Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Me ja muut

Näin autereisissa oloissa hevoset tapaavat laukata etenkin ei-hevosihmisten mielikuvissa. Arkistokuva.

Monet kirjailijat ja runoilijat ovat kirjoittaneet kauniisti hevosesta.

Hevonen juo ja ravistaa valjaista aleatorista musiikkia pehmeään iltaan, tunnelmoi Eeva-Liisa Manner.

Sinun kavioihisi minä annan henkeni, mietti Sirkka Turkka.

Hevonen on kaunis eläin. Se on luotu hevosen kuvaksi, kirjoitti Erno Paasilinna.

Joskus hevosihmisenä sitä melkein hävettää, kun miettii sitä kaikkea jaloutta ja viisautta, mitä hevonen kulttuurissa ilmentää. Tulee vähän huono omatunto. Sitä on olevinansa hevosihminen, mutta päivät pitkät ajattelee, että kylläpäs ruuna taas paskantaa paljon ja miksi sillä on koko ajan rupea kainalossa ja onko se aina vääntänyt tuota takajalkaa käynnissä. Koska olen katsonut hevosta ajatellen, että se on vapauden, voiman, ahkeruuden ja seksuaalisuuden symboli?

Naapurin emäntä taas ei ymmärrä hevosista mitään, mutta kertoo maalanneensa taulun, jossa meidän valkoinen hevonen laukkaa jäätyneen taivaan poikki ja kantaa minun murheeni selässään taivaankannen toiselle puolen. Ok, se on hieno allegoria, ja myönnettävä on, että päin pyllyä on mennyt elämässä pari viime vuotta.

En tiedä, onko se sitten huonoksi menneet pyöröpaalit, vai joku muu, mikä ärsyttää, mutta sitä huomaa sanovansa emännälle, että se on kimo, eikä valkoinen. Ja että kai katsoit jostain kirjasta, että missä asennossa hevosen jalat ovat laukassa. Että en kyllä voi seinälleni laittaa, jos ne jalat eivät ole oikein ja kaula kaarella.

Tämä hevossymbolin ja lihaa ja verta olevan oikean hevosen ristiriita on koko lajin kannalta suuri kysymys. Me hevosia käyttävät ihmiset koemme, että hevosella on mukavaa, kun se saa hyvää ruokaa, sen ei tarvitse pelätä ja ihminen kertoo sille, mihin suuntaan sen pitää juosta ja mitä vauhtia. Tätä symboloidaksemme me taas olemme keksineet kentaurisaation ja #twoheartsin ja Bukefaloksen. Niissä ihminen ja hevonen ovat enemmän kuin osiensa summa, ja molemmat tyytyväisiä puolia yhdistelmää, jossa ihminen on se, joka päättää.

Samaan aikaan runosielut näkevät villihevosen, jolle tärkeintä on laukata edestakaisin milloin aavikkoa, milloin merenrantaa, mutta aina laukata, ja heilauttaa samalla hulmuavaa harjaansa. Ja nousta takajaloilleen ja kuopia ilmaa ja hirnua, olla vain sillä tavalla onnellinen. Hevosihminen taas ajattelee, että nyt tuolle kopukkaparalle heinäkasa eteen, niin rauhoittuu, ja että jos se jatkaa juoksemistaan, niin munat pois, ei tuota kestä jalat eikä vatsa.

Mutta sitä ei tajua muu maailma. Se ajattelee, että jos tuo julma ihminen yrittää vangita hevosen tarhaansa, se hevonen mieluummin laukkaa vielä yhden kerran merenrantaa, nousee jyrkänteellä takajaloilleen, heilauttaa harjaansa viimeisen kerran ja hyppää alas tyhjyyteen, sillä vain niin sen sielu on vapaa.

Tämän ristiriidan analysoinnille on varmaankin yliopistossa jo oma hienosti nimetty kurssinsa. Mutta sitä ei ehdi miettiä hevosihminen kumisaappaissaan. Kyllä hevosen kauneus ja hyvyys silti häntäkin koskettaa. Syksyllä hän ajattelee, että kylläpä pitäisi otattaa ruunasta kuvia kirjavien lehtien alla. On se kaunis. Kauneinta, mitä on. Ja hyvä luonnekin vielä.

 

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista