Blogi – Pesupaikka

Tuhannen yötä kanssasi valvon

“Kun tammaa on vahtinut jo viikon verran, alkaa kertyä univelkaa. Ja siinä kohtaa alkaa toivoa, että varsa todella syntyisi, ennen kuin järki lähtee”, Veera Ahlgrén kirjoittaa.

Olen empiirisellä tutkimuksellani osoittanut, että lähestyvän varsomisen oireet ovat tamman omistajan päässä. Ne ovat mielentila, jolla on vähäisesti mitään tekemistä tamman fysiologian kanssa.

Minulla oli iänikuisen vanha varsomiskamera, jonka kuva alkoi käydä vuosi vuodelta rakeisemmaksi. Sen hädintuskin tikkuaskia isompaa ruutua tihrustaessa ei viime keväänä enää kunnolla erottanut, missä oli ponin pää ja missä se pää, josta varsa syntyy.

Kuva muistutti jatkuvasti muuttuvaa mustetahratestiä, ja aina kun katsoin ruutua, näin siinä mielestäni jotain varsomiseen viittaavaa. Kuten sen, että tamma liikkui. Tai sen, ettei se liikkunut. Tai että se katseli kylkiään, vai oliko se sittenkin häntä, joka huiski puolelta toiselle? Varsomisen merkki, yhtälailla.

Tätä kirjoittaessani on erään tulevaisuuden menestyshevosen laskennallinen syntymisen päivä. Koska en enää halunnut ajaa itseäni vainoharhoihin ja hulluuteen varsomiskameravanhuksen kanssa, virittelin talliin vanhasta puhelimesta Alfred-nimisen sovelluksen avulla valvontajärjestelmän. Alfredin takia meillä on muuten nyt tallissa Wi-Fi, niin kuin paremmissa kahviloissa.

Alfred lähettää minulle suoraan kännykkään ihan kelvollisen laatuista kuvaa, jonka saan myös halutessani näkymään tietokoneen ruudulla. Sanomattakin selvää, että olen tätä kirjoittaessani käynyt kurkkaamassa tamman kuulumiset noin kaksitoista kertaa. Se näyttää aivan siltä, että se alkaa pian varsomaan. On näyttänyt jo puolitoista viikkoa, itse asiassa. Enkä silti usko, että se varsoo tänä yönä.

Hevosen vakoilemiseen kameran kautta vaan yksinkertaisesti jää koukkuun. Ja koska on vaikea selittää kenellekään, saati itselleen, miksi katsoo livelähetystä siitä, kun hevonen syö karsinassa heinää, voi aina uskotella, että se alkaa kohta varsomaan. Ja jostain syystä ihminen assosioituu niin, että kun hevosta katsoo varsomiskameran kautta, se näyttää varsovalta. Luulen, että vaikka karsinaan vaihtaisi salavihkaa vanhan ruunan, saisi senkin ennen puolta yötä näyttämään siltä, että nyt sillä on kauheat poltot päällä.

Jos kamera olisi vain tallin valvontakamera, piilokamera tai ähkyoirekamera, varsomisen oireita ei olisi. Mutta koska se on varsomiskamera, niin siinä varsotaan koko ajan tai vähintään hetkellä millä hyvänsä.

Kun tammaa on vahtinut jo viikon verran, alkaa kertyä univelkaa. Ja siinä kohtaa alkaa toivoa, että varsa todella syntyisi, ennen kuin järki lähtee.

Jossain kohtaa lasketun ajan tuolla puolen häämöttää yleensä jokin pakollinen meno tai vuosisadan juhlat, joita ei millään haluaisi jättää väliin. Alat laskea öitä. Jos se varsoisi tänä yönä, tai ensi yönä tai seuraavana, niin voisin vielä mennä menoihini suunnitellusti.

Jokainen tamman karsinassaan kävelemä ympyrä herättää toiveen siitä, että pienokainen saapuu ihan kohta ja ehdit vielä mahdollisesti nukkua univelkaakin vähemmäksi ennen odotettua tapahtumaa. Niin onnellisesti ei koskaan käy. Tamma vain kävelee.

Jos sen sijaan ehdottomasti haluat, että tamma ei varso, hehkuta kaikille, ketä kiinnostaa, ja myös muutamalle, joita ei kiinnosta (näitä viattomia sivullisia on aina), että ensi yönä se syntyy. Olet nähnyt niin varmat merkit ja maitoakin tulee jo. Tamma on kovin levoton, lämmittäkää vettä ja tuokaa pyyhkeitä, onko kellään tuttipulloon vellituttia? Seuratkaa tähteä ja löydätte tulevan raviratojen messiaan makaamassa kapaloituna karsinassa!

Kannattaa myös mainita, että olet nähnyt niin paljon varsomisia, että tästä ei voi erehtyä. Varsa pysyy sen yön visusti kohdussaan. Kokeiltu.

Täytyy lopettaa. Tamma vaihtoi painoa takajalalta toiselle.

 

Veera Ahlgrén

Rakkauden laiva myrskyssä

“Kyse on vallanhalusta. Henkilökohtaisista kaunoista. Vanhoista sanomisista ja sanomatta jättämisistä. Epäpätevyydestäkin”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Varoitus: kolumni sisältää esimerkiksi hartauskirjoituksista tuttua lapsellista symboliikkaa.

Joskus kauan sitten, Hippos-lehden haastattelussa, Mikael Forsténilta kysyttiin, suosittelisiko hän lapselleen uraa urheilussa. Hän vastasi silloin, vielä lapsettomana, jotakuinkin niin, että hän suosittelisi yksilöurheilua, jolloin päätökset saa tehdä itse. Nyt Forstén on puheenjohtajana joukkue-urheilupaikassa, liiton laivan ruorissa.

Iso laiva kääntyy hitaasti, Forstén on sanonut moneen kertaan. Se on totta.

Yhtä totta on se, että myrsky heittelee isoakin laivaa, ja että kapina laivassa voi olla kohtalokas sekä laivalle, että sen kapteenille. Verenhimoiset hait eivät ehkä sentään seuraa paattiamme, mutta kaikenlaiset vanhat merihirviöt sitä pyrkivät heiluttamaan. Ja koko rannikollinen hylkeitä hytkyy vieressä haukkumassa ja nauramassa, sillä maalla ollaan viisaita, kun merellä on ongelma.

Liiton juuri eronnut toimitusjohtaja ei varmaankaan arvannut, millaiseen miehistöön hän astui. Ratsastuksen julkisuuskuva on hevosten leppoista laumaelämää, hallittua tanssahtelua kouluaidoissa, hienostunutta pukeutumista ja hymyileviä lapsia shetlanninponeineen. Mitä me olemme? Superrikkaita ja umpiköyhiä. Liikaa töitä tekeviä ja turhaa aikaansa netissä möyhääviä. Suurisuisia ja salakavalia. Teräviä, analyyttisiä ja umpityhmiä jankkaajia. Sellaisia jotka huutavat perkele ja juurtuvat maahan, kun 600 kiloa vyöryy kohti. Sellaisia jotka voivat laittaa nopeasti kuluvaan harrastusvälineeseensä jonkun toisen viiden vuoden palkan. Ei tässä tarvitse hullu olla, mutta se auttaa, on tallinpitäjien mielilauseita, eikä se ole vain vitsi. On aivan varma, että aika monessa paikkaa on helpompi olla ”yhdessä”, kuin tässä intohimoisessa ratsastusyhteisössä, ratsastajien alkukantaisessa heimossa.

Keskustella pitää, ja vähän riidelläkin pitää. Näin valistuneena sivustakastojana yksi asia keskustelussa tuntuu vääristyneen. Ihmiset luulevat, että liiton laivassa on kulta-aarre, josta kukin kähmii kalleuksia jo ennestään kultakolikoista pullisteleviin taskuihinsa. Että kyse on rahasta ja eduista.

Ei ole.

Kyse on vallanhalusta. Henkilökohtaisista kaunoista. Vanhoista sanomisista ja sanomatta jättämisistä. Epäpätevyydestäkin.

Silti toiminnan moottori on rakkaus lajiin ja liittoon. Tähän vähän hulluun laivaan. Vanhalle viiksinokkaiselle perämiehelle suhde SRL:n on jo pituudeltaan kolminkertainen keskivertoiseen avioliittoon verrattuna. Vanha kapteeni kiipesi mukaan liiton laivaan jo nöösipoikana, ja koko vanha miehistö on hänen ystäviään, heidän kanssaan laivaa on pidetty merikelpoisena vuosikymmenet. Rakkaus se ajaa uuttakin kapteenia. Kunnianhimo, halu saada vähän rapistuva paatti taas kääntymään pullein purjein aaltoja päin.

Nyt purjeet ovat repaleiset, ja pohjakin vähän vuotaa. Miehistö on saatava kokoon, ja kurssi tarkistettava. Mutta kyllä se siitä. Rauhaisa satama ei odota liiton laivaa ikinä, eikä pidäkään.

 

Miia Lahtinen

Tauti, joka harvoin paranee

“Hevoselle ei voi valehdella, eikä valehtele takaisin; se opettaa rehellisyyttä”, Marjut Andérsen kirjoittaa.

Se on se kaikkein ihanin hulluuden muoto eli hevoshulluus.

Se voi muuttaa muotoaan moneen eri suuntaan, riippuen siitä, millaisten muiden hullujen kanssa seurustelee. Jos pääsee itseään parempaan seuraan, josta saa rajattomasti tietoa, tauti vahvistuu ja muuttuu vakavammaksi vuosi vuodelta. Joillekin se aiheuttaa elinkautisen. Kaikille se aiheuttaa rahan mystistä katoamista mustaan aukkoon, joka vain äärimmäisen harvoin sylkäisee sisuksistaan palautusta.

Miksi se sitten on niin hieno juttu? Miksi hevosen ulkonäkö tekee ihmisen sielulle hyvää, kuten Winston Churchill on sanonut? Miksi hevonen on meidän mielestämme niin kaunis ja vetovoimainen? Myös se takkuinen, pullea ja yltä päältä kurainen poni?

Se on varmaan se katse… ja se lämpö… ja se lempeä puhallus poskella… ja se haju.

Ehkä se on jotain, mitä parhaasta naispääosasta Oma Maa -elokuvan perusteella palkittu näyttelijä Oona Airola sanoi kiitospuheessaan Jussi Gaalassa: ”…kiitos Vapun-Tähti taivaisiin, mun rakas hevonen joka ei ole täällä enää, joka opetit mulle elämästä kaiken olennaisen.”

Vaikka edellä oleva on aika vahvasti lausuttu, se on kuitenkin ihan perimmäisten kysymysten ääreltä.

Hevoselle ei voi valehdella, eikä valehtele takaisin; se opettaa rehellisyyttä.

Se myös opettaa käsittelemään vastoinkäymisiä, sillä niitähän hevosten kanssa riittää ja surua, koska ne useimmiten elävät lyhyemmän elämän kuin me. Jos kohtelemme sitä oikein, se jakaa rajattomasti kiintymystä, joka ei ole lipevää mielistelyä, ja olemalla parempi kuin muiden hevoset se voi jopa kohottaa itsetuntoamme, joka on aivan sallittu tavoite.

Pitääkö kuitenkin olla huolissaan? Kyllä pitää. Minua huolestuttaa, miten hevonen joskus joutuu ihmisen tahallisesta tai tahattomasta tiedon puutteesta tilanteisiin, missä sillä ei ole hyvä olla. Nuo hevosta huolestuttavat tilanteet eivät liity hevosen urheilukäyttöön, tätiratsastajiin, puskapelleihin, teiniprinsessoihin tai miljonääreihin, mutta siitä huolimatta edellä mainitut määreet on liitetty kyseisiin ihmisryhmiin stereotyyppisesti. Jokainen noista tyypeistä on kuitenkin alun perin joutunut hevosen lumovoiman uhriksi, ja jokainen on yrittämässä parastaan pilkkapuheista huolimatta.

Minä olen aina uskonut tiedon valtaan (siksi olen besserwisser ja narsisti, ihan omalla luvallani). Jo hulluuteni alkumetreillä halusin tietää kaiken, mitä hevosesta on dokumentoitu; luin jopa lapsille tilatun Hevoshullun. Edelleen luen ja katson mitä tekevät ne, joiden hevoset haluavat tehdä ihmiselle parhaansa. Sen näkee hevosen olemuksesta, sitä ei voi olla huomaamatta, jos osaa katsoa sydämellä niin kuin Pikku prinssi.

Puskissa lymyää valitettavasti myös ilkeitä ja kaunaisia ihmisiä, joiden puheet ja kirjoitukset likaavat myös hevosen mainetta. Sitäkö hevonen ansaitsee? Eikö hevonen ole oman ihanan hevosiin hurahtaneensa arvoinen? Sen hevoshullun, joka ei halua taudistaan parantua?

Eikö meidän velvollisuutemme ole olla hevostemme arvoisia, lempeitä, viisaita ja fiksuja?

Marjut Andersén

Ratsastusvaikuttaja