Blogi – Pesupaikka

Päämäärää tärkeämpi matka

“Mutta aina olen apua saanut ja se yhdistää kyllä isosti meitä ravi-ihmisiä, me ollaan todella auttavaisia toisiamme kohtaan”, Juha Puhtimäki kirjoittaa,

Istahdinpa toissa perjantaina sohvalle ja aloin katsomaan päivän Joensuun ravien lähtöä. Samalla tulin pohtineeksi, että mitenkäs tähän on päästy. ”Iso mies” vähän jopa herkistyi…

Sillä hetkellä minun silmäteräni Johnny Flame oli koko Suomen voitokkain hevonen. Siis ihan älytöntä! Siitä on noin kymmenen vuotta, kun kysyin – vähän jopa huumorilla – Niemisen Markulta, että mitä jos tulisin käymään katsomassa, miten hevosten kanssa eletään ja ollaan. Kokemusta ei ollut oikeastaan ollenkaan. Käpsyttelinkin tästä noin kuukauden päästä Markun Urjalan tallille tietämättä mitään siitä, miten hevosten kanssa toimitaan. Saati miten niitä valmennetaan.

Kaupanpäälle tiesin, että nuorempana vaivannut allergia saattaa alkaa vaivata uudelleen. No alkoihan se, mutta joka kerta vähemmän, ja lopulta siedätyshoidolla saatiin oireet melkein kokonaan pois.

Mutta takaisin asiaan. Noita kolmen-neljän päivän retkiä alkoikin tulla yhä useammin. Joka kerta tuntui vaan paremmalta. Opittavaa oli paljon, mutta into vaan kasvoi ja kasvoi.

Ensimmäisillä kerroilla aiheutin muutamia sydämentykytyksiä omalla tyhmänrohkeudellani ja ihan puhtaalla hyväuskoisuudellani. Kyllähän jokaisen hevosen karsinaan voi vaan kävellä? Tai kenet vaan taluttaa pihan poikki toiseen talliin? Tai kärryiltä napata kuvan, kun saa ajaa Suur-Hollola-voittajaa! Noh, siitä alkoi matka, joka on tarjonnut paljon iloa, surua, rahanmenoa ja välillä vähän tuloakin, mutta ennen kaikkea ihan älyttömän määrän elämyksiä ja ystäviä.

Nyt ollaan tilanteessa, että itselläni on yksi valmennettava ja olen päässyt maistamaan sen kanssa voittamista. Se tunne ensimmäisellä kerralla Joensuussa kesken loppusuoran, kun tajuaa voittavansa. Se on jotain aivan uskomatonta, vaikka sormetkin olivat pakkasesta tunnottomat. Pesäpallon kanssa minulla on ollut onni voittaa jo aika paljon, jopa se suurin, eli Suomen mestaruus.

Mutta tämä oli jotain hyvin erikoista. Ja erilaista. Suhde hevosen kanssa kasvoi vielä, koska Johnny on meikäläiselle lähes täydellinen kaveri opettajaksi. Käyttäytyy kotona, raveissa ja startissa todella hienosti. Se antaa itselle edes sen mahdollisuuden harrastaa tätä hienoa lajia. Juuri siksi oli erityisen hienoa voittaa ensimmäisen kerran juuri Johnnyn kanssa.

Paljon olisi itsellä kiitettäviä vuosien varrelta, mutta suurimmat kiitokset ansaitsee koko silloinen Niemisen tallin väki, joka opetti minulle ihan ensimmäiset aakkoset. Kuusimäen Sanna ensimmäisenä Maken lisäksi, ”Tiitiä”, Suvia ja Teivon väkeä unohtamatta! Ja sen jälkeen jatkettiin Väreen tallilla Emman, Mian ja Riston kanssa. Sekä monia muita. Ja opintomatkahan jatkuu.

Edelleen olen aika tumpelo näiden otusten kanssa, mutta sehän ei haittaa. Kun uutta tulee, niin se opetellaan! Ja onneksi Pitkäsen Annen tallilla autetaan meikäläistä tällä hetkellä täydestä sydämestä. Meikäläisen kanssa joutuu varmasti välillä koville ja välillä joudun pyytämään paljonkin apua, että saadaan kaikki onnistumaan. Nykyään pystyn onneksi välillä jo antamaan apua asioissa takaisinkin päin. Mutta aina olen apua saanut ja se yhdistää kyllä isosti meitä ravi-ihmisiä, me ollaan todella auttavaisia toisiamme kohtaan. Varmasti se suurin syy on se meidän kaikkien yhteinen rakkauden kohde, hevonen.

”Jutin” sanoin, mennään eteenpäin! Nyt saa nauttia tästä mahtavasta lajista, kun on löytänyt itselle noin mahtavan kaverin, mitä Johnny on.

Juha Puhtimäki

Kirjoittaja on harrastajavalmentaja ja pesäpalloilun Suomen mestari

KIPA petti minut

“Niin kuin syntymähoikka ihminen jää ulkopuolelle aina, kun päivitellään sitä, miten taas on tullut makkara sinne ja löllöä tänne, jää puskaratsastaja ulkopuolelle, kun kilparatsastajat mouruavat järjestelmän huonoutta”, Veera Ahlgrén kirjoittaa.

Olen seuraillut tuttujeni somekiroilua siitä, miten Kipa ei taaskaan toimi. Ymmärtänyt, ettei niin monella voi olla Kipa-nimistä vikuria tammaa, ja saanut selville, että kyse on SRL:n kilpailupalvelu KIPA:sta.

Niin kuin syntymähoikka ihminen jää ulkopuolelle aina, kun päivitellään sitä, miten taas on tullut makkara sinne ja löllöä tänne, jää puskaratsastaja ulkopuolelle, kun kilparatsastajat mouruavat järjestelmän huonoutta. Ulkopuolisuuden tunne on raastava.

Läskiä en ole päälleni löytänyt, mutta lapseni onneksi vaativat päästä oikeisiin ratsastuskilpailuihin. Ja minä hoksasin, että sinnehän ilmoitetaan pienet ihmiset KIPA:n kautta!

Maksoin seuran jäsenmaksut ja menin vähän innosta täristen KIPA:an todistaakseni sen tökkimistä ja takkuamista. Se näyttikin toimivan, pirulainen. Yritin kirjautua sisään ohjeiden mukaan, mutta en päässyt – AHAA, tästä kaikki puhuvat!

Laitoin liittoon sähköpostia, jossa tiedustelin, miksi en pääse järjestelmään. Olen kaikkien harmiksi sitä ihmistyyppiä, joka ei jaksa lukea käyttöohjeita, vaan yrittää ensin, ja jos ei onnistu, tuhlaa jonkun kallista aikaa kysymällä apua. Sähköpostinkin laitoin heti kolmelle ihmiselle, jotta minun hätäni varmasti tulisi kuulluksi.

Yhden ollessa lomalla kaksi vastasi. Tästä täydet pisteet. Minulle kerrottiin kohteliaasti, että en ollut maksanut kisalupia. Kuten sanottu, olen huono lukemaan ohjeita. Lapsilleni toivotettiin menestystä kilpailuihin. Papukaijamerkki.

Maksoin kisaluvat, mikä sekin onnistui KIPA:ssa ärsyttävän mutkattomasti ja ne kirjautuivat järjestelmään todella nopeasti. Ei mitään valittamista, ulkopuolisuuden tunne vain kasvoi.

Pääsin kirjautumaan järjestelmään ja aikani siellä harottuani löysin oikeat kisat ja ilmottautumislinkin. Olen käsittänyt, että viimeistään tässä kohdassa järjestelmä alkaa tökkiä. Ei vieläkään. En tiennyt, onko ylikorkea shetlanninponi pieni vai iso poni. Sama ongelma pienen russin kanssa. Minusta ne ovat molemmat melko pieniä. En jaksanut, yllättävää kyllä, etsiä ohjetta, joten laitoin vähän entten tentten.

Järjestelmä löysi ponit. Ihan noin vain, kovin sujuvasti. Sujuvasti se osasi myös kertoa minulle, että niiden rokotukset ovat puutteelliset. Seuraava ahdistuksen aalto löi lävitseni, mutta valitettavasti sitäkään ei voinut laittaa KIPA:n syyksi, vaan käyttäjän, joka ei nyt juuri ole ajatellut poniensa rokotusohjelmaa kilparatsastuksen kannalta.

Häpeäkseni tunnustan, että ehdin jo laittaa tästäkin sähköpostilla kyselyn liittoon, että voinko ilmottaa ponit ykköstason kisoihin. Kunnes tavoistani poiketen otin ihan itse Googlen kauniiseen käteen ja selvitin, että kyllä voin.

Hyvänen aika, miten raskas matka tämä kisoihin ilmoittautuminen onkaan ollut! Valitettavasti en pysty yhtään syyttämään järjestelmää, mutta toivon siihenkin kerhoon vielä joskus pääseväni. Kuulemma järjestelmä kaatuu usein ruuhka-aikoina, keväällä ja kesällä, kun monia kisailmoja on auki samaan aikaan. Toivottavasti ponit pysyvät terveinä sinne asti!

Veera Ahlgrén

Sua varten, sua varten

“Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Valmentajat, nuo joka ratsastajan personal trainerit! Tai unpersonal-trainerit, jotka haluavat kaikki hevoset samaan tahtiin, peräänantoon ja oikeille teille. Tai nothing-personal-trainerit, jotka värikkäin sanankääntein yrittävät piiskata ratsastajan muuttamaan tapojaan.

Tässä nykyihmisten kiireisessä elämänmenossa ja suomalaisessa tuppisuukulttuurissa valmentajat ovat niitä, jotka kysyvät ratsastajalta, että mitäs teille kuuluu ja kuuntelevat loppuun. Se on terapeuttista, se on ihanaa. Hyvä valmentaja on kuin reikihoitaja. Hän on siinä hetkessä sinua varten, kun itse olet koko viikon ollut työnantajaa varten, lapsia varten, asiakkaita varten, hevosta varten.

Valmentajat jaetaan karkeasti kahteen kastiin: vanhanaikaisiin ja moderneihin. Kyse ei ole siitä, onko valmentaja lajin menossa mukana vai ei, vaan siitä, huutaako hän vai ei.

Vanhanaikaisella valmentajalla hyvä kuuluu 0–3 kertaa tunnin aikana, sillä se tarkoittaa hyvää. Siksi ratsastajan pitää useimmiten tyytyä kommenttiin parempi. Uudenaikaisella valmentajalla hyvä taas on välimerkki, se on sosiaalista liimaa, jonka avulla kolmikko valmentaja, hevonen ja ratsastaja yhdessä tallaavat ratsastuksen kivikkoista polkua tasaisemmaksi. Sillä siinä kun vanhanaikainen valmentaja haluaa piiskata ratsastajaa, jotta tämä tulevaisuudessa saisi onnistumisen kokemuksen ja ehkä ruusukkeita, uudenaikainen valmentaja hellii ratsastajaa nykyhetkessä.

Me vanhat olemme tottuneet huutamiseen, se on raikasta ilmaa, mitä tunnilla hengitetään. Nuorille se on eri asia, se on cringeä. Eikä vain meillä. ”En tiedä miten se on teillä Suomessa, mutta meillä Saksassa nuoret pitää motivoida joka valmennustunti”, sanoi Markus Scharmann valmentajaseminaarissa. Siis Saksassa, kurin, perinteiden ja koulutusskaalan valtakunnassa! Ehkä me emme enää voi pilailla sillä, että on valmennusta ja on viihdyttämistä. Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen.

Myös keskustelevuus on uudenaikainen elementti. Kysymyksillä aktivoidaan ratsastaja miettimään itse, onko se laukka nyt aktiivinen vai ei. Se syventää oppimisprosessia. Ehkä se ei ole ihan aitoa keskustelevuutta, sillä 9/10 tapauksessa valmentaja kuitenkin hyväksyy vain yhden vastauksen, kuten kolmannen luokan opettaja kysyessään, onko mänty havupuu.

Tai sitten otetaan asiakaspalveluasenne.

”Mitä sä pidät tosta ravista?” valmentaja kysyy. ”Se otti takaosaa hyvin alle tuossa kulmassa”, ratsastaja sanoo. Kyllä, ja koko muun kierroksen se raahusti kuin kameli, ajattelee valmentaja ja sanoo: ”katsoin ihan samaa, hyvä te!”

Toki siinä urheiluratsastuksen periaatteet vähän taas kärsivät, mutta toisaalta: valmennustunnin aikana ei satutettu hevosta, eikä ratsastajan sielua.

Onneksi valmennus kuuluu valinnanvapauden piiriin, ja toisensa löytänyt pari saa tehdä yhdessä mitä tykkää. Ehkä lajissa, jossa aika harva on edes suuntaamassa huipulle ja jossa valmennussuhde saattaa kestää 50 vuotta ja jatkua kolmanteen sukupolveen, meillä on varaa armollisuuteen. Aikuisliikuntaahan suurin osa valmennuksista on, ihmisen ja hevosen fyysistä ja henkistä hyvinvointia.

Miia Lahtinen

Toimittaja