Kesän kaipuun kaatopaikka

Ratsastajainliiton syyskokous pidetään rohkeasti marraskuun lopussa. Se on paras mahdollinen aika. Koko marraskuu on aikaa miettiä, valittaa ja marista. Marraskuu on kuoleman, pimeyden ja masennuksen kuukausi. Voisiko sanoa kritiikin kuukausi? Päivät raahautuvat kuin varisparvi, ja illalla on hyvää aikaa nokkia muita.

Kuka tunnustaa ajatelleensa marraskuussa, että pitäisi lopettaa koko harrastus, myydä hevoset, perua tunnit, sammuttaa tallista lopullisesti valot? Entä kuka on ajatellut samaa heinäkuun alussa, kun maastoon voi lähteä kello 23, hevosten turkit kiiltävät, ja suurin murhe tuntuu olevan leppäkertun pelastaminen juoma-asiasta.

Marraskuun valottomuus paljastaa kaikesta kehnoimmat puolet. Jos hevonen hyppää tai liikkuu hyvin, se melkein harmittaa, sillä kisakauteen on liikaa aikaa. Hyvät marras- ja joulukuu ennustavat sitä, että tammikuussa alkaa jokin vähän tuntua huonolta, helmikuussa mietitään, että miksi en osaa enää ratsastaa ja maaliskuussa käytetään kolmasosa kesähäiden budjetista klinikalla niihin kaikkiin uusiin nivel- ja jännehoitoihin, joista on saatu lupaavia tuloksia.

Ja varsat. Kevään valvomisen palkitsi varsan ryhti, pitkät jalat ja ennennäkemätön laatu. Nyt varsa on karvainen, puree ja yskii, ja sen tarha on liian liukas tai liian hiekkainen, eikä varsaa ainakaan kukaan halua ostaa.

Harrastajakin miettii. Kaikki muut kotoilevat, hyggeilevät, kokeilevat uusia reseptejä ja hankkivat neulomiseen uutta, aivan ihanan pehmeää lankaa. Itse ottaa hevoseltaan kuraisen loimen pois, huomaa kengän irronneen ja harmittelee sitä, että valo on niin surkea, että #myholsteiner tai #dressagefun ei saa kuin pari hassua tykkäystä.

Hevoset vaihtavat ikäänsä vuoden vaihteessa, mutta suomalaiset hevosihmiset vanhenevat vuodella tai kymmenellä vuodella joka marraskuu. Tuntuu että on koko ajan flunssa, jalka ei nouse ja hartioita kivistää. Silloin tekee mieli inhota ihmisiä kunnantaloilla, teräsmieskilpailuissa, toimistoissa, sunshine-tourilla ja lämpimissä maneeseissaan. Ensin sitä lohduttaa itseään, että raviurheilijoilla asiat ovat vielä kurjemmin, mutta sitten tajuaa, että päivänvalon sammuttua he voivat jättää hevoset seuraavalle päivälle. Sitä paitsi nehän liikuttavat hevosiaan vain noin kahdesti viikossa!

Onneksi marraskuu on vain kerran vuoteen. Ja se on vain 30 päivää, lyhyttä päivää. Sen jälkeen tulee joulu, ja valo lisääntyy. Oripäivät, leskenlehdet, ensimmäiset ulkokisat. Me melkein kaikki selvittiin taas.

Ja siellähän se liittokin sinnittelee. Harvalla siitä on hyvää sanottavaa silloinkaan, mutta keväällä se ei ole niin vakavaa. Näin mahtavaa harrastusta ei voi pilata oikein mikään.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi