiakin pätkiä. Se, ken tässä ilmapiirissä pidempään työskentelee, ei voi stressiltä välttyä. Raviurheilu on auringonlaskun ala, pian ajetaan kilpaa kahvipaketeista ja alpakkalusikoista, on hoettu monen suulla. Omissa joukoissa piisaa lajin loppua povaavia. Voihan se loppu tullakin, uhkia kun häämöttää horisontissa, mutta on parempi lähteä liput liehuen ja torvet töristen kuin vaikeroiden ja toisten kanssa toraillen.

Syitä poruun riittää, en muuta väitä, ja perusteltu kritiikki on kehityksen siemen. Mutta vaikka sitä ei kielteisen kuhinan alta välttämättä kuulekaan, meillä on myös ilonaiheita. Nostan näistä muutamia mietintään. Palkinnot ovat aallonpohjassa viruviin pelivaihtoihin peilaten kovaa luokkaa, kiitos Veikkauksen, jota myös pruukataan parjata. Karu totuus on, että tällä hetkellä saamme enemmän kuin tienaamme. Millä tolalla luulisitte palkintotason olevan näillä vaihdoilla, jos olisimme pysyneet omassa peliyhtiössä?

Itsenäisyytemme takuutekijä suomenhevonen voi hyvin, ja kansallisrotumme urheilullinen taso on korkeampi kuin koskaan. Raviurheilu pelastaa suomenhevosen sukupuutolta. Monella maakuntaradalla on pistetty viime aikoina nurkkia investointiavustusten turvin kuntoon. Tekemistä riittää edelleen, ja avustusten omavastuuosuus on korkeahko, mutta keskitytään myönteiseen. Vaikka vapaan kanavan lähetykset (toivottavasti vain toistaiseksi) pimenivätkin, raveja näkee päivittäin tuntitolkulla ja ilmaiseksi. Ei hassumpaa, kun vertaa kaiholla kaipaamaamme 80-lukuun, jolloin raveja tuli televisiosta kerran viikossa vartin verran.

Monelta kantilta katsottuna raveilla menee tällä hetkellä ihan hyvin. Ja menisi vielä paremmin, jos kanavoisimme kulmien kurtisteluun käytetyn energian rakentavampiin seikkoihin.

Alakulon langettaman pitkän varjon alta on vaikea nähdä valonpilkahduksia. En kannusta ketään katteettomaan yltiöpositiivisuuteen, mutta yllytän kuitenkin huomaamaan, että on myös syytä tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen. Jos siirretään näkökulmaa kielteisestä piirun verran myönteiseen päin, tekee se ravien ilmapiirille ihmeitä. Tämä kantautuu myös lajikuplan ulkopuolelle.

Minun ja Karin yhteinen tuttava tapaa sanoa: ”Siellä missä hevosihminen toisensa kohtaa, riita ei ole kaukana”. Kärjistettyä, mutta osittain totta. Näin sen ei kuitenkaan tarvitse olla. Meitä kaikkia yhdistää innostus hevosurheiluun, kiinnostus ihmisen ja uljaan eläimen väliseen yhteistyöhön.

Joitakin vetää peli enemmän puoleensa kuin urheilu. Joku harrastaa raveja etelässä, joku taas pohjoisessa. Kaikki tämä on epäolennaista. Olennaista on se, että kokoonnumme kerta toisensa jälkeen saman ajanvietteen äärelle.

Raviurheilu on pieni laji, eikä ketään asiaa kohtaan poltetta tuntevaa ole syytä jättää paitsioon. Silti olemme tavanneet rakentaa harrastajien välille raja-aitoja. Kaadettaisiinko siis viimein ne kirotut raja-aidat ja mentäisiin tiiviinä rintamana eteenpäin, kuin meitä edeltäneet sukupolvet kannaksella konsanaan.

Antti Pylkkänen

Ravien äänityöläinen

Yhdessä, tietenkin

“Hevosten ja henkilöiden kohdalla ”Yhdessä” on siis helppoa. Monimutkaisemmaksi asia muuttuu, kun puhutaan keskusjärjestöistä”, Miia Lahtinen kirjoittaa. Kuva: Mostphotos

Hevosurheilu-lehti haastettiin viime Hippos-lehdessä osallistumaan Yhdessä-teeman edistämiseen. Se oli kunnia! Yhdessä-teema on toki tähänkin asti ollut lehtemme kantavia asioita, sillä se on ratsastuksessa elimellinen juttu. Ratsastaja, joka ei mene yhdessä hevosensa kanssa, ei ole ratsastaja, vaan terveydenhuollon asiakas.

Laji myös on sellainen, että haastateltavat korostavat yhdessä tekemisen tärkeyttä ihmisten kesken. Voisiko siinä mainita, että master-valmentaja Niina Nylpyttäjä on auttanut tässä tosi paljon, ratsastajat sanovat aina kun haastatellaan. Kyllä niin pyritään tekemäänkin. Sponsoreiden kohdalla on harkittava kaksi kertaa, sillä lukija on kuningas, ja hän saattaa lopettaa lukemisensa siinä vaiheessa, kun mainitaan sponsori, joka toimittaa lupaavalle junioriratsastajalle satulavyön pehmusteet.

Teemme paljon yhdessä-juttuja myös ratsastavista pariskunnista ja perheistä. Aina silloin tällöin he kommentoivatkin toistensa suorituksia. Niissä haastatteluissa muuten korostuvat hevosen ongelmat, siinä kun useimmiten ratsastajat omissa analyyseissaan painottavat omiaan. ”Satu ratsasti hyvin, mutta hevonen oli pimeä”, kommentoi Sebastian Numminen Göteborgin EM:iä 2017. Sen saattoi tietenkin lukea hevosen mollaamisena, mutta eniten se kuitenkin oli rakkautta, empatiaa ja puolison taitojen tunnustamista. Yhdessä!

Hevosten ja henkilöiden kohdalla ”Yhdessä” on siis helppoa. Monimutkaisemmaksi asia muuttuu, kun puhutaan keskusjärjestöistä. Tässä suhteessa ennen mitään teemoja menee journalistin ohje: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Siksi pitää kysyä, kuka maksaa voittoauton, miksi arka varsa ei saa juosta näyttelyssä kahta kierrosta ja ollaanko kansallisrotuisia todellakin hukkaamassa pois pyhätöstään.

Samalla tavalla kuin Hevosurheilu-lehti on mukana journalismin itsesäätelyssä, olemme mukana luomassa entistä parempaa tulevaisuuden hevosalaa. (Kuten edellisen lauseen rakentelu todistaa, toki meistä olisi myös byrokratiaan ja tiedottamiseen, mutta haluamme kirjoittaa niin, että kaikki jaksavat lukea.) Siksi teemme juttuja eläinsuojelusta, sääntörikkomuksista ja onnettomuuksista. Ei niitä ole hauska tehdä, mutta nekin jutut on hoidettava, kun tehdään oikeaa mediaa, eikä pidetä blogia.

Ratsastusta johtavat ihmiset ovat asemassa, johon ei kuulu erityissuojelua. He ovat fiksuja ihmisiä, ja siksi heiltä voi ja pitää kysyä, onko vanha pääsihteeri yhä palkkiolistalla tai onko SRL suorastaan ”trumppimaisessa arvotyhjiössä”, kuten Leena Valtanen jyrähti maanantaina RatsastusPLUSsassa. Totta kai se on negatiivista, mutta me etenemme kuin hyvä ratsastus. Positiiviset asiat edellä, mutta tunnustamalla myös heikot kohdat. Kysymällä, että voidaan vastata. Yhdessä, mutta myös kiinnostavasti, rohkeasti ja avoimesti!

 

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi