Blogi – Pesupaikka

Talikkonatsi antautuu

“Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi”, Veera Ahlgren kirjoittaa.

Sanotaan, että aikuisella iällä, niin sanotulla toisella kierroksella, on vaikeampaa löytää puolisoa kuin ensimmäisellä. On kaikki omat pinttyneet tavat ja nalkutukset, joihin toisen on lähes mahdotonta mukautua. Kompromissien tekeminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi. Sana ”kelvata” ei tässä kohtaa tarkoita täydellistä. Itse en ole esimerkiksi mikään hysteerisen siisti tallinpitäjä. Sana ”kelvata” tarkoittaa tässä kohtaa ”tekee kaiken tismalleen samalla tavalla kuin minä”.

Jos minä jätän aamuruokinnan jälkeen hevosten kauraämpärit johonkin tiettyyn nurkkaan, tallituuraajan pitäisi jättää ne siihen samaan nurkkaan. Viereinen nurkka ei käy, koska niiden ämpäreiden ei kuulu olla siellä. (Koska niiden vaan ei kuulu olla siellä!) En koskaan ole näyttänyt tuuraajalle mihin nurkkaan ämpärit kuuluvat, saati perustellut asiaa millään. (Koska sille ei ole mitään perusteita.) Silti niiden pitäisi olla juuri siellä oikeassa nurkassa. Ärsyttää nähdä ne väärässä nurkassa. Mitä se on ajatellut, että tuo on jotenkin parempi paikka säilyttää tyhjiä ämpäreitä? Miksi se on parempi? Onko minun nurkkani huonompi? Olenko minä huonompi?

Niin sanottujen arkituurausten kanssa minulla on alkanut mennä jo ihan kivasti, mutta lomalle lähtö… Tässä kohtaa aivoni säännöllisesti pettävät minut. Jos joku tekee minulle vaikka säännöllisesti sunnuntain aamutallit, uskon hänen pystyvän toimimaan ilman erillisiä kolmisivuisia kirjallisia ohjeita. Mutta jos olen lähdössä pariksi yöksi pois kotoa, tämä uskomus romuttuu.

Jos olen öitä poissa kotoa, kirjoitan kirjallisia ohjeita. Kirjoitan ohjeita, joissa kerrotaan mihin tarhaan hevoset pitää laittaa, vaikka tarhausjärjestys olisi sama kuin joka ikinen sunnuntaiaamu viimeisen kolmen kuukauden ajan. ”Varo, Eppu voi potkia.” Niin kai, se taisi olla juuri tämä sama tuuraaja, joka sen minulle kertoi. Hyvä kuitenkin kirjoittaa se ylös, ettei se häneltä unohdu.

Käydessäni tallilla viimeisen kerran ennen kotoa poistumista, vien yhden talikon turvekasalle, toisen pihaton oven viereen ja yhden siihen kohtaan tallin käytävää, missä talikoita yleensä on. Joku kajahtanut ääni sisälläni huutaa, että ei ne tuuraajat muuten löydä niitä talikoita. Jää karsinat varmaan kuivittamatta, jos ei turvekasalla ole valmiina talikko pystyssä.

Ja hyvänen aika sentään, jos joku tuuraaja ohjeista huolimatta erehtyy! Yhden kerran täyshoitohevosella oli ollut koko päivän väärä loimi tarhassa. Oikean kokoinen ja oikean paksuinen, mutta väärän hevosen loimi. Otin sen väärän loimen illalla pois hevosen päältä hieman kädet vapisten ja tarkistin vauriot. Hevonen ehjä. Loimi ehjä. Minun sieluni: riekaleina.

Tästä alkoi jonkinlainen eheytyminen, ongelman paikallistamisesta (se olen minä!) ja sen myöntämisestä (se olen minä!).

Talikkonatsismissa ei ole hetkeäkään kysymys epäpätevistä tuuraajista. Tässä on kysymys siitä, että aikuisella iällä on vaikea luopua kontrollista ja itse luomistaan pakkorutiineista. Onneksi aikuisella iälllä kroppaa alkaa sanoa ”kiitos ei” seitsemän päivän työviikolle, jolloin mielen on pakko alkaa totutella siihen, että joku muukin pystyy näihin hommiin. Jopa ilman kirjallisia ohjeita. Sanoisin ”jopa paremmin kuin minä”, mutta siihen en ole vielä valmis.

Alan kuitenkin pikkuhiljaa antautua ajatukselle.

Veera Ahlgrén

Lapseni, hevoseni

“Hevosia koulutettaessa mietitään huipulla tarvittavia ominaisuuksia ja katsotaan sinne. Ihmisiä taas koulutetaan kokonainen esikouluvuosi koulussa olemista varten”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Lapset ja hevoset ovat kaksi eri asiaa. Joskus tulee silti mietittyä, kuinka paljon armollisempaa on hevosten kanssa, etenkin suhteessa ammattilaisiin.

Kun oman hevosen uraa suunnittelee ja laittaa sen kouluttajalle, saa valinnan tehdä itse. Voi antaa varsansa ihmiselle, kehen luottaa. Kun antaa lapsen kouluun, se on herran haltuun. Et saa verrata opettajien tuloksia tai sitä, miltä heidän oppilaidensa naamat näyttävät tunnille mentäessä. Sinun on vain jätettävä kallein aarteesi jonkun opettajakoulun käyneen käsiin, vaikka sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten hän oppejaan toteuttaa.

Hevosten koulutuksessa lähdetään siitä, että hevonen on hevonen, jota kehitetään yksilökohtaisesti. Jos hevonen on kömpelö klohmo, kouluttaja sanoo, että tämän kanssa ei kannata mennä Laatuarvosteluun, annetaan sille aikaa kasvaa. Kyllä se laukka siitä kehittyy, kun se saa voimaa.

Lapsen kohdalla yhä edelleen elää hyvän oppilaan malli, johon joka lapsi pitää yrittää ahtaa. Jos lapsi ei opi lukemaan ykkösen kevätkauden loppuun, opettaja tähdentää, että kaikki muut tällä luokalla kyllä osaavat. Nyt lisätään koulussa istumista ja läksyjen tekemistä, niin kyllä hänkin oppii. Kakkosluokalla pitää jo lukea sujuvasti.

Jos nuori hevonen alkaa pelleillä pitkin maneesia, hyvä kouluttaja sanoo, että olisiko se vähän kyllästynyt, kannattaa varmaan lähteä sen kanssa ulos laukkaamaan, niin se saa purkaa energiaansa. Jos taas lapsi pelleilee pitkin luokkaa, opettaja antaa rangaistuksen, että lapsi ei saa mennä välitunnille, vaan hänen pitää se aika opetella pulpetissaan i-kirjaimia, jotka viime tunnilla jäivät kirjoittamatta.

Laiskalla hevosella ratsastetaan vartti ja sitten sitä kiitetään ja se viedään talliin. Ahkeramman kanssa tehdään vähän enemmän, mutta ollaan tarkkoja, ettei se vedä itseään piippuun ja tee liikaa. Koska se hevosen tunnetila ja aktiivisuus ovat varjeltavia ominaisuuksia.

Sen sijaan laiska, ahkera ja keskittymishäiriöinen oppilas istuvat kaikki kolme siellä luokassa sen tasan saman 45 tai 90 minuuttia, mitä nyt koulun lukujärjestykseen on kirjoitettu. Koska se on tasapuolista. Koska pitää olla, niin kuin koulussa ollaan.

Hevosia koulutettaessa mietitään huipulla tarvittavia ominaisuuksia ja katsotaan sinne. Ihmisiä taas koulutetaan kokonainen esikouluvuosi koulussa olemista varten: istumaan paikallaan, kävelemään paikasta toiseen, odottamaan ja olemaan hiljaa.

Jos hevonen tekee jotain typerää, sille ollaan hetkellisesti kova, ja sitten mennään taas iloisella sykkeellä. Kuka muistaa enää viime kierrosta!

Jos lapsi tekee jotain typerää, järjestetään kodin ja koulun tapaaminen, tilataan paikalle psykologi, kuraattori ja sosiaalityöntekijä ja mietitään, että miten me nyt päästäisiin tästä ongelmatilanteesta eteenpäin.

Kun nuori hevonen katselee ympärilleen, eikä keskity, hyvä kouluttaja sanoo, että kyllä hän vielä oppii olemaan minun kanssa, ja hän vain on vähän alert, ja tämä on kuitenkin positiivinen ominaisuus, ettei hän ole pystyynkuollut. Jos alakoululainen juoksee katsomaan ensilunta ja heittää toista kumilla, hänen vanhemmalleen ehdotetaan, että laitetaan sen ympärille sermi, niin se keskittyy paremmin. Että pitäähän sen oppia olemaan.

Miia Lahtinen

Melkein täydellinen rikos

 

“Sitä ei kyennyt sulkemaan edes neuvostovalta, vaikka kaiken muun se ansiokkaasti tuhosikin”, Antto Terras kirjoittaa Tallinnan raviradasta.

Tallinnan ravirata avattiin yleisölle jo vuonna 1923. Alkujaan rata sijaitsi kaupungin ulkopuolella, mutta koska Virossa kaikki paisuu kuin pullataikina, niin tänään kyseinen tontti lasketaan kuuluvaksi keskustaan. Tallinnan hevospyhättö on selvinnyt ankeistakin ajoista. Sitä ei kyennyt sulkemaan edes neuvostovalta, vaikka kaiken muun se ansiokkaasti tuhosikin. Ruplilla saattoi totota vailla huolta, sillä ei niillä mitään arvoa ollut kumminkaan.
Radalle olivat tervetulleita kaikki kansalaiset. Viereisen mielisairaalan potilaita ei päästetty ikinä kaupungille, mutta raviradalle heillä oli vapaa pääsy. Ainoastaan pelaaminen ja ravintolapalveluiden käyttö oli kiellettyä.
Saapui vuoden 1997 huhtikuu. Nuori Viron tasavalta kärvisteli talouskurimuksessa. Palkkatyöllä ei elänyt, ja yrittäminen pelotti. Tallinnalaiset sisarukset – 12-vuotias Andrei ja 11-kesäinen Irina, päättivät ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiin. Virossa on ollut tapana aina, että töihin ryhdytään nuorena, eikä eläkkeelle jäädä koskaan. Andrei oli saanut mahtavan liikeidean. Hän oli nähnyt, kuinka Tallinnan vanhassa kaupungissa kuskattiin turisteja hevosvankkureilla, hyvään hintaan. Nuoren yrittäjän suunnitelmana oli ryhtyä samanlaiseen bisnekseen. Enää ei puuttunut kuin hevonen ja vankkurit.

Andrein sisko Irina oli käynyt joskus Tallinnan raviradalla. Radan sivussa sijaitsevilla talleilla asusteli ainakin muutama ruuna. Kuultuaan veljensä huolesta oli Irinalla tarjota hänelle ratkaisu – varastetaan hevonen! Ei se siellä pilttuussaan kumminkaan viihdy, pannaan hepo tuottamaan. Vankkurin hommaamisesta päätettiin luopua. Heidän palvelunsa koostuisi ainoastaan ratsastamisesta.
Tulevat yrittäjät eivät lähteneet soitellen sotaan. Aluksi he menivät talleille ainoastaan katselemaan. Kohta jo kyseltiin kuulumisia ja tarkkailtiin toimintatapoja. Lopulta hevoshoitaja heltyi, ja antoi nassikoiden taluttaa Temp-ruunaa nurmikolla. Nuoret kriminaalit aloittivat teerenpelinsä tiistaina, ja jo perjantaina heihin luotettiin. Hoitajan luvalla saatiin ihan yksin viedä hevonen illalla talliinsa. Ovi laitettiin lukkoon.
Seuraavana aamuna koettiin radalla melkoinen yllätys. Temp oli kadonnut yöllä kuin tuhka tuuleen. Tallinnassa käännettiin siihen aikaan melkein joka toinen arvoauto, mutta hevosen pöllimistä ei meinattu uskoa todeksi. Kuka, miksi ja miten?
Heppa ei ollut tosin livennyt minnekään yön aikana, vaan Andrei ja Irina ratsastivat sillä kotiinsa Lasnamäelle jo edellisenä iltana. Raviradalta Lasnamäen kaupunginosaan on melkoinen matka. Viron 90-luku oli kuitenkin sen verran hullua aikaa, ettei kukaan kaduntallaajista ihmetellyt hevosella liikuskelevia lapsia. Tallinnan kujilla törmäsi tuohon aikaan paljon oudompiinkin ilmiöihin.

Lasnamäen lapsille koittivat onnen päivät. Ratsastuksen tiedettiin olevan arvokasta hupia – raviradan virallisen hinnaston mukaan puolituntinen hepan selässä maksoi sata kruunua. Kerrostalojen välissä pääsi nyt kuitenkin kokemaan saman asian ainoastaan viidellä kruunulla. Andrei ja Irina ymmärsivät hinnoittelun päälle. Viisi kruunua oli juuri sopivan kilpailukykyinen ja lapsiystävällinen hinta. Työnjako oli selvä – isoveli opasti asiakkaita, ja pikkusisko hallinnoi kassaa.
Yrittelijät nuoret olivat miettineet valmiiksi kaiken paitsi sen, missä rahantekovälinettä säilytettäisiin. Kotiinsa, kerrostalon kuudenteen kerrokseen, hevosta ei saanut houkuteltua millään. Vastapäisen rakennuksen sähköpääkeskus tuntui järkevältä paikalta. Se oli sentään katutasossa, ja lukkokin sopivasti rikki. Neuvostoliittolaiset rakenteet eivät kuitenkaan kestäneet lähes kuusisataakiloista Tempia. Kymmeneltä illalla hätäkeskukseen saapui puhelu. Lasnamäellä olisi hevonen selällään, kaksi metriä maan alla, sähkökeskuksen sisällä, tehkää jotakin.
Seitsemän tuntia myöhemmin nähtiin kerrostalojen välissä astelemassa pölyinen, kiukkuinen, mutta fyysisesti kaikin puolin kunnossa oleva Temp. Palomiehet eivät jääneet neuvottomiksi, vaikka hevonen saatiin kuopastaan ainoastaan nostamalla se jaloilleen. Läheiseltä joutomaalta löytyi nimittäin kasoittain kiskonpätkiä. Kaikki mahdollinen metalli myytiin niinä vuosina Virosta länteen, ja myös käytöstä poistetun rautatien kimpussa oli joku ahertanut. Tuntemattomaksi jääneen metallivarkaan työ ei mennyt nyt hukkaan. Pelastajat latoivat kiskonpätkistä hevoselle kunniakkaan poistumistien. Pala kerrallaan Temp maan syvyyksistä nousi.
Andrei ja Irina päästettiin raviradalle jatkossakin. Hyvässä tarkoituksessa tehdyt väärät ratkaisut pitää antaa anteeksi ja unohtaa.

Antto Terras
Kirjoittaja on virolaislähtöinen koomikko ja kirjailija