Melkein täydellinen rikos

Tallinnan ravirata avattiin yleisölle jo vuonna 1923. Alkujaan rata sijaitsi kaupungin ulkopuolella, mutta koska Virossa kaikki paisuu kuin pullataikina, niin tänään kyseinen tontti lasketaan kuuluvaksi keskustaan. Tallinnan hevospyhättö on selvinnyt ankeistakin ajoista. Sitä ei kyennyt sulkemaan edes neuvostovalta, vaikka kaiken muun se ansiokkaasti tuhosikin. Ruplilla saattoi totota vailla huolta, sillä ei niillä mitään arvoa ollut kumminkaan.
Radalle olivat tervetulleita kaikki kansalaiset. Viereisen mielisairaalan potilaita ei päästetty ikinä kaupungille, mutta raviradalle heillä oli vapaa pääsy. Ainoastaan pelaaminen ja ravintolapalveluiden käyttö oli kiellettyä.
Saapui vuoden 1997 huhtikuu. Nuori Viron tasavalta kärvisteli talouskurimuksessa. Palkkatyöllä ei elänyt, ja yrittäminen pelotti. Tallinnalaiset sisarukset – 12-vuotias Andrei ja 11-kesäinen Irina, päättivät ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiin. Virossa on ollut tapana aina, että töihin ryhdytään nuorena, eikä eläkkeelle jäädä koskaan. Andrei oli saanut mahtavan liikeidean. Hän oli nähnyt, kuinka Tallinnan vanhassa kaupungissa kuskattiin turisteja hevosvankkureilla, hyvään hintaan. Nuoren yrittäjän suunnitelmana oli ryhtyä samanlaiseen bisnekseen. Enää ei puuttunut kuin hevonen ja vankkurit.

Andrein sisko Irina oli käynyt joskus Tallinnan raviradalla. Radan sivussa sijaitsevilla talleilla asusteli ainakin muutama ruuna. Kuultuaan veljensä huolesta oli Irinalla tarjota hänelle ratkaisu – varastetaan hevonen! Ei se siellä pilttuussaan kumminkaan viihdy, pannaan hepo tuottamaan. Vankkurin hommaamisesta päätettiin luopua. Heidän palvelunsa koostuisi ainoastaan ratsastamisesta.
Tulevat yrittäjät eivät lähteneet soitellen sotaan. Aluksi he menivät talleille ainoastaan katselemaan. Kohta jo kyseltiin kuulumisia ja tarkkailtiin toimintatapoja. Lopulta hevoshoitaja heltyi, ja antoi nassikoiden taluttaa Temp-ruunaa nurmikolla. Nuoret kriminaalit aloittivat teerenpelinsä tiistaina, ja jo perjantaina heihin luotettiin. Hoitajan luvalla saatiin ihan yksin viedä hevonen illalla talliinsa. Ovi laitettiin lukkoon.
Seuraavana aamuna koettiin radalla melkoinen yllätys. Temp oli kadonnut yöllä kuin tuhka tuuleen. Tallinnassa käännettiin siihen aikaan melkein joka toinen arvoauto, mutta hevosen pöllimistä ei meinattu uskoa todeksi. Kuka, miksi ja miten?
Heppa ei ollut tosin livennyt minnekään yön aikana, vaan Andrei ja Irina ratsastivat sillä kotiinsa Lasnamäelle jo edellisenä iltana. Raviradalta Lasnamäen kaupunginosaan on melkoinen matka. Viron 90-luku oli kuitenkin sen verran hullua aikaa, ettei kukaan kaduntallaajista ihmetellyt hevosella liikuskelevia lapsia. Tallinnan kujilla törmäsi tuohon aikaan paljon oudompiinkin ilmiöihin.

Lasnamäen lapsille koittivat onnen päivät. Ratsastuksen tiedettiin olevan arvokasta hupia – raviradan virallisen hinnaston mukaan puolituntinen hepan selässä maksoi sata kruunua. Kerrostalojen välissä pääsi nyt kuitenkin kokemaan saman asian ainoastaan viidellä kruunulla. Andrei ja Irina ymmärsivät hinnoittelun päälle. Viisi kruunua oli juuri sopivan kilpailukykyinen ja lapsiystävällinen hinta. Työnjako oli selvä – isoveli opasti asiakkaita, ja pikkusisko hallinnoi kassaa.
Yrittelijät nuoret olivat miettineet valmiiksi kaiken paitsi sen, missä rahantekovälinettä säilytettäisiin. Kotiinsa, kerrostalon kuudenteen kerrokseen, hevosta ei saanut houkuteltua millään. Vastapäisen rakennuksen sähköpääkeskus tuntui järkevältä paikalta. Se oli sentään katutasossa, ja lukkokin sopivasti rikki. Neuvostoliittolaiset rakenteet eivät kuitenkaan kestäneet lähes kuusisataakiloista Tempia. Kymmeneltä illalla hätäkeskukseen saapui puhelu. Lasnamäellä olisi hevonen selällään, kaksi metriä maan alla, sähkökeskuksen sisällä, tehkää jotakin.
Seitsemän tuntia myöhemmin nähtiin kerrostalojen välissä astelemassa pölyinen, kiukkuinen, mutta fyysisesti kaikin puolin kunnossa oleva Temp. Palomiehet eivät jääneet neuvottomiksi, vaikka hevonen saatiin kuopastaan ainoastaan nostamalla se jaloilleen. Läheiseltä joutomaalta löytyi nimittäin kasoittain kiskonpätkiä. Kaikki mahdollinen metalli myytiin niinä vuosina Virosta länteen, ja myös käytöstä poistetun rautatien kimpussa oli joku ahertanut. Tuntemattomaksi jääneen metallivarkaan työ ei mennyt nyt hukkaan. Pelastajat latoivat kiskonpätkistä hevoselle kunniakkaan poistumistien. Pala kerrallaan Temp maan syvyyksistä nousi.
Andrei ja Irina päästettiin raviradalle jatkossakin. Hyvässä tarkoituksessa tehdyt väärät ratkaisut pitää antaa anteeksi ja unohtaa.

Antto Terras
Kirjoittaja on virolaislähtöinen koomikko ja kirjailija

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi