Blogi – Pesupaikka

Konmarita tallisi

Kuuluuko talliin muuta kuin hevonen ja välttämättömimmät tarvikkeet? Ja miten määritellään ”välttämättömin”?

Konmaritus on jo monta vuotta vanha asia, ehkä talleillakin loppuun kaluttu. Google kertoo kuitenkin toista. Haku konmaritus ja hevosharrastaja tuo ensimmäisenä Vauva-lehden keskustelu kahden vuoden takaa otsikolla ”Miksi koira- ja hevospiirit on sellaisia kirjoittamattomien sääntöjen ja ilkeän käytöksen viidakoita?” Toinen kertoo hevosharrastajajulkimon ulosottoveloista.

Tästä pääteltäköön, että talleilla ei ole paljoa olisi paljon konmaritettu. Silmät kertovat samaa.
Sitä paitsi uudempi trendi kuolinsiivous tuntuu tallien kohdalla jotenkin tosi oudolta. Jos kuolisin, haluaisin kyllä, että kuka tahansa löytäisi hevoselleni myslipussin ja sopivan riimun. Ehkä koulukritiikkipapereita voisi heittää poiskin.

Koska me heppaihmiset emme tiedä kaikkea sitä, mitä naisen pitäisi tietää, kerrataan konmaritus nopeasti Tarkkamarkka-nettisivun Markus Ossin avulla: Konmarittaja ymmärtää, että varastoiminen ei ole ratkaisu, esineistä eroon pääseminen on. Siksi meidän on otettava jokainen esine vuorotellen käteemme, ja säilytettävä vain ne, jotka säteilevät iloa. Siisti koti selkeyttää ajatuksemme ja siistiminen lisää itseluottamusta, sillä valintojen tekeminen tekee meistä itsevarmempia.

Konmaritus tallilla ei ole pelkästään helppoa. Pitäisi aloittaa vaatteista, ja laittaa ne kaikki yhteen kasaan. Kasamme on valtava, ja usein myös likainen. Piehtaroitu loimi ei tee ketään onnelliseksi, mutta emme voi pitää hevosta alastikaan. Harvemmin tallikengätkään sädehtivät.

Mutta myönnetään, toimisihan se. Moni tavara on ehtinyt jo täyttää tarkoituksensa elämässämme, ja niiden on annettava mennä. Pintelit, rasvat, apuohjat, sadelahkeet – niin paljon kaikkea turhaa! On ihme, ettei konmaritusta ole kirjattu ylös täysihoitotallien asiakkaiden velvoitteisiin. Ajatelkaa kisakaappia, jossa olisi vain muutamia tarpeellisia ja iloa tuottavia esineitä, ja mieltä puhdistava siisteys ja avaruus.

Jos katsomme totuutta silmiin, konmaritus olisi monilla tarpeen hevostenkin suhteen. Jännevammaisten ja SI-niveltään oirehtivien kohdalla ei ole tarpeen edes miettiä. Niiden tehtävä on meidän elämässämme täytetty. Kiitämme siitä, annamme mennä.

Muiden hevosten kohdalla on vaikeampaa. Tuottaako meille iloa hevonen, jonka harjoitusravi, vaikea suu ja mielikuvituksen pikku-ukot tekevät päivistämme vaikeita? Unelmissamme toki voitamme sillä vielä ruusukkeen, mutta sekin lärpäke meidän on joka tapauksessa konmaritettava pois.

Toisaalta, jos alistamme hevosemme konmaritukseen, sama on tehtävä koko muulle elämälle. Terve menoa kehno työpaikka, et tuonut iloa! Terve menoa aviomies, et enää sädehtinyt! Rivarinpätkä, kiitos, mutta et ole jatkossa osa elämääni!

Tästä eteenpäin on vain yksinkertainen, kauniisti kuivitettu karsina, minä, hevonen ja kymmenisen lempisatulahuopaani. Tiedättekö, sekin tuo itsevarmuutta, kun huomaa todella rakastavansa jokaista hankkimaansa törkeän kallista hevosvarustetta ja saavansa iloa juuri niistä!

Miia Lahtinen

Rintamahankurit

Kuinka kävisi nykyhevoselta sotatoimet?

Minulta kysytään usein ylläpidossani olevan Rasmus-hevosen rotua. Se on suomenhevonen. Kysyjät ovat tästä monesti yllättyneitä. Se johtunee siitä, että hekin, jotka eivät hevosista paljoa tiedä, ovat katsoneet Talvisodan ja muita suomifilmejä. Niissä suomenhevonen esiintyy usein uljaana liinaharjana.

Rasmus on ruunikko, vartalon malliltaan pönäkkä ja hankaa kesäisin harjansa melko vähiin. Mietin, miltä mahtaisi näyttää nykyajan suomenhevosten pakko-otto, jos uusi talvisota yhtäkkiä syttyisi. Rasmus-setä ei taitaisi enää ikänsä puolesta mukaan päästä, mutta nuorempaa kalustoa lähdettäisiin taloista vaatimaan.

”Juu, tämä Liisi on muuten ihan hyväajoinen, mutta sillä pitää olla pallot korvissa ja huput ja raymondsekki, jos yhtään ajatte juosten. Ja selkäloimi jos vaan kävelytätte, sillä menee tuo SI-alue helposti jumiin. Keraamiset suojat on laitettu yöksi ajon päälle, ja etupolvia vähän bliistrattu.”

Paikallaan reen edessä steppaavan Liisin perään lastataan arkullinen erilaisia kuolaimia, pullarinverkkoja, painoputseja ja suojia.

”Älkääkä ihan kauheasti sillä rekeä vedättäkö, kun se on sitten taas niin tukkonen!”

Seuraavalta tallilta lähtee mukaan ruuna Kalle ja hieman hevosta suurempi täydennysrehu- ja lääkekaappi.

”Puolikas tällainen pinkki tabletti päivittäin, sillä on cushingintauti. Piilotatte sen porkkanaan ja jos se ei ota sitä, niin omenaan tai mantelimassaan. Tai sitten liotatte omenamehuun, kas tässä, ja ruuttaatte suuhun, ruiskut on tässä. Kontrolliverikoe on sitten kuukauden päästä ja samalla voisi katsoa suun, Kallella on kaksi alkavaa reikää siellä. Onhan teillä vähäsokerinen heinä?”

Omistaja vetää kaapista esiin vielä muutaman kymmenen purkkia:

”Mahansuojalääke päivittäin ja mieluiten ennen liikkeelle lähtöä. Tuplana, jos yhtään tuntuu stressaavan. Tässä on mahaongelmaisille tarkoitettu yrttiseos ja ihon kuntoa tukevat lisäravinteet sekä psylliumia kahteen kuuriin. Jos se syö siellä maata, tai vaikka ei söisikään. Luonnollinen e-vitamiini, tässä. Jos kevääseen asti soditte, niin hamppuöljyä viisi pumppausta päivässä ja allergialääke heti, kun yöpakkaset loppuu. Minun mies tuo tuolta kohta sen loimet ja ihonhoitotarvikkeet sekä loimitusohjeen ja tarhasuojat.”

Liisin, Kallen ja näiden tarvikkeita kuljettavan kuorma-auton kanssa matka jatkuu kolmanteen pihaan, jossa emäntä kieltäytyy antamasta hevostaan. Hän sanoo, että hevonen on saalis- ja pakoeläin, jota ei ole tehty sotimaan. Hänen Albertinsa on 8-vuotias umpipasifisti ruuna, joka ei halua tehdä pahaa kärpäsellekään.

Lisäksi Albertia ei ole ehdollistettu sietämään aseiden pauketta eikä täisaunaa. Omistaja huomauttaa myös, että tulevaisuudessa voimaan astuvan uuden eläinsuojelulain mukaan hevosilla tulee olla jatkuvasti vettä saatavilla, ja jos Albert viedään, hän aikoo soittaa valvontaeläinlääkärin rintamalle katsomaan, onko pykälää noudatettu.

Seuraa pitkä hiljaisuus.

”Me ollaan hävitty tämä sota”, sanoo viimein alikersantti Hakala.

”Niin ollaan”, vastaa sotamies Torvinen alistuneena ja kääntää ajokkinsa tottuneesti ympäri.

Liisi ja Kalle palautetaan omistajilleen.

Albert hirnuu lajitoveriensa perään, sillä onhan se myös laumaeläin.

 

Veera Ahlgrén

Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä

Päämäärää tärkeämpi matka

“Mutta aina olen apua saanut ja se yhdistää kyllä isosti meitä ravi-ihmisiä, me ollaan todella auttavaisia toisiamme kohtaan”, Juha Puhtimäki kirjoittaa,

Istahdinpa toissa perjantaina sohvalle ja aloin katsomaan päivän Joensuun ravien lähtöä. Samalla tulin pohtineeksi, että mitenkäs tähän on päästy. ”Iso mies” vähän jopa herkistyi…

Sillä hetkellä minun silmäteräni Johnny Flame oli koko Suomen voitokkain hevonen. Siis ihan älytöntä! Siitä on noin kymmenen vuotta, kun kysyin – vähän jopa huumorilla – Niemisen Markulta, että mitä jos tulisin käymään katsomassa, miten hevosten kanssa eletään ja ollaan. Kokemusta ei ollut oikeastaan ollenkaan. Käpsyttelinkin tästä noin kuukauden päästä Markun Urjalan tallille tietämättä mitään siitä, miten hevosten kanssa toimitaan. Saati miten niitä valmennetaan.

Kaupanpäälle tiesin, että nuorempana vaivannut allergia saattaa alkaa vaivata uudelleen. No alkoihan se, mutta joka kerta vähemmän, ja lopulta siedätyshoidolla saatiin oireet melkein kokonaan pois.

Mutta takaisin asiaan. Noita kolmen-neljän päivän retkiä alkoikin tulla yhä useammin. Joka kerta tuntui vaan paremmalta. Opittavaa oli paljon, mutta into vaan kasvoi ja kasvoi.

Ensimmäisillä kerroilla aiheutin muutamia sydämentykytyksiä omalla tyhmänrohkeudellani ja ihan puhtaalla hyväuskoisuudellani. Kyllähän jokaisen hevosen karsinaan voi vaan kävellä? Tai kenet vaan taluttaa pihan poikki toiseen talliin? Tai kärryiltä napata kuvan, kun saa ajaa Suur-Hollola-voittajaa! Noh, siitä alkoi matka, joka on tarjonnut paljon iloa, surua, rahanmenoa ja välillä vähän tuloakin, mutta ennen kaikkea ihan älyttömän määrän elämyksiä ja ystäviä.

Nyt ollaan tilanteessa, että itselläni on yksi valmennettava ja olen päässyt maistamaan sen kanssa voittamista. Se tunne ensimmäisellä kerralla Joensuussa kesken loppusuoran, kun tajuaa voittavansa. Se on jotain aivan uskomatonta, vaikka sormetkin olivat pakkasesta tunnottomat. Pesäpallon kanssa minulla on ollut onni voittaa jo aika paljon, jopa se suurin, eli Suomen mestaruus.

Mutta tämä oli jotain hyvin erikoista. Ja erilaista. Suhde hevosen kanssa kasvoi vielä, koska Johnny on meikäläiselle lähes täydellinen kaveri opettajaksi. Käyttäytyy kotona, raveissa ja startissa todella hienosti. Se antaa itselle edes sen mahdollisuuden harrastaa tätä hienoa lajia. Juuri siksi oli erityisen hienoa voittaa ensimmäisen kerran juuri Johnnyn kanssa.

Paljon olisi itsellä kiitettäviä vuosien varrelta, mutta suurimmat kiitokset ansaitsee koko silloinen Niemisen tallin väki, joka opetti minulle ihan ensimmäiset aakkoset. Kuusimäen Sanna ensimmäisenä Maken lisäksi, ”Tiitiä”, Suvia ja Teivon väkeä unohtamatta! Ja sen jälkeen jatkettiin Väreen tallilla Emman, Mian ja Riston kanssa. Sekä monia muita. Ja opintomatkahan jatkuu.

Edelleen olen aika tumpelo näiden otusten kanssa, mutta sehän ei haittaa. Kun uutta tulee, niin se opetellaan! Ja onneksi Pitkäsen Annen tallilla autetaan meikäläistä tällä hetkellä täydestä sydämestä. Meikäläisen kanssa joutuu varmasti välillä koville ja välillä joudun pyytämään paljonkin apua, että saadaan kaikki onnistumaan. Nykyään pystyn onneksi välillä jo antamaan apua asioissa takaisinkin päin. Mutta aina olen apua saanut ja se yhdistää kyllä isosti meitä ravi-ihmisiä, me ollaan todella auttavaisia toisiamme kohtaan. Varmasti se suurin syy on se meidän kaikkien yhteinen rakkauden kohde, hevonen.

”Jutin” sanoin, mennään eteenpäin! Nyt saa nauttia tästä mahtavasta lajista, kun on löytänyt itselle noin mahtavan kaverin, mitä Johnny on.

Juha Puhtimäki

Kirjoittaja on harrastajavalmentaja ja pesäpalloilun Suomen mestari