Hevosopas itäiseltä maalta

Satuin saamaan käsiini neuvostoliittolaisen ravioppaan vuodelta 1955. Teksti oli karua ja kyyti kylmää. Näin joulun lähestyessä onkin ehkä sopivaa kertoa myös suomalaiselle hevostelijalle, millaisessa käsityksessä alasta oltiin ateistisessa suuressa ja mahtavassa. Ensinnäkin – kelpo hevosmies (ja ainoastaan mies, sillä naiset kelpuutettiin Neukkulassa pelkästään palkintojen ojentajiksi) on pitkäsäärinen, leveäpyllyinen ja yläkropaltaan lyhyt. Pahitteeksi ei ole, jos hän kuuluu puolueeseen ja juo suunnilleen saman verran kuin hevosensa.

Naamataululle ei ole asetettu sen suurempia laatuvaatimuksia, kuten on asian laita tänään myös Suomessa. Hevosmiehen kuuluu olla luonteeltaan määrätietoinen. Hänen piti ainakin tuolloin rakastaa Leniniä ja hevosta, siinä järjestyksessä. Jokainen voitto oli aina järjestelmän ansioita, ja kaikki tappiot imperialistien juonittelua.

Opas kehottaa luottamaan hevoseen. Se kun näkee myös yöllä, ja havaitsee helposti nekin viholliset, jotka jäävät toverilta huomaamatta.

Hevosen kehittynyt hajuaisti on sekin hyödyllinen. Nuhaisempikin ratsastaja saattaa huoletta luottaa siihen, että heppa kyllä löytää juuri sen kaupan, missä sattumoisin on saatavilla tuoretta leipää. Makuaistista oppaassa ei juuri lausuta, eikä sillä Neuvostoliitossa kukaan mitään ole tehnytkään. Kaikkien ruoka, ihmisten ja eläinten, on ollut peruspahaa vuosikymmenestä toiseen.

Hevosen ultraääniäkin tavoittavaa kuuloa taas kehutaan. Esimerkkinä mainitaan, että jos olet vaikkapa juopottelemassa vuoristoisissa olosuhteissa ja hevonen muuttuu levottomaksi, kannattaa nuotiopaikka hylätä saman tien. Tulossa saattaa olla nimittäin joko lumivyöry tai tulivuorenpurkaus.

Toverillinen teos ohjeistaa höpöttämään hevoselle rauhallisella äänellä. Valehtelemista tulisi välttää, sillä eläin ja KGB aistivat jo äänen sävystä, huijaako puhuja. Myös uusia asioita tai esineitä ei kannata tyrkyttää hevoselle liiaksi. Ne saavat sen levottomaksi.

Hevonen tykkää, että aita joka oli eilen vihreä, on samaa sävyä myös tänään. Uusia ärsykkeitä ei onneksi ole ollut neuvostojen maassa ongelmaksi asti. Kaikki tavarat ja vermeet vetelevät viimeisiä joka tapauksessa, ja tuoreempaa tavaraa löytyy ainoastaan heiltä, joilla oli Suomessa sukulaisia.

Hevosen kerrotaan olevan myös sangen aistikas eläin. Heti jos ratsastaja on vähänkään epävarma, nappaa vetovastuun hevonen. Hyvä heppa on samanlainen kuin ikävä vaimo – hän tietää kyllä tarkalleen, milloin mies on heikoimmillaan, ja sietääkin joutua kavion tai tossun alle.

Hevosta ei pidä myöskään koskaan lähestyä varkain. Ratsastajansa eläin tunnistaa jos askeleista, mutta vieraampi hiippari voi saada osakseen tukevan potkaisun.

Niin ikään hevoselle kuuluu aina selventää, mitä häneltä odotetaan. Totteleminen ei tee lainkaan tiukkaa, jos eläimelle kerrotaan yksityiskohtaisesti, missä tai mihin mennään.

Menestyvä hevosihminen onkin hieman psykologi, hiukkasen psykiatri ja todella paljon kaskunkertoja.

Neuvosto-opas korostaa myös, että hevonen – kuten myös kommunisti – oppii totuttelun, palkitsemisen ja rankaisemisen kautta. Jos länsimaissa pyritään korvaamaan pelottelu luottamuksella, käytetään punamaassa ruoskaa runsaasti, sekä kaksi- että nelijalkaisia koulutettaessa. Jos luottamus hevosen ja toverin välille sattuu kuitenkin jostakin syystä syntymään, niin sitä on kannattanut ilman muuta käyttää väärin heti tilaisuuden tullen.

Lahjontaa ei ole harjoitettu neuvostohevosta kouliessa laisinkaan, ja oppaassa alleviivataan oikein erikseen, että hyvin vähän sitä ilmentyy maassa yleisemminkin. Leipää tai sokeripalaa ei ole tarjottu, koska niitä ei aina ole riittänyt ihmisillekään. Jokunen jäätynyt porkkana pääsi ehkä joskus harvoin turpaan asti, jos oli vallankumouksen vuosipäivä tai muu juhlallisuus – vaikkapa joulu, kuten nyt.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle, hevoselle, tallinpitäjälle ja myös sinne tallin taakse.

Antto Terras
Kirjoittaja on virolaislähtöinen koomikko ja kirjailija