Kaviokas kärsi kapitalismista

Suomi on eteläistä naapuriaan monessa edellä. Meillä saavat jalkapallohuligaanit ja muut katujen ninjat toisinaan nauttia siitä, että pamputtava käsi kuuluu uljaalle ratsupoliisille. Viron viranomaiset taas lopettivat nelijalkaiseen konstaapeliin turvautumisen rapsakat parikymmentä vuotta sitten. Tallinnassa tosin palvelee edelleen pari ratsastukseen hurahtanutta virkamiestä, jotka varsinkin kesällä ilahduttavat raittiita lapsiperheitä ja kännisiä suomalaisia ilmestymällä omine hevosineen keskustaan.

Ratsupoliisi on Virossa kuitenkin ollut. Ensimmäiset sapelinheiluttajat nousivat satulaan jo vuonna 1918. Kaupunkien katuja valvottiin kaviot kopisten aina ystävällismielisen Neuvostoliiton miehityshankkeeseen asti. Sitä seuranneiden ankeusvuosikymmenten aikana näkivät kansalaiset hevosia enää peltotöissä ja propagandaelokuvissa. Yleinen pysähtyneisyys ja kaiken kattava kokoontumiskielto tekivät tarpeettomiksi myös ratsastavat viranomaiset. Miliisi ja KGB:n veijarit panostivat enemmänkin näkymättömään valvontaan. Hevostelu ei tähän kuvioon sopinut, elettiinhän maassa, jossa kaikilla oli ruokaa, vapautta eikä rikollisuutta juuri nimeksikään.

Viron uusi, toinen tasavalta saatiin kasatuksi vuonna 1991. Nyt valvontavirkamiestä kutsuttiin taas poliisiksi. Heidän käytössään ollut autokanta koostui alkuun kolmesta Ladasta, joista kesäisin käynnistyi hyvällä tuurilla kaksi. Kolmatta pidettiin Tallinnassa Viru-hotellin edessä nurmikolla näytillä ihan varmuuden vuoksi. Siten luotiin kansalaisille ja turisteille mielikuva, että valvonta pelaa ja apu on lähellä.

Viro juhli vapaushuumassaan jotakin lähes päivittäin, eikä karkeloivaa kansaa olisi kyetty vahtimaan vaikka käytössä olisivat olleet kaikki maailman hevosvoimat.

Ensimmäiset tuoreet ratsupoliisit aloittivat työnsä Haapsalun kaupungissa vuonna 1995. Paikkakunta tunnetaan Suomessa hyvin: sen kylpylät suorastaan pursuivat nivelvaivaisia eläkeläisiä, jotka hautautuivat päivisin mutaan ja öisin synnin pauloihin. Haapsalu oli ratsupoliisikokeilulle otollista maaperää, kun suuri osa valvottavasta kansasta loikoili joko rannalla tai puistikoissa.

Haapsalun poliisi hommasi käyttöönsä kolme hevosta. Poliisiksi ja poliisihevoseksi pääsi Virossa tuohon aikaan melkein kuka tahansa. Kaksijalkaisten piti olla teoriassa nuhteettomia, raittiita ja hyvämaineisia, mutta nelijalkaisten tapauksessa rima ei ollut niinkään korkealla.

Poliisi joutuikin jo ensimmäisen vuoden alussa luopumaan yhdestä hevosesta. Se kun ei totellut ketään, oli luonteeltaan arvaamaton ja paskoi kansanmusiikkitapahtuman avauspäivänä kesken juhlapuheen. Sinänsä syy ei ollut aivan kokonaan hevosen, sillä koulutus kesti ainoastaan kaksi kuukautta, ja hankintamääräraha – 20 000 kruunua – ei tarjonnut kauheasti valinnanvaraa. Summalla ei olisi hommattu mitään orlovravuria edes halvalla 90-luvulla.

Ratsupoliisista kumminkin pidettiin. Heidän tehtävänsä oli lähinnä rituaalinen, tunnelmaa luova. Haapsalulaiset saivat nauttia tästä herkusta kolmen kesän ajan. Ruotsista humanitäärisenä apuna toimitetut erikoispitkät kumipamputkin koettiin lähinnä huvittavina elementteinä.

Vuonna 1997 rantautui kapitalistinen tuloslaskelmointi rantaparatiisiinkin. Poliisissa paukuteltiin helmitauluja ja päädyttiin tulokseen, että ratsupoliisi on tuottavuuteen nähden aivan liian hinnakasta. Virossa elettiin juuri tuolloin mitä verisintä mafia-aikakautta, eikä hevosella pärjännyt panssarimersuilla ja sarjatuliaseilla varustautuneita kriminaaleja vastaan.

Kummatkin virkahepoista myytiin vähiten tarjoavalle, ja saaduilla varoilla hommattiin hiukan kauempana asuvalle konstaapelille käytetty polkupyörä.

Tallinnan poliisissa lopetettiin hevostoiminta suunnilleen samoihin aikoihin ja samasta syystä. Pääkaupungin kaduilla kaasutteli nyt sen verran röyhkeitä Bemari-miehiä, ettei ratsastamalla pärjännyt. Hevosia poliisilla oli ennen toimintansa alasajoa käytössään viisi, mutta makkaraksi ei joutunut yksikään. Eläimet oli vuokrattu Mustamäen talleilta sadan kruunun tuntihintaan.

Urbanisoituneessa Virossa on maan syvästi agraarinen menneisyys alati läsnä. Tämä totuuspohjainen loppukevennys ammentaa sisältönsä toukokuulta 2019, tapahtumapaikkana on Saarenmaa.

Poliisin tiedottaja kertoo:

”Saarenmaalla tavattiin kesän ensimmäinen satulajuoppo. Poliisille välitettiin tieto, että umpihumalainen nainen on lähtenyt tilaltaan kauppa-asioille ratsain. Partio tavoitti ensin hevosen ja sen jälkeen naisen, joka löytyi maantienojasta, ilmeisesti kuntonsa vuoksi satulasta tipahtaneena. Naisen kerrotaan olevan kunnossa, joskin ärtynyt. Poliisi korostaa saarelaisille, että kaikkeen ohjastamista vaativaan kulkemiseen tulee ryhtyä ainoastaan selvällä päällä”.

Humalassa ratsastaminen, toisin kuin ratti- ja tankojuoppous, ei ole Virossa rangaistava teko.

Antto Terras