Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Antaa kaikkien kukkahattujen kukkia

Jekku-shetlanninponi Vermon ravikoululla. Kuva: Roosa Lindholm

“Ja pirunko väliä silläkään on, jos joku uskoo, että hänen hevosensa kaipaa omistajaansa, jos omistaja ei joka päivä ehdi tallille. ” Kuvituskuva: Roosa Lindholm

Minulle tuli eräänä päivänä tallille vieras, esikouluikäinen pieni ratsastajaneitonen. Minulla on tallissani asiakkaan hevonen, joka rakastaa pieniä tyttöjä. Tämä voi kuulostaa vaikka miten typerältä ja inhimillistävältä, mutta kyllä.

Nyt tuo hevonen oli sisällä karsinassa ja kurkotteli sieltä kohti käytävällä seisovaa lasta. Sanoin tälle reilun metrin mittaiselle tytölle, että siirry vaan lähemmäs, se ei tee mitään, se haluaa vaan haistella sinun naamaa. Koska niin se tekee, iso hevonen, joka kurottautuu kauas alaviistoon saadakseen laittaa turpansa lapsen poskeen kiinni. Sitten se hengittää siinä, ja sen ilme on ihan sanoinkuvaamaton. Sellainen, ettei edes tämän pienen lapsen hevoskammoinen äiti pelännyt, että hevonen puree hänen tyttäreltään naaman irti.

Hyvin varovasti tämä tamma sitten nuolaisee kikattavaa lasta otsasta. Voi edelleen kuulostaa vaikka miten typerältä ja inhimillistävältä, mutta jos tällä hevosella olisi kaksi jalkaa ja kaksi kättä, se kietoisi kätensä varovasti lapsen ympärille, painaisi hänet itseään vasten ja pitäisi siinä arviolta kuudesta kahdeksaan tuntia.

Tamma on kaikille ihmisille kiva. Ylipäätään se on hirveän mukava hevonen, mutta kun esimerkiksi minun tyttäreni touhuavat sen kanssa, se on kokonaan eri hevonen. Se on enemmän äiti kuin hevonen. Tässä kohtaa minä alan miettiä entisiä elämiä ja sitä, että tuo tamma on varmaan ollut entisessä elämässään ihminen, jolla on ollut vaaleatukkainen pieni tyttö.

Minä, joka en pidä edes siitä, että hevosista käytetään persoonapronominia ”hän”, koska se on liian inhimillistävä. Ja sitten minä alan miettiä, että pirunko sillä oikeastaan muuten on väliä. Että jos jonkun hevonen on ”hän” ja minun hevonen on ”se”.

Ja pirunko väliä silläkään on, jos joku uskoo, että hänen hevosensa kaipaa omistajaansa, jos omistaja ei joka päivä ehdi tallille. Ja toinen taas uskoo, ettei hevonen edes tiedä kuka sen omistaja on, koska se ei muista mitään, mitä on tapahtunut yli neljä sekuntia sitten.

Joku puhuu hevosilleen niiden ollessa elossa ja joku juttelee niiden kanssa vielä sen jälkeenkin. Sillähän ei ole lopulta sen hevosen kannalta mitään väliä, miten kukin sen sielunelämän (tai -vaelluksen) näkee ja kokee. Kukaanhan ei lopulta tiedä absoluuttista totuutta siitä, miten hevonen maailmaa hahmottaa, miten paljon se ymmärtää järjellä ja miten paljon sen intuitio on omaamme parempi. Onko hevosella sielu, tai onko ihmiselläkään?

Näissä asioissa voisi antaa niiden kaikkien kukkahattujen kukkia ihan rauhassa. Jos joku saa hevosharrastuksestaan enemmän irti, kun hevonen on tasavertainen ”hän”, ja jollekin ”se” on enemmänkin urheiluväline, niin mitä se sitten on keneltäkään pois?

Toki vain niin kauan, kun hevosen hyvinvointi ei kyseenalaistu. Niin kauan, kun hevonen hoidetaan hyvin ja sen tarpeista huolehditaan ja sitä käsitellään asiallisesti ja kunnioittavasti. Hevosen voi myös rakastaa sairaaksi tai vastaavasti se voi kärsiä omistajansa liian välinpitämättömästä asenteesta. Näistä ääripäistä en halua nähdä kumpaakaan.

Mutta lupaan lakata ärsyyntymästä siitä, että joku puhuu hevoselleen kuin lapselle ja kutsuu itseään sen ”mammaksi”. Tai siitä, että jonkun tallissa kaikki hevoset ovat ”nahkoja” tai ”koneja”. Minulla on kuitenkin yksi, joka on ollut entisessä elämässään skandinaavinen nainen. Onko tasapeli?

Veera Ahlgren
Kirjoittaja on kirjailija ja hevosalan yrittäjä.

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista