”Jatketaan treenaamista”
Juuri tällä hetkellä kuulee aika paljon, että ihmisen tulee kestää epävarmuutta. Lamaantumatta. Positiivisuutensa ja toimintakykynsä säilyttäen.
Se tarkoittaa, että ihminen kampeaa etätyöpisteelleen ja painaa läppärin päälle. Vaikka ei ole tietoa, onko ensi viikolla enää työpaikkaa, ja onko ihminen ensi viikolla enää hengissäkään, tai ainakaan työkykyinen. Hevosihmiset näyttävät kestävän koronaepävarmuuttakin ihmeen hyvin. Siis ne oikeat hevosihmiset.
Tai, ihmeen ja ihmeen. Ei se mikään ihme ole.
Se on stressinsietokykyjuttu, että toimintakyky säilyy, vaikka maailma romahtaisi ympäriltä. Ja sekin, että kykenee fokusoitumaan, kristallinkirkkaasti keskittymään olennaiseen (hevoseen).
Stressinsietokyky parasta A-luokkaa on yhteistä kaikille hevosihmisille. Optimistisuus ja positiivisuus samoin. Paras A-luokkakin on alakanttiin arvioitu. Nuo ominaisuudet ovat nimittäin yltiöpäisissä mittasuhteissa. Muuten he eivät olisi hevosihmisiä. Hevoselämä nyt vaan vaatii onnistuakseen nuo kolme ominaisuutta.
Mitä Henri Ruoste vastaa, kun häneltä kysyy ensin mielipidettä kaikkien ratsastuskilpailujen peruuntumisesta, sitten myös olympialaisten? Vastaus molempiin on kutakuinkin ”jatketaan treenaamista”.
Kun on tekemisissä hevosten kanssa, lähes mikään ei muutenkaan tapahdu suunnitellusti. Hevosihmisellä on aina alitajunnassaan suunnitelma A:n lisäksi suunnitelmia kirjain Ö:hön asti. Ei niitä ole mihinkään kirjattu, koska kyse on hevosihmisistä eikä heillä ole tällaiseen aikaa, mutta silti ne ovat. Ja kun on sadoittain muistoja niistä kerroista, jolloin suunnitelmat menivät pieleen ikävimmällä mahdollisella tavalla, se auttaa kummasti suhteuttamaan.
Kuvitellaan tilanne, jossa hevosihminen palaa kisareissulta nöyryytettynä. Siis tämä on se reissu, kun hevonen jälleen kielsi ulos viikonlopun ensimmäisestä luokasta esteellä yksi ja kolautti jalkansa irti päästyään niin, että oli lähdettävä jo perjantaina paluumatkalle, ja vanha hevosauto uuvahti tielle keskellä yötä ABC:n parkkipaikalle. Kun aamuyöllä hevosihminen, kannettuaan naistenvessasta hevosille viimeisen ämpärillisen vettä, kokeili unenpöpperössä kääntää avainta virtalukossa ja ilahtui aivan valtavasti siitä, että vanha uskollinen ihmeen kaupalla hyrskähti käyntiin! Ja kun juuri siinä kohtaa tuli elämänkumppanilta viesti, jota oli itse asiassa jo odotettukin. ”Olen kurkkuani myöten täynnä hevosenperseitä! Hyvästi!”
Hevosihminen ajaa loput 358 kilometriä ja kuulostelee lämmin tunne sydämessään hevosen liikehdintää auton takaosassa. Hän miettii, että olisi aika ihanaa, jos se saisi päänsä ikkunasta hyttiin, omalle olkapäälle, ja voitaisiin ajaa sillä tavalla yhdessä.
Klo 02.30 tallilla hevosihminen purkaa kamat autosta, laittaa jo kisapaikalla putsatut varusteet oikeille paikoilleen, huoltaa tunnin verran hevosta ja lisää vielä puruja sen karsinaan. Viimeinen tekstari on tallilaisten wappiryhmään klo 03.30: ”Voin tulla tekemään aamutallin!”
Mitä tämä on, jollei fokusoitumista olennaiseen, jotta toiminta voisi jatkua vaikeassa tilanteessa?
Ruosteen on nyt mietittävä, millä hevosella sinne Tokioon ensi vuonna kannattaisi ensisijaisesti pyrkiä, kun hän ei omista itse kumpaakin? Isoista rahoista ja toimeentulosta on kyse, ja kun palattiin sopimusteknisesti aika lähelle lähtöruutua. Mutta se on kuitenkin niin paljon parempi vaihtoehto kuin se, että Rossetilta ja Konstestrolta olisi paukahtanut jänne.
Jatketaan treenaamista!
Leena Alérini
