Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Hyvässä seurassa

Joukkuelajien kuningaskisat eli jalkapallon EM:t on käyty. Maailman suosituimman urheilulajin lumous on niin suuri, että myös potkupalloksi lajia kutsuvat liimautuvat ruudun ääreen katsomaan sitä riemua ja itkua, ja erityisesti murheellisia munauksia.

Helsingissä järjestetty jalkapallotapahtuma on mainio esimerkki siitä, miten laji saa lisää harrastajia. Toki Huuhkajilla on osansa asiassa. Meidän lajimme ei koskaan voi saavuttaa tuollaista maailmanlaajuista näkyvyyttä, mutta voimme lisätä ratsastuksen suosiota omassa mikromaailmassamme.

Koska ratsastus on logistisesti haastava laji, ovat ratsastuskoulut yhteisten tapahtumien järjestämisessä tärkeässä asemassa. Tallikisat tehtäväratoineen ja pikku esteluokkineen ovat pienuudestaan huolimatta joillekin kaiken alku, matka elämänmittaiseen höperyyteen.

Ratsastuksen huipputapahtuma lienee Global Champion League, jossa pontimena ovat jäätävän suuret rahat. Mutta nekin tyypit ovat aloittaneet jostain; ovat olleet pieniä ratsastuskoululaisia, ponipoikia ja -tyttöjä.

Mikä on se seikka, joka vie toiset korkealle ja toiset tyytyvät, tahdostaan tai tahtomattaan, harrastamaan pienemmissä ympyröissä? Ja mikä saa jotkut lopettamaan harrastuksen kokonaan?

Uskallan väittää, että vanha sanonta “seura tekee kaltaisekseen” pitää tässäkin kutinsa. Porukan voima vie mennessään. Jotkut ovat onnistuneet löytämään tallin tai seuran, jossa on imua, yhdessä treenaamista, kivat ratsut ja asiansa osaava seuravalmentaja.

Aloittelevan harrastajan, ehkä tulevan urheilijan, valmentajalla pitää olla vankka ammattitaito, riittävä karisma ja lehmän hermot. Ei tarvitse olla suuri guru. Lasten ja nuorten valmentajalla pitää kuitenkin olla tieto ja taito opettaa lapsia, ymmärtää lasten oppimistekniikat ja aivojen kehitysaste. On aivan eri asia saada oppi perille, jos on omassa elämässään jo seurannut lasten kehitystä.

Kaiken takana on kuitenkin hevonen. Jos ei osaa lukea hevosta, ymmärrä eläimen käyttäytymistä, oppimisen lainalaisuuksia ja fysiologiaa, voi tehdä suurta vahinkoa, tahtomattaan ja tietämättään. Mehän tiedämme, että nuoret mielestääntietävät jo kaiken, mutta eivät tiedä, etteivät tiedä. Kun ei osaa ja tiedä, tulee harrastuksesta ikävää, ja se lopahtaa.

Elämä hevosten kanssa tapahtuu siellä, missä kärpäset pörräävät ja kakka haisee. Ne seurat, tallit ja yhteisöt, joilla on resursseja perustaa tallitiimi, kuten aikoinaan oli menestynyt Enso Team, ovat lajimme kivijalka. Ei siihen rahaa tarvita. Vain hikeä ja raatamista.

Lopuksi: Mikä on hyvä porukka? Sellainen, jossa kaikilla on hyvä käytös ihmisiä ja hevosia kohtaan, jossa kunnioitetaan henkilökunnan ja tallinomistajan työtä ja toiveita sääntöjen noudattamisesta ja jossa kaikki siivoavat jälkensä.

Se on tiimi, jossa äidit jaksavat leipoa kuuluisia mokkapalojaan. Leipominen kisakanttiiniin on rakkaudenosoitus lasten harrastusta kohtaan. Eläköön äidit ja mokkapalat.

 

Marjut Andersén

Lisää hevosurheilua? Tilaa lehti täältä.

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista