HIHS-elegia

Miltä tuntuu jouluihmisestä, jolta otetaan joulu pois? Kun sohjoiset illat koulusta tai töistä tai tallilta kävellessä eivät olekaan täynnä toivoa. Kun ei ole mitään palkintoa odottamassa. Kun harmaus ja märkyys jatkuvatkin pidempään kuin ennen, ilman joulun pysäyttävää kosketusta.

Miltä tuntuu, kun ei kirjoiteta lahjalistoja? Ei mietitä, mitä kaikkea tarvitaan, eikä mietitä, mitä kaikkea halutaan. Ei juosta läpi tarjouksia, eikä hipelöidä itselle liian kalliita uutuuksia. Kun ei kanneta ylpeinä isoja muovikasseja, jotka tuovat lämpöä omaan sydämeen ja rakkaan hevosen iholle.

Miltä tuntuu, kun ei otetakaan joulupöydästä vielä yhtä lautasellista sitä ruokaa, jota ei syödä kuin kerran vuodessa? Joka ei välttämättä ole kovin hyvää, mutta joka kuuluu asiaan, koska sitä nyt syödään jouluna, mutta se yksi kerta vuodessa riittää hyvin.

Miltä tuntuu, kun suku ja ystävät eivät kokoonnu yhteen? Kun ei matkusteta kaupunkiin ja keskustaan. Kun ei nähdäkään kaikkien tuttujen kanssa ja puhuta tyhjänpäiväisyyksiä ja iloita siitä, että tavataan, niin kuin joka vuosi on tavattu.

Miltä tuntuu, kun jouluiltana emme istukaan katsomassa maailmancupin luokkaa ja ole yltäkylläisen onnellisia siitä urheilun kokonaisuudesta, jonka parissa olemme saaneet yhden lokakuun viikonlopun viettää.

Kallistahan se on, ja vaivalloista ja stressaavaakin. Siksi moni kokeilee vaihtoehtoisia tapoja, joulussa ja Horse Show´ssa. Ehkä viettää HIHS-joulun tallikavereitten kesken kotona, ilman hössötystä ja lompakon ohenemista. Avaa vain telkkarin ja nauttii tunnelmasta. On aina niin hyvät kommentoijat, ja sitä on jotenkin niin mukana. Voi katsoa, että vau, kuinka kaunis heppa. Kuinka hieno ratsastus! Ja kuinka typerää ahnehtimista tuolla, joka saikin palkkansa, pudonneen puomin tai vaihtovirheen.

Tänä vuonna emme saa valita, sillä HIHS on otettu meiltä pois. Meille on selitetty kuin lapsille, että ei saa surra, että totta kai se on otettu pois, ja mitään muita vaihtoehtoja ei tietenkään ollut, että onhan teiltä otettu kaikki muukin pois. Että koska maailma ei ole enää ihan ennallaan, älä sinä sure heppojen hyppykilpailua, tuossa maskissa on muutenkin vaikea hengittää.

Ja koska olemme suomalaisia, me nyökyttelemme. Olemme tottuneet juhannukseen, jolloin kokko ei syty, koska sataa vettä kuin saavista kaataen. Olemme tottuneet surkeaan vappuun ja surkeisiin kesäfestareihin, ja hevosihmisinä myös siihen, että oikein minnekään ei saa aikaiseksi lähdettyä. Mutta juuri siksi meidän olisikin pitänyt saada pitää suuri, yhteisöllinen sisätapahtumamme, jonka kohtalon sinetöi juuri se, että se on suuri, yhteisöllinen sisätapahtuma.

Kyllä me silti tämän kestämme, niin kuin kestämme kaikki omat puomit, rikkimenneet keskiravit, hajonneet jänteet, kaviopaiseet, hukkuneet alkiot ja uuden loimen, jossa on palkeenkieli.

Ja hei, tänä vuonna ei olisi kuitenkaan tullut joulupukkia, joka tässä kömpelössä allegoriassa olisi maailmancup-luokan suomalaisratsastaja, ja olisi antanut meille meidän jokavuotiset hengenpidätyksemme ja huokauksemme.

Joulupukki onnistuu toki paremmalla prosentilla, mutta siitähän se urheilun jännitys tuleekin. Toivottavasti saamme kokea sen edes ensi vuonna.

Miia Lahtinen

Toimittaja