Blogi – Pesupaikka

Kriittistä eläinpohdintaa

“Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

 

Viime viikolla pidettiin Suomen ensimmäinen kriittistä eläintutkimusta esittelevä tapahtuma Helsingin uudessa kirjastotalossa Oodissa. Sen aiheena oli lajien välinen oikeudenmukaisuus.

Tunsitko piston omatunnossasi? Tuntuuko, että joku paheksuu? Eikö niin, että aamulla sinä, ihminen, olit vapaa tekemään itsellesi aamupalan ja lähtemään, minne tuuli vain kuljettaa, kun taas sinun hevosesi seisoi karsinassa tai aitauksessa ja söi sinun päättämääsi sapuskaa sinun päättämäsi määrän? Sehän ei ollut ihan oikeudenmukaista, eihän?

Kriittinen eläintutkimus on tutkimusta, jolla on missio. Se toimii lajisyrjinnän poistamiseksi ja lajien välisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Kaikkea muutakin on. Se esimerkiksi kehottaa pohtimaan sukupuolittuneita ajatusmalleja eläimistä. Poikakissoja saatetaan pitää rennompina kuin tyttökissoja, tutkija murehti paneelikeskustelussa viime viikolla. Miettikää, mitä se tarkoittaa sille, saavatko kodittomat kissat koteja.

Paavo Haavikko olisi sanonut ehkä tähän, että ne tekevät sen itse.

Oikeasti asia on tosi vaikea. 70- ja 80-luvuilla hevosihminen oli totta kai eläinten ystävä. Niin on mielestään nytkin, mutta ei enää yhteiskunnassa kaikkien muiden mielestä. Kyllä vain on hevosen päällä istuja rääkkääjä. Istuu satulassa levein takapuolin kuin mikäkin marsalkka ja hevonen hyppää esteet. Piiskalla lyödään. Rahan ja ruusukkeiden eteen eläintä usutetaan tekemään vaikka mitä kuvioita. Hevonen menee kuin proletaari.

Minun näkökulmastani se kuitenkin on oikeudenmukaista, sillä minä teen töitä kellon ympäri, kun hevonen syö, on kavereiden kanssa ja lepää. Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää. Kun hevonen ei juo tarpeeksi ja eläinlääkäri hoitaa sen kuntoon 680 eurolla, minä sen maksan. Kun minulla on flunssa, tyrä tai verenmyrkytys, se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää.

Lajisyrjintää tai ei, minulla on vanhanaikainen ajatus, että kyllä vain ihminen on aika paljon fiksumpi eläin kuin muut. Herran jestas, me on rakennettu se Oodikin! Eivät sitä porsaat, hevoset tai kiraffit rakentaneet. Kyllä minusta laji, joka osaa rakentaa keskuskirjaston ja kirjoittaa sinne miljoona kirjaa ja keksiä sinne tietokoneen, jossa on internet ja kaikki maailman tieto ja humpuuki, sattuu vain olemaan hierarkisesti ylempänä kuin hevonen, joka oppii nopeasti koskettamaan turvallaan esinettä tai sika, joka röhkii eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa, niin kuin kriittinen eläintutkija ihastelisi.

Tietenkin ihminen on pahimmillaan tosi paha ja ihmiset ovat tuhoamassa maapalloa kiihtyvää kyytiä. Kuka sitä kiistää. Oman soppamme olemme keittäneet, ja lajimme valioyksilöt toivottavasti auttavat meidät ulos umpikujasta. Ja kyllä, on mietittävä eläinten kohtelua joka päivä. On tehtävä niiden elämästä hyvää.

Yhdenvertaiseksi en silti ala. Elukka on elukka, ja ihminen on erityiselukka. Hippos kirjoittakoon omistajanvaihdospapereita maailman tappiin saakka, ilman että hevosoletetuilla itsellään on siihen kavion kopauttamista. Minusta me voimme puhtain omintunnoin huijata hevoset tykkäämään ratsastusjutuista ja vaikka ravikilpailuista. Eivät ne sitä tajua, juoksevat vain ja ovat tyytyväisiä, kun kiitellään.

Miia Lahtinen

Toimittaja

(Muokattu Haavikko-kohdasta aikamuotoa.)

Tuotekehitystä, turvallisuutta ja nillittämistä

Tällä satulalla ja näillä suitsilla Kyra Kyrklund oli Hongkongissa olympialaisissa. Arkistokuva.

Varusteet ovat valtavan kehityksen kourissa. Niiden, ketkä ratsastavat ikiaikaisella nivelkuolaimella, englantilaisella turpahihnalla ja vanhalla Kiefferin satulalla, on helppo nauraa toisten varusteille ja muistuttaa, että esteiden olympiakulta voitettiin virttyneellä Stübbenin penkillä.

On silti mahdotonta sanoa, mikä on huonoa osaamista, mikä on hevosten eroja. Kyllä vain oikein varovainen ja kaikelle herkkä este- tai kouluhevonen on aika bambi, jonka elämä menee pienestä pilalle. Joku hevonen tarvitsee painetta tasaavan satulavyön, joku toinen hermot hyvin huomioon ottavan turparemmin, kolmas pädin, joka on tehty kolmesta eri materiaalista ja joka maksaa 780 euroa.

Kuulemma aikanaan osa hyvistä hevosista vain lopetti hyppäämästä, eikä syytä löydetty. Se oli ennen panssareita ja panssarivöitä. Hyvä jalkatekniikka koitui kivuliaaksi, kun hevosen rintakehää ei ymmärretty suojata.

Turvallisuusasiat ovat tärkeitä. Turvaliiviä ei ole kuitenkaan vielä määrätty pakolliseksi kilpailuihin. Annaliisa Aarnio-Wihuri kertoo, että sitä on kyllä ehdotettu alle 18-vuotiaille, mutta silloinen estekomitea katsoi sen epämukavaksi, eikä sitä ole FEI:n estesäännöissäkään. Suomessa se koetaan kylmässä hankalaksi, maailmalla se on usein liian kuuma.

Ratsastajien suhteen kilpailusäännöissä vallitsee myös aivan erityinen halu säilyttää perinteitä. Kovin monessa muussa lajissa kilpailuasu ei ole pysynyt niin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen.

Ratsastuksessa meillä on perinne, missä mielellään kielletään paljon ja sallitaan vähän. Liikaa glitteriä, liikaa väriä, liian erikoinen. Eniten viime aikoina on keskusteluttanut Kilpailusäännöt I:een kuuluva sääntö kiinni pidettävistä hiuksista. Tai itse asiassa säännöissä lukee, että ”kilpailija ei saa käyttää sellaisia asusteita, koruja tai kampauksia, jotka kiinnijäädessään voivat olla vaaraksi.”

Se tulkitaan poninhäntä- ja lettikielloksi, mutta Aarnio-Wihuri epäilee, että jos joku laittaisi hiuksista huomauttamisen kurinpitolautakuntaan, ei nykyinen tulkinta olisi pätevä.

Esimerkiksi MM-kilpailuiden aikaan suomalaiset saivat hämmästellä leväperäisempää tulkintaa, kun Danielle Goldstein ratsasti massiivisessa, höyhenin koristellussa, turkoosinsävyttämässä tukkalaitteessa.

Aarnio-Wihuri näkee, että tukkasääntö on suomalaisen stewardimafian keksimä tapa kyykyttää ratsastajia. Eikä kyse ole vain esteratsastajien tyylistä: miltähän matkaratsastajista tuntuu ratsastaa vaikka 120 kilometriä helteessä hiukset nytyllä tai selässä puseron alla.

”Sääntö-Suomi iskee. Sama asia, kun otat suitset pois ja laitat kilpailupaikalla hevoselle riimun, että se joisi paremmin ilman kuolaimia, niin joku on heti olan takana kyttäämässä. Ei missään muualla ole tällaista. Paitsi kuten eräs kokenut esteratsastaja sanoi, Ruotsissa ne voivat vaatia vaikka laskuvarjon ratsastajille.”

Miia Lahtinen

Minkä mittainen vuosi?

Varsomisen odottaminen mullistaa aikakäsityksen.

Vuosi vaihtuu. Nyt kuuluu päivitellä, miten aika menee yhdessä hujauksessa, vastahan oli viime maaliskuu. Kuuluu ihmetellä, että varsakin kääntyi jo viisivuotiaaksi, taisi mennä jo kaikki ikäkausikilpailut ohi.

Minä olen varma, että ihmisten lineaarinen aikakäsitys on jotenkin virheellinen. Aika ei mene hitaasti tai nopeasti, se ei ylipäätään mene tasaista vauhtia eteenpäin, vasemmalta oikealle, eteenpäin. Se tekee ihan mitä sattuu.

Kahden perusrokotuksen välinen kolme kuukautta ei kestä kolmea kuukautta. Se on ajanjakso, jonka aikana ehdit suurinpiirtein laittaa kahvin tippumaan. Eläinlääkäri lähtee pihasta, mittaat kahvinporot keittimeen ja katsot kalenteriin, että herttinen, toisen perusrokotteen aika. Tässä välissä aika muodostaa jonkinlaisen silmukan, luulet että aikaa on vielä, mutta kolmen kuukauden ympyrä sulkeutuu ennen kuin huomaatkaan.

”Seuraavat ennen juhannusta”, eläinlääkäri sanoo joulukuussa. Puolen vuoden aikajana. Mielestäni juhannus ei koskaan voi tulla liian nopeasti. Joka joulukuu ajattelen, ettei se tule enää koskaan. On vaikea uskoa, että näin sinnikäs pimeys koskaan antaisi periksi ja antaisi auringon paistaa yötä päivää. Jään jännityksellä odottamaan tuleeko juhannus jo ennen pääsiäistä, vai minkälaiselle haitarille aika taittuu, kun on jotain mitä todella odottaa, ja jotain, mikä aina odottamattakin tulee vastaan liian nopeasti.

Muita jännittäviä aikajanan kieroutumia: tamman tiineys. Ensimmäiset kymmenen kuukautta tuntuvat kestävän noin kymmenen kuukautta. Viimeiset viikot kestävät noin puoli vuotta. Aika ikään kuin kulkee ensin rytmikkäästi askeltaen, ja alkaa sitten yhtäkkiä venyä kuin purkka, liimaantua paikalleen joka askeleella. Tässä auttaa, jos muistaa lasketun ajan ensin väärin yli kuukaudella, ja sitten tajuaa, että hitto, se onkin viikon päästä. Viikossa aika ei ehdi tahmaantua täysin liikkumattomaksi. Ja jokainen lasketun päivän yli menevä vuorokausi… aikajana vetää itsensä umpisolmuun, joka vain on.

Voidaan myös verrata tunnin pituutta ennen varsan syntymää ja sen jälkeen, kun varsa onkin heikko, ja se pitää nostaa tunnin välein jaloilleen, että se pääsee tissille. Tai ei, näiden tuntien pituutta ei voi edes verrata. Varsan syöttöväli on sellainen, että ehdit juuri pois karsinasta. Jos söit itse jotain ennen seuraavaa varsan syöttöä, se meni varmasti jo yliajalle.

Jokainen vuosi tuntuu kestävän keskimäärin saman verran, vuoden. Minulla ainakin. Mutta tasaisesti aika ei kulu koskaan. On syitä, joiden vuoksi se matelee, kiemurtelee ja ryömii. Ja on syitä, jotka saavat sen syöksähtelemään ja tekemään silmukoita.

Joistain tänä vuonna tapahtuneista asioista tuntuu olevan kahdeksan vuotta aikaa, muistojen päälle on kasaantunut niin paljon muuta. Ja sitten on taas asioita, jotka olisivat voineet olla pari kuukautta sitten, mutta facebookin päivitys aiheesta näyttää vuotta 2016.

Luin jostain, että aika on kuin varjo. Aika pysähtyy, kun jäämme katsomaan sitä, ja se juoksee, kun emme kiinnitä siihen huomiota. Tämä pitää paikkansa. Onko huono asia, jos vuosi on mennyt nopeasti? Ei. Se tarkoittaa sitä, että sinulla on ollut niin paljon mielekästä tekemistä, ettet ole ehtinyt tuijottaa sen enempää kelloa kuin kalenteriakaan.

Ja turhaa kai ajankulusta on muutenkaan valittaa, koska aika ei ota palautetta vastaan. Sitä ei kiinnosta. Se tekee joka tapauksessa juuri niin kuin sitä huvittaa, se juoksee tai jumittaa.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille erittäin onnistunutta, noin vuoden mittaista vuotta 2019. Ja hyvää juhannusta samantien, koska se todennäköisesti ehtii tulla jo ennen tämän kolumnin ilmestymistä.

Veera Ahlgrén