Ilman ikärajaa

Tänä viikonloppuna hypätään kilpaa suomenmestaruuksista. Radoilla nähdään ensin ikäluokkakilpailijat, sitten seniorit. Tälläkään kertaa tosin mitään ihan kunnon senioria ei SM-luokissa ikävä kyllä ole mukana, mutta muutama sentään, jotka ovat ensi vuonna jo lähempänä 50 kuin 40. En sano nimeltä, mutta kutsutaan heitä nyt vaikka Tytteliksi ja Pomoksi.

Olen heidän puolellaan, koska tiedän, mitä heillä on edessään. Ei ole helppoa olla lähempänä 50 kuin 40. Puhun vain itsestäni, en heistä, mutta kyllä sitä vain naama rypistyy, aistit kehnonevat ja reaktiot hidastuvat. Miten silloin voi edes yrittää voittaa?

Tietenkin voi, koska kokemus, kokemus ja kokemus. Vaikka reaktioaika olisikin himppasen viivästynyt, se ei ehdi vaikuttaa, koska jos on ratsastanut 20 vuotta pidempään kuin muut, sitä näkee jo hevosensa korvasta, että kohta tämä tekee noin, joten teenpä itse näin. Sillä tavalla sitä pysyy askeleen hevosen edellä ja samalla voi potkia vastaan ikääntymisen vääjäämätöntä virtaa.

Ikääntyvillä ihmisillä myös muisti heikentyy. Sekään ei onneksi näissä karkeloissa käänny vanhempia vastaan, koska heidän aivojensa todennäköisesti käytetyimmät hermoradat sisältävät sellaisia kuvioita kuin okserilta kuusi vedelle, oikealle, pysty-pysty-sarja 7,40 ja heti oikealle. Lisäksi myös heidän kaikki kilpakumppaninsa kärsivät ohimenevistä stressin aiheuttamista muistihäiriöistä, joiden juurisyy on hevosten, työn, opiskelun, perheen, poikaystävän, valmentamisen ja kilparatsastuksen aikataulullisesti mahdoton yhdistäminen.

Se, mikä nuorilla on puolellaan, on nuoruuden into ja itseluottamus, ja päätön usko omaan tekemiseen. Heidän ajantajunsakin on erilainen. Heille seuraavat SM:t ovat vasta vuoden päästä, ja sinne on ikuisuus, joten kyllä harmittaa se puomi! Melkein viisikymppinen taas ajaa kotiin Powerparkista ja huomaa, että pitäisi vaihtaa jouluverhot. Sitten hän arpoo, kuka lapsista pääsikään peruskoulusta, ja sittenhän sitä onkin taas seuraavat SM:t.

Samalla hän elää hevosensa kanssa jokaista hetkeä. Ensinnäkin siksi, että hän on sitä ikäluokkaa, jolle jokainen media tarjoaa mindfulnessiä, koska se nyt on enemmän keski-ikäisten juttu kuin tiktok ja kettusilmät. Ja toisekseen koska hevoselämä on opettanut, että nauti nyt herranjestas joka kerta kun olet radalla, koska radalla on vain se, joka ei ole antanut periksi, ne muut tekevät mokkapaloja. Ja siellä on se, jolla on hevonen, sillä kuten tiedämme, urheiluhevonen on ainoa nelijalkainen, jonka jatkuva pahe on olla kolmijalkainen.

Ja onhan se niinkin, että melkein viisikymppinen ei ole oikeasti kovinkaan vanha. Ok, hänen on varattava aikaa olla vessassa eri syistä kuin 2-kymppisten, mutta hänen mielensä on iätön. Hän kasvattaa varsoja, hän pukeutuu tiukkoihin housuihin, joiden peffassa välkkyy glitteripilvi ja hän itse asiassa tekee päivät pitkät sitä samaa kuin 14-vuotiaana.

Kun Powerparkin verryttelyssä hän tervehtii Breedersissä kilpailevaa Kimmo Kinnusta, 70, hän tietää, että satamaan on ikuisuus, ja mitalit odottavat ottajaansa. Niitä, ketkä ratsastavat kolme päivää parhaiten.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi