Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Kriittistä eläinpohdintaa

“Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

 

Viime viikolla pidettiin Suomen ensimmäinen kriittistä eläintutkimusta esittelevä tapahtuma Helsingin uudessa kirjastotalossa Oodissa. Sen aiheena oli lajien välinen oikeudenmukaisuus.

Tunsitko piston omatunnossasi? Tuntuuko, että joku paheksuu? Eikö niin, että aamulla sinä, ihminen, olit vapaa tekemään itsellesi aamupalan ja lähtemään, minne tuuli vain kuljettaa, kun taas sinun hevosesi seisoi karsinassa tai aitauksessa ja söi sinun päättämääsi sapuskaa sinun päättämäsi määrän? Sehän ei ollut ihan oikeudenmukaista, eihän?

Kriittinen eläintutkimus on tutkimusta, jolla on missio. Se toimii lajisyrjinnän poistamiseksi ja lajien välisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Kaikkea muutakin on. Se esimerkiksi kehottaa pohtimaan sukupuolittuneita ajatusmalleja eläimistä. Poikakissoja saatetaan pitää rennompina kuin tyttökissoja, tutkija murehti paneelikeskustelussa viime viikolla. Miettikää, mitä se tarkoittaa sille, saavatko kodittomat kissat koteja.

Paavo Haavikko olisi sanonut ehkä tähän, että ne tekevät sen itse.

Oikeasti asia on tosi vaikea. 70- ja 80-luvuilla hevosihminen oli totta kai eläinten ystävä. Niin on mielestään nytkin, mutta ei enää yhteiskunnassa kaikkien muiden mielestä. Kyllä vain on hevosen päällä istuja rääkkääjä. Istuu satulassa levein takapuolin kuin mikäkin marsalkka ja hevonen hyppää esteet. Piiskalla lyödään. Rahan ja ruusukkeiden eteen eläintä usutetaan tekemään vaikka mitä kuvioita. Hevonen menee kuin proletaari.

Minun näkökulmastani se kuitenkin on oikeudenmukaista, sillä minä teen töitä kellon ympäri, kun hevonen syö, on kavereiden kanssa ja lepää. Minä pelkään ilmastonmuutosta ja töiden loppumista ja syöpää, ja se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää. Kun hevonen ei juo tarpeeksi ja eläinlääkäri hoitaa sen kuntoon 680 eurolla, minä sen maksan. Kun minulla on flunssa, tyrä tai verenmyrkytys, se hevonen vain on karsinassaan ja kolistelee, että saisiko lisää heinää.

Lajisyrjintää tai ei, minulla on vanhanaikainen ajatus, että kyllä vain ihminen on aika paljon fiksumpi eläin kuin muut. Herran jestas, me on rakennettu se Oodikin! Eivät sitä porsaat, hevoset tai kiraffit rakentaneet. Kyllä minusta laji, joka osaa rakentaa keskuskirjaston ja kirjoittaa sinne miljoona kirjaa ja keksiä sinne tietokoneen, jossa on internet ja kaikki maailman tieto ja humpuuki, sattuu vain olemaan hierarkisesti ylempänä kuin hevonen, joka oppii nopeasti koskettamaan turvallaan esinettä tai sika, joka röhkii eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa, niin kuin kriittinen eläintutkija ihastelisi.

Tietenkin ihminen on pahimmillaan tosi paha ja ihmiset ovat tuhoamassa maapalloa kiihtyvää kyytiä. Kuka sitä kiistää. Oman soppamme olemme keittäneet, ja lajimme valioyksilöt toivottavasti auttavat meidät ulos umpikujasta. Ja kyllä, on mietittävä eläinten kohtelua joka päivä. On tehtävä niiden elämästä hyvää.

Yhdenvertaiseksi en silti ala. Elukka on elukka, ja ihminen on erityiselukka. Hippos kirjoittakoon omistajanvaihdospapereita maailman tappiin saakka, ilman että hevosoletetuilla itsellään on siihen kavion kopauttamista. Minusta me voimme puhtain omintunnoin huijata hevoset tykkäämään ratsastusjutuista ja vaikka ravikilpailuista. Eivät ne sitä tajua, juoksevat vain ja ovat tyytyväisiä, kun kiitellään.

Miia Lahtinen

Toimittaja

(Muokattu Haavikko-kohdasta aikamuotoa.)

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista