Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Konmarita tallisi

Kuuluuko talliin muuta kuin hevonen ja välttämättömimmät tarvikkeet? Ja miten määritellään ”välttämättömin”?

Konmaritus on jo monta vuotta vanha asia, ehkä talleillakin loppuun kaluttu. Google kertoo kuitenkin toista. Haku konmaritus ja hevosharrastaja tuo ensimmäisenä Vauva-lehden keskustelu kahden vuoden takaa otsikolla ”Miksi koira- ja hevospiirit on sellaisia kirjoittamattomien sääntöjen ja ilkeän käytöksen viidakoita?” Toinen kertoo hevosharrastajajulkimon ulosottoveloista.

Tästä pääteltäköön, että talleilla ei ole paljoa olisi paljon konmaritettu. Silmät kertovat samaa.
Sitä paitsi uudempi trendi kuolinsiivous tuntuu tallien kohdalla jotenkin tosi oudolta. Jos kuolisin, haluaisin kyllä, että kuka tahansa löytäisi hevoselleni myslipussin ja sopivan riimun. Ehkä koulukritiikkipapereita voisi heittää poiskin.

Koska me heppaihmiset emme tiedä kaikkea sitä, mitä naisen pitäisi tietää, kerrataan konmaritus nopeasti Tarkkamarkka-nettisivun Markus Ossin avulla: Konmarittaja ymmärtää, että varastoiminen ei ole ratkaisu, esineistä eroon pääseminen on. Siksi meidän on otettava jokainen esine vuorotellen käteemme, ja säilytettävä vain ne, jotka säteilevät iloa. Siisti koti selkeyttää ajatuksemme ja siistiminen lisää itseluottamusta, sillä valintojen tekeminen tekee meistä itsevarmempia.

Konmaritus tallilla ei ole pelkästään helppoa. Pitäisi aloittaa vaatteista, ja laittaa ne kaikki yhteen kasaan. Kasamme on valtava, ja usein myös likainen. Piehtaroitu loimi ei tee ketään onnelliseksi, mutta emme voi pitää hevosta alastikaan. Harvemmin tallikengätkään sädehtivät.

Mutta myönnetään, toimisihan se. Moni tavara on ehtinyt jo täyttää tarkoituksensa elämässämme, ja niiden on annettava mennä. Pintelit, rasvat, apuohjat, sadelahkeet – niin paljon kaikkea turhaa! On ihme, ettei konmaritusta ole kirjattu ylös täysihoitotallien asiakkaiden velvoitteisiin. Ajatelkaa kisakaappia, jossa olisi vain muutamia tarpeellisia ja iloa tuottavia esineitä, ja mieltä puhdistava siisteys ja avaruus.

Jos katsomme totuutta silmiin, konmaritus olisi monilla tarpeen hevostenkin suhteen. Jännevammaisten ja SI-niveltään oirehtivien kohdalla ei ole tarpeen edes miettiä. Niiden tehtävä on meidän elämässämme täytetty. Kiitämme siitä, annamme mennä.

Muiden hevosten kohdalla on vaikeampaa. Tuottaako meille iloa hevonen, jonka harjoitusravi, vaikea suu ja mielikuvituksen pikku-ukot tekevät päivistämme vaikeita? Unelmissamme toki voitamme sillä vielä ruusukkeen, mutta sekin lärpäke meidän on joka tapauksessa konmaritettava pois.

Toisaalta, jos alistamme hevosemme konmaritukseen, sama on tehtävä koko muulle elämälle. Terve menoa kehno työpaikka, et tuonut iloa! Terve menoa aviomies, et enää sädehtinyt! Rivarinpätkä, kiitos, mutta et ole jatkossa osa elämääni!

Tästä eteenpäin on vain yksinkertainen, kauniisti kuivitettu karsina, minä, hevonen ja kymmenisen lempisatulahuopaani. Tiedättekö, sekin tuo itsevarmuutta, kun huomaa todella rakastavansa jokaista hankkimaansa törkeän kallista hevosvarustetta ja saavansa iloa juuri niistä!

Miia Lahtinen

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista