Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Keisarillisessa palveluksessa

Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin 1448. Hevosurheilun arkistokuva

Venäjän viimeiseksi jäänyt keisari Nikolai II oli fanaattinen hevosten ystävä. Tuhannen ratsun asuttama Pietarin Keisarillinen Hevostalli oli aikakauden edistyksellisin.

Valtaisaa tallihenkilökuntaa johdettiin sotilaallisella kurilla. Päätallimestarina hääräsi kenraaliadjutantti Grünewald, ja häntä avusti kenraalimajuri, paroni Hueniugen-Huene. Hallitsija oli hevosistaan ylpeä.

Keisari tarjosi tallipalveluita myös hovilleen, ministereille ja suurruhtinaille. Tärkeimpien ulkovaltojen lähettiläät saivat säilyttää ratsujaan ja vaunujaan keisarin päätallilla. Kaikkia asukkaiksi hyväksyttyjä eläimiä ylläpidettiin valtion kustannuksella.

Kyytejä vailla olevat merkkihenkilöt lähettivät adjutanttinsa talleille, jossa arvioitiin tulevan matkan pituuden ja kuljetettavien henkilöiden määrän perusteella tarvittava hevosvahvuus ja oikeat varusteet. Keisarin hevostalli toimi periaatteessa samalla tavalla kuin valtioneuvoston autotalli.


Hallitsijan hevosimperiumi
oli jaettu viiteen lohkoon. Eri rotujen edustajat majailivat tarkoin määritellyillä osastoillaan. Keisarin ja hänen perheensä hevoset saivat nauttia kokonaan omasta, yksityisestä tallisiivestä. Eläinlääkäreitä ja kouluttajia päivysti ympärivuorokautisesti useampikin.

Nikolai II perusti valtakuntaansa palvelleiden hevosten kunniaksi tallien yhteyteen myös museon. Sinne ei tosin päästetty tavallista rahvasta pääsylippua vastaan. Museon helmiä esiteltiin lähinnä valtiovieraille.

Hulppeaan tallipalatsiin oli laitettu esille mm. Iivana Julman kokonaan kultaiset juhlavaunut, Romanovien hallitsijasuvun virkaanastujaisvaunut ja keisari Aleksanteri II:lle kuuluneet vaunut, joihin hän myös kuoli. Aleksi-raasu joutui maaliskuussa 1881 nationalistien pommi-iskun kohteeksi. Museosta löytyi myös Pietari Suuren täytetty lempihevonen ja joutsenenmuotoinen talvireki.


Nikolai II:lla
oli hieno tapa matkustella yhdessä hevostensa kanssa. Hän muutti usein kesäksi Krimillä komeilevaan huvilaan, jonne hevoskatras kuskattiin perässä. Keisarin hevossuhde ei ollut kuitenkaan aivan ongelmaton. Hän, kuten turhantärkeät hallitsijat kaikkialla maailmassa, tykkäsi ratsastaa juhlakulkueiden etunenässä. Nikolaille valjastettiin yleensä kokonaan kuuro ratsu, joka ei säikähtänyt mitään ja asteli rauhaisaan tahtiin.

Tallimestari hankki vuonna 1906 valtionpäälle uuden, upealla sukupuulla varustetun ratsun – Black Nightin. Keisari nostettiin satulaan ja juhlallisuudet saattoivat alkaa.

Tuhatpäisen henkivartiokaartit sotilaat tempaisivat keisarin saavuttua esiin sapelinsa. Ylvästä ratsastajaa kantanut hevonen pelästyi ja laukkasi vauhkona kohti puistoaluetta. Keisari kiroili ranskaksi ja venäjäksi, mutta ei auttanut: Black Night retuutti siniveristä koko ison sydämensä kyllyydestä. Vasta tuntia myöhemmin karkulaisen jäljille päästiin, ja keisari saatiin satulasta ränsistyneenä, mutta muilta osin hallitsemiskuntoisena.

Samainen tallimestari ilahdutti hallitsijaa myös seuraavalla, edullisella hankinnallaan. Kasakat saivat kaupattua hoviin entisen sirkushevosen, luonteeltaan maltillisen Arielin. Ratsussa ei ollut muuta vikaa kuin se, ettei se malttanut pysyä musiikkia kuullessaan tanssahtelematta.

Uutta hevosta koeajamaan suostuneelle keisarille tirskuttiin nyt jo avoimesti. Hevonen suostui lopettamaan piruettinsa ainoastaan yhdessä soittokunnan kanssa.


Keisarillisen tallin
erikoisin osasto sijaisti Tsarskoje Selossa, Pietarista noin 25 kilometrin päässä olevassa pitäjässä. Sieltä löytyi täysin palvelleiden hevosten vanhainkoti ja maailman mittakaavassa harvinainen hevosten hautausmaa. Lopetetuille luottoeläimille pystytettiin hautamonumentit ja nimet kaiverrettiin marmorilaattoihin kultaisin kirjaimin. Hallitsijaperheen jäsenet vierailivat haudoilla säännöllisesti.

Kalmiston lepoon laskettiin yhteensä 122 hevosta, kunnes koitti vuosi 1917 ja koko Venäjänmaa ajautui kaaokseen.

Neuvostokaudella jäi keisarillisten hevosten viimeinen lepopaikka vaille huomiota. Alue metsittyi ja hautakivet rikottiin.

Ehostustyöhön ryhdyttiin ranskalaisen rahan turvin vasta vuonna 1993. Tuntuva osa hautamuistomerkeistä saatiin entisöityä. Kansallisarkiston dokumenttien joukosta löytyivät tarkat ohjeet ja piirrokset, ja jopa viimeisen keisarin omakätisesti laatima muistokirjoitus lemmikkiruuna Beautylle.

 

Antto Terras
Kirjoittaja on kirjailija, koomikko ja entinen totoravintolan portsari

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista