Kesämuistoja keräämään

Minulla on kesäraveista hyvät muistot. Olen Suomen huonoin raviohjastaja. Hitaus ja kunnianhimottomuus eivät ole olleet siinä hommassa avuksi. Heppajärjestelmä kertoo, että olen ajanut 433 starttia, totosijoin 14-15-29. Eli voittoprosentti on karu kolme.

Pelkästään kesäradat laskien tuo prosentti varmasti ainakin tuplaantuu. Vielä 1970–80-luvuilla arkisempi hevonen ja huono ohjastaja saattoivat pärjätä edes siellä. Olen voittanut Jämsän, Kausalan, Loviisan ja Tuusulan kesäradoilla.

Voimakkain muistijälki on Kausalan voitosta, joka tuli suomenhevostamma Veronalla. Ensimmäinen suuri ravihevossankarini oli Vieteri. Ori kruunattiin ensimmäistä kertaa kuninkaaksi, kun itse pääsin ensimmäistä kertaa kuninkuusraveihin Kouvolaan vuonna 1973. Se oli nuorelle fanittajalle iso juttu. Seuraavana vuonna Vieteri uusi kuninkuutensa ja nyt oman hohteensa silmiini toi, että se tapahtui kotikaupunkini Lahden vanhalla raviradalla, Montulla. Suosionosoitukseni niin oriille kuin sen valmentaja-ohjastaja Kaarlo Partaselle olivat äänekkäät.

Helluntaina 13 vuotta myöhemmin kaarsin Veronan voittajaesittelyyn Kausalassa. Itse kilpailusta en muista juuri mitään, mutta sen muistan, kuinka sykähdyttävää oli nähdä Kaarlo Partanen radan varressa etummaisena taputtamassa. Toki tiesin, etten ollut hänen aplodiensa varsinainen kohde. Partanen oli varmasti ennen kaikkea mielissään, että voittajahevonen oli Vieterin tytär ja sen omistaja-valmentaja Heimo Vuorinen oli hänen ystävänsä. Lammilaisen länkimestari Vuorisen käsistä oli syntynyt mittatilauslänget itse kuninkaallekin. Nappasin kuitenkin itsekkäästi osan noista taputuksista ja kannan niitä mukanani vieläkin.

Raviurheilun suurin rikkaus on juuri sen tuomat tunteet. Niitä toki siitä saadaan jokaisena vuodenaikana, mutta kesällä suomalainen kulkee vielä aivan omalla tavallaan aistit avoimina. Tai ainakin hänen pitäisi. Kesäravit yleensä, ja kesäraviradoilla ajetut vielä erikseen, ovat niitä joissa syntyneet muistot kantavat yli harmaiden aikojen.

Eikä niihin tarvita ohjastettua voittoa tai hyvällä kertoimella saatua totopottia. Itselläni on tuon Kausalan voittajaesittelyn kanssa yhtä vahva muistijälki Riihimäen tallikaarteen ruohikolla makaamisesta 80-luvun lopulla. Alkukesäinen aurinko lämmitti, ruoho tuoksui tuoreelle ja ajatus oli valmis lentämään korkeuksiin. Maan pinnalle sen palautti ankara kavion kopse. Nostin katseeni ja näin Taisto Nurmion ottavan reipasta palaa uransa alkupuolella olevalla Pysterillä. Horisontaalisen asennon tuoma perspektiivi lisäsi näyn vaikuttavuutta ja tuosta paikasta olisin ollut valmis lyömään vetoa, että näin tulevan ravikuninkaan. Ei Pysteristä kuningasta tullut, mutta oli se parhaimmillaan kuitenkin kuninkuuskilvan kolmonen.

On hienoa käydä kuninkuusraveissa, St Michelissa, Suur-Hollolassa tai muissa upeissa ravikesän tapahtumissa radoilla, joissa fasiliteetit toimivat. Mutta sittenkin. Moni suomalainen mielii luonnon läheisyyteen kesämökille, vaikka kotinurkilla tarjolla olisi vaikkapa urbaani kaupunkifestivaali, jotka viime vuosina ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet, ja samalla tavalla kuin kesämökillä olo, tuo kesäravirata luonnon liki.

Siellä et pelkästään katso ravikilpailuja, vaan tunnet ne. Esimerkiksi kukaan Loviisassa käynyt ei varmasti unohda fiilistä, jota keinotekoisesti yritetään jäljitellä 4D-elokuvateattereissa. Kuinka ohi rynnistävä valjakkolauma kaiken muun aisti-ilon lisäksi tärisyttää tannerta niin, että katsomossa kyyti on kuin tramboliinissa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa ja kesäravit raviharrastajan parasta elämää.

Harri Lind