Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Solidaarisuutta ja positiivisuutta, arvoisa raviväki

Kirjoittaja kiittelee korkeaa palkintotasoa ja muuta raviurheilun hyvää. Kuva: Anu Leppänen

 

Ystäväni Kari Viitamaa menehtyi puolitoista vuotta sitten. Hänen lähtö tapahtui niin yhtäkkisesti, etteivät tajunnan takamaat vieläkään suostu sulattamaan sitä. Tuo kahden radan johtaja eli koko kookkaalla kropallaan raviurheilussa mukana. Kenties liiankin kanssa, sillä toisinaan murhe varjosti muuten niin lupsakan miehen mieltä.

Vaikka Karin elintavat eivät olisi saaneet Pekka Puskaa puhkeamaan ihastuneisiin huudahduksiin, nakersi hänen terveydentilaa myös ankara työperäinen stressi. Sama matalapaine piinaa monia muitakin ravien parissa toimivia.

Aloitin hevosalan hommissa parikymmentä vuotta sitten. Alati on kentältä kaikunut, että raveilla ei mene hyvin, vaikka aikajanalle on mahtunut pulskiakin pätkiä. Se, ken tässä ilmapiirissä pidempään työskentelee, ei voi stressiltä välttyä. Raviurheilu on auringonlaskun ala, pian ajetaan kilpaa kahvipaketeista ja alpakkalusikoista, on hoettu monen suulla. Omissa joukoissa piisaa lajin loppua povaavia. Voihan se loppu tullakin, uhkia kun häämöttää horisontissa, mutta on parempi lähteä liput liehuen ja torvet töristen kuin vaikeroiden ja toisten kanssa toraillen.

Syitä poruun riittää, en muuta väitä, ja perusteltu kritiikki on kehityksen siemen. Mutta vaikka sitä ei kielteisen kuhinan alta välttämättä kuulekaan, meillä on myös ilonaiheita. Nostan näistä muutamia mietintään. Palkinnot ovat aallonpohjassa viruviin pelivaihtoihin peilaten kovaa luokkaa, kiitos Veikkauksen, jota myös pruukataan parjata. Karu totuus on, että tällä hetkellä saamme enemmän kuin tienaamme. Millä tolalla luulisitte palkintotason olevan näillä vaihdoilla, jos olisimme pysyneet omassa peliyhtiössä?

Itsenäisyytemme takuutekijä suomenhevonen voi hyvin, ja kansallisrotumme urheilullinen taso on korkeampi kuin koskaan. Raviurheilu pelastaa suomenhevosen sukupuutolta. Monella maakuntaradalla on pistetty viime aikoina nurkkia investointiavustusten turvin kuntoon. Tekemistä riittää edelleen, ja avustusten omavastuuosuus on korkeahko, mutta keskitytään myönteiseen. Vaikka vapaan kanavan lähetykset (toivottavasti vain toistaiseksi) pimenivätkin, raveja näkee päivittäin tuntitolkulla ja ilmaiseksi. Ei hassumpaa, kun vertaa kaiholla kaipaamaamme 80-lukuun, jolloin raveja tuli televisiosta kerran viikossa vartin verran.

Monelta kantilta katsottuna raveilla menee tällä hetkellä ihan hyvin. Ja menisi vielä paremmin, jos kanavoisimme kulmien kurtisteluun käytetyn energian rakentavampiin seikkoihin.

Alakulon langettaman pitkän varjon alta on vaikea nähdä valonpilkahduksia. En kannusta ketään katteettomaan yltiöpositiivisuuteen, mutta yllytän kuitenkin huomaamaan, että on myös syytä tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen. Jos siirretään näkökulmaa kielteisestä piirun verran myönteiseen päin, tekee se ravien ilmapiirille ihmeitä. Tämä kantautuu myös lajikuplan ulkopuolelle.

Minun ja Karin yhteinen tuttava tapaa sanoa: ”Siellä missä hevosihminen toisensa kohtaa, riita ei ole kaukana”. Kärjistettyä, mutta osittain totta. Näin sen ei kuitenkaan tarvitse olla. Meitä kaikkia yhdistää innostus hevosurheiluun, kiinnostus ihmisen ja uljaan eläimen väliseen yhteistyöhön.

Joitakin vetää peli enemmän puoleensa kuin urheilu. Joku harrastaa raveja etelässä, joku taas pohjoisessa. Kaikki tämä on epäolennaista. Olennaista on se, että kokoonnumme kerta toisensa jälkeen saman ajanvietteen äärelle.

Raviurheilu on pieni laji, eikä ketään asiaa kohtaan poltetta tuntevaa ole syytä jättää paitsioon. Silti olemme tavanneet rakentaa harrastajien välille raja-aitoja. Kaadettaisiinko siis viimein ne kirotut raja-aidat ja mentäisiin tiiviinä rintamana eteenpäin, kuin meitä edeltäneet sukupolvet kannaksella konsanaan.

Antti Pylkkänen

Ravien äänityöläinen

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista